Länsi-Ukraina on demokraattisempi osa maata mutta maatalousvaltaisena alueena köyhempi. Teollistuneemmassa Itä-Ukrainassa ovat suuret kaivokset, jotka Neuvostoliiton aikaan toimittivat suuren osan sen tarvitsemasta hiilestä. Alue vaurastui ja työntekijät kokivat olevansa merkittäviä. EU:n kanssa tehtävä yhteistyö loisi tullirajan Venäjää vastaan ja vaikeuttaisi vuorovaikutusta. Lisäksi eurooppalaiset ilmastotavoitteet tekisivät kaivostyöläisistä lähes rikollisia ja sitä ei ammattiylpeys kestä. Tosin viime vuosina hiili- ja teräsala sekä kaivosteollisuus ovat käyneet kannattamattomammiksi ja vaativat tukiaisia. Sekin on osaltaan pahentanut Ukrainan taloudellista kriisiä.
Venäjän Ukrainaan kohdistama painostus on myös merkittävä, tosin esitetyt perusteet ovat joskus suorastaan hilpeitä.
Peter Lodenius:
”Dmitri Kiseljov, Venäjän länteen suuntautuneen propagandakampanjan (nykyisin tavaramerkiltään Sputnik) johtaja puolestaan selitti että olisi itsemurha, jos Ukraina valitsisi Euroopan markkinat Venäjän sijaan.
Johtavana uutisankkurina Kiseljov on myös mitätöinyt Ruotsin kritiikin sillä että ruotsalaiset ’harjoittavat seksiä yhdeksänvuotiaista alkaen’. Sitä paitsi luultavasti vääränlaista seksiä. Venäjän tiedotusvälineiden mukaan Ukraina ei saa lähentyä Eurooppaa, koska siellä vallitsee homoseksuaalisuus ja avioliitot saman sukupuolen kesken yleistyvät. Ruotsalaiset ovat erityisen vaarallisia, koska he janoavat kostoa Poltavan tappiosta.”
Niin muistattehan, Pultavan taistelu, vuodelta 1709.
Meillä länsimaisilla on ilmeisiä vaikeuksia tajuta riittävän silmittömän valheen läpäisykykyä. Ilmeisesti entisen diktatuurien oloissa kasvaneet kuvittelevat ymmärtävänsä asiat ”oikein”, kun taas länsimaiset journalistit kuten Anna-Lena Laurén ovat heidän mielestään aivan liian naiiveja tajutakseen ne. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tiedotusvälineet siirtyivät ensin oligarkkien hallintaan ja sitten Kremlin komentoon. Jokin etupiiri ja sen edut ovat aina jyränneet journalistiset periaatteet:
”Sekä Krimillä että Venäjällä on erittäin tavallista että propaganda relativisoidaan. Monelle on itsestään selvää että venäläiset uutiskanavat suoltavat valheita, mutta samalla ollaan vuorenvarmoja että länsimediat valehtelevat ja liioittelevat aivan samaan tapaan. Tässä järkeilyssä on ilmiselviä aukkoja (joita käsittelen luvussa 7, ’Informaatiosodan epämääräiset rintamat’), mutta se on hyvin yleistä, koska se saa ihmiset tuntemaan itsensä fiksuiksi, kun he ovat nähneet molempien osapuolien läpi, ja vapauttaa samalla heidät vastuusta tehdä asialle jotain.”
Kun kaikki valehtelevat, on tilanne otollinen ”informaatiolle”, joka vetoaa tunteisiin ja viis veisaa tosiasioista. Silloin ei myöskään ole kovinkaan oleellista kuullaanko toista osapuolta ollenkaan. Länsi- ja Keski-Ukrainassa ollaan sitä mieltä että propaganda on muuttanut krimiläiset ja itäukrainalaiset ”zombeiksi”, Homo sovietukiksi, jotka töllöttävät Venäjän teeveetä, eivät halua muutoksia vaan tehdä vain työtä tehtaissaan. Donbassissa ja Krimillä ollaan vuorenvarmoja, että nimenomaan vastapuoli on aivopesty, Kiovassa hallitsee fasistinen juntta ja sotaa käydään USA:ta vastaan.
Kyllä Ukrainankin mediassa propagandaa esiintyy. Siellä kenttä on kuitenkin kirjavampi ja olemukseltaan erilainen kuin Venäjällä. Monilla oligarkeilla on edelleen omat kanavansa, jolloin valikoima on laajempi, vaikka kaikki joukkoviestimet eivät Ukrainassakaan suinkaan vapaita ole. Keskustelu on siten vilkkaampaa eikä propagandakoneistolla ole samanlaisia resursseja kuin Venäjällä.
Kokeneena toimittajana Anna-Lena Laurén kantaa huolta tiedonvälityksen tasosta yleensäkin:
”Globalisoituminen ja saatavissa olevan informaation valtava lisääntyminen ovat yksi asia, valistuneet median käyttäjät toinen. Entisissä neuvostotasavalloissa on loikattu suurin piirtein suoraa päätä täydellisestä sulkeutuneisuudesta tietoyhteiskuntaan. Tämä merkitsee että tieto luotettavasta journalismista ja lähdekritiikistä on usein pintapuolista. Sitä ei ole ehtinyt kasautua vuosikymmenien lehtien lukemisella ja laajoilla yhteiskuntakeskusteluilla yhteisessä julkisessa tilassa.
Läntisissä demokratioissa nuori sukupolvi on tottunut lukemaan uutisia vain facebookin ja twitterin kautta. Valveutuneimmat heistä tosin harjoittavat lähdekritiikkiä mutta länsimaailmassa on myös suuri joukko uutistenkuluttajia joille pätevä journalismi on samaa kuin tykkääminen sosiaalisessa mediassa.”
Kirjoittajat ovat huolissaan Ukrainan tulevaisuudesta. Ukraina ei pysty heittämään Venäjän tukemia joukkoja ulos Itä-Ukrainasta. Länsimaat eivät ole lainkaan innokkaita tukemaan Ukrainaa sotilaallisesti ja Putin voi rauhassa odotella, että Kiova pehmenee. Peter Lodenius esittelee kirjassa käsitteen russki mir ”venäläinen maailma”. Tässä geopoliittisessa opissa ”eurasianismissa” on kaksi voimatekijää: mannermaiset ja atlanttiset voimat. Mannermaisten voimien ”Lissabonista Vladivostokiin” johtaja on luonnollisesti Venäjä.
”Suur-Venäjä on slaavien, suomalais-ugrilaisten kansojen, tataarien ja muiden kansojen aluetta. […] Kunnioittaen niiden valtioiden suvereenisuutta, jotka ovat mudostuneet Venäjän historialliselle alueelle, haluamme luoda yhteisen poliittisen, kulttuurisen, humanitaarisen ja tiedotuksellisen tilan.”
Paperilla tulevaisuus näyttäisi Ukrainalle (ja Suomelle) houkuttelevalta. Lodeniuksen mielestä Venäjän operaatiot 2014 alkaen ovat tehokkaammin kuin mikään muu vakuuttaneet ukrainalaiset siitä, etteivät he miltään osin halua kuulua tähän maailmaan:
”Ukrainaa ei totisesti ole johdettu parhaalla mahdollisella tavalla, mutta Putin on osoittanut että asiat voisivat Venäjän vallan alla olla vielä huonommin.”
Mutta kuinka kauan yhteiskunta kestää sitä, että nuoria miehiä koko ajan palaa sinkkiarkuissa länteen? Anna-Lena Laurén:
”Ja ennen kaikkea – mitä tämä sota tekee ukrainalaisille ja heidän käsityksilleen toisistaan?
Marraskuussa 2014 tapaan sotajournalistin Arkadi Babtšenkon seminaarissa Moskovassa. Hän on yksi harvoja jotka ovat kuvanneet Tšetšenia sotia koko niiden kauheudessa.
– Alussa ei ole vihaa, Babtšenko sanoo. – Mutta sota on saatava äkkiä loppumaan.
– Mitä muuten tapahtuu?
– Ihmiset alkavat vihata toisiaan. Silloin on liian myöhäistä tehdä mitään.”
Tämä olisi surullista maassa, joka kirjoittajien mukaan oli alkanut ottaa varovaisia mutta selkeitä askelia demokraattisen oikeusvaltion suuntaan.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 