Kirpeä kuvaus bisnesmaailmasta

Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme. WSOY 2022.

Nyky-Suomen työelämä kaunokirjallisuuden teemana on harvinaisuus, ja siksi tartuin kiinnostuneena Jukka Hakalan esikoisromaaniin Valheet joihin uskomme. Yritän nyt olla pilaamatta lukunautintoa heiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, enkä siksi kerro juonesta muuta kuin että kaksi tärkeää tapahtumalinjaa liittyy toisiinsa: yritysfuusioihin ja brändityöskentelyyn erikoistuneen firman CapIcen toimitusjohtajavalintaprosessi sekä uuden tuotteen kehittely uudenlaisen ajattelun pohjalta.

Helsingissä liikutaan ja ajan ilmiöitä ruoditaan säälimättömällä tarkkuudella. Jukka Hakala itse on liikkeenjohdon valmentaja ja brändivalmentaja ja tietokirjailijana kunnostautunut. Hän tuntee esikoisromaaninsa aihepiirin läpikotaisin. Johtuneeko näyttämön tuttuudesta, että keitos on aika kirpeä, paikoin maistuu jopa kyynisyys. Jälkimaku on silti myönteinen.

Satiirisen romaanin päähenkilöt ovat viisikymppinen HP, kovaksikeitetty hallitusjohtaja, nelikymppinen mainosmies Aki ja alle kolmikymppinen viestintäasiantuntija Laura. Äijien kautta tuodaan esiin armoton kilpailu, jatkuva paine pysyä kunnossa ja näyttää dynaamiselta. Kaikki ulkoinen onkin miehille keskeistä. Asuntojen sisustukset ja neliöt kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kilpailu on ankaraa joka sektorilla. HP ilmaisee pitkin matkaa yhtä ja toista ”grumpy old man” -tyyliin.

”Hän ei pitänyt Hoffmanista. Mies istui hallituksessa vain koska hänen isänsä oli aikoinaan tehnyt hyvät kaupat ja saanut suvulleen tukevan siivun firman osakkeista. Hoffman oli lihava, eikä HP voinut sietää läskejä. Hän tiesi, että hänen inhonsa oli lapsellista, nykyisin varmaan jo rasististakin. Eihän ketään saanut enää edes leikillään sanoa läskiksi, piti puhua kehopositiivisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Mutta kun se kuva ei mahtunut edes peiliin.

Hyllyvä liha ei ollut hänen juttunsa. Se oli osoitus heikkoudesta, maltin ja itsehillinnän puutteesta.”

Aki kipuilee jonkinlaisessa neljänkympin kriisissä, miettii välillä koko markkinointitouhun mielekkyyttä ja nopeata muutosta.

”Akin entinen kollega, edesmennyt mainoskirjoittaja, oli sallinut itselleen yhden huutomerkin vuodessa. Teksti oli saatava huutamaan itsessään, ilman osoittelevia välimerkkejä. Pannassa olivat myös alleviivaukset, kursivoinnit ja muut tekniset apuvälineet.

Kun mainonta muuttui nopeatempoisemmaksi, hetken hohtaviksi bannereiksi ja nettikauppojen muutamien tuntien megatarjouksiksi, copywriterin sanataiteelle ei ollut enää entisenlaista kysyntää. Miksi panostaa kieleen, kun huomenna mainos on jo ykkösten ja nollien hautausmaalla? Miksi maksaa tuhansia euroja palkkaa vanhalle jäärälle, kun nuorisokielen kokemusasiantuntija kirjoitti ostokehotuksen minuuttipalkalla? Mainonnasta oli tullut samanlaista kertakäyttökulttuuria kuin sen markkinoimista turhakkeista.”

Nuori Laura on kirjan kantava voima, hänessä on herkkyyttä ja uudistusmielisyyttä. Lauran kautta käydään myös ikäpolvipohdintaa. Lauran mielestä vanhemmat ikäluokat ”olivat kadottaneet yhteiset ihanteet. Sodat ja jälleenrakennus olivat ja menivät, onneksi. Mutta mitään uutta ei tullut tilalle, toisin kuin nuoremmilla, jotka ajattelivat enemmän yhteistä hyvää, kuten sitä miten maapallolle käy.”

Nuoremmat eivät enää myöskään ajattele olevansa yhden työnantajan palveluksessa kymmeniä vuosia. Lähtölaskenta käynnistyy herkästi, mieli on koko ajan avoin vaihtoehdoille. ”Miksi me sitouduttaisiin työnantajaan, kun ei nekään sitoudu meihin?”

Näiden yhteentörmäysten valossa onkin mielenkiintoista miettiä, mihin suuntaan työelämä oikeasti nyt on muuttumassa. Palaisiko työnantajauskollisuus ja vanha patruunahenki sittenkin takaisin?

Kirjassa on ilahduttavan värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten suuria Star Wars -legohahmoja keräilevä talousjohtaja ja mainospersoona Starman, joka donkkailee koripalloa 6 metriä korkeassa studiossaan. Myös Lauran havainnot asiakkaista Kruununhaan Alepan myyjänä ovat herkullista luettavaa.

Yksistään ajankuvan terävän tarkastelun takia romaani kannattaa lukea. Valheet joihin uskomme ilakoi esimerkiksi seuraavilla trendi-ilmiöillä: avokonttorit vailla nimettyjä työpisteitä, voittajatunnit (= se että nouset kello 5 juoksemaan), maineen menetys jonkun nimettömän netissä huutelevan ääliön takia, intohimon nostaminen uudeksi yritysten mantraksi, ”ajatuspajan tulevaisuuspaneeli” juontaja-hoksauttelijoineen ja growth enablereineen ja niin edelleen.

Kriisiviestintäkonsultit, hysteerinen harrastaminen, somepostailut, trendikkäät ravintolat ja gourmet-myymälät… ilmiöiden lista on pitkä. Maailma muuttuu, ja ikääntyvät miehet kiukuttelevat. Välillä tosin murina alkaa tuntua jo koomiselta, kuten kirjan loppupuolella äijien valittaessa, että radio on pilalla eikä kirkkokaan ole entisensä. HP toteaa olevansa ”lajinsa viimeinen”, hänen viihtymisensä laita on niin ja näin, hänen kulta-aikansa oli juppi-Suomessa.

Jukka Hakala todella osaa kirjoittaa. Tapahtumat etenevät niin mielenkiintoisesti, että liki 400-sivuista kirjaa on mahdoton jättää kesken. Jos malttaa lukea tarkkaan, huomaa ihmiskuvauksissa henkilöhistorioiden tuomaa syvyyttä. Kieli on monipuolista, paikoin jopa lähes runollisen kaunista, kerronta on rytmikästä ja hauskaakin. Hakalan käyttämä kerrontatekniikka, kaikkitietävä kertoja imperfektissä, on tähän teokseen juuri paras valinta. Toivon saavani luettavakseni lisää tältä kirjoittajalta.

Taina

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s