Suurelta osin Anna-Lena Laurénin kirja on vielä ajankohtainen. Kuitenkin autoritarismi on tällä välin muuttunut ahdistavan kovaksi. Lisäksi kirjoittamisen aikaan ulkomaille matkustus ja netin käyttö oli vielä vapaata. Ihmisillä oli vielä periaatteessa mahdollisuus omakohtaisesti haastaa valtiojohdon esittämät väitteet toisin kuin nyt. Laurénin mukaan nuokaan eivät sinänsä riitä kehittämään Venäjästä toimivaa kansalaisyhteiskuntaa, mutta ne voisivat synnyttää kansalaisia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Näyttää uhkaavasti siltä, että monet koulutetut nuoret alkoivatkin ajatella ja he pakenevat nyt maasta [YLEn UUTISPODCAST 1.6.]
Puolue-elämä oli jo tuolloin huonoissa kantimissa. Eihän Venäjällä Anna-Lena Laurénin mielestä koskaan mitään puoluejärjestelmää ole ollutkaan. Nykyiset puolueet eivät ole syntyneet kansanliikkeistä ajaakseen tietyn yhteiskunnallisen ryhmän asiaa, vaan joko Kremlin käskystä tai yksittäisen populistisen neron toimesta, joka halusi luoda omaa uraa. Puolueet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: 1) valtapuolueet jotka ovat Kremlin jatke, 2) ”oppositiopuolueet” jotka ovat sopineet roolistaan Kremlin kanssa ja 3) aidot oppositiopuolueet jotka tiedotusvälineet ovat vaienneet kuoliaiksi.
Ei siis ole merkitystä mitä puoluetta äänestää, sillä se ei vaikuta valtasuhteisiin mitenkään. Opposition merkitys duumassa olisi lisäksi merkityksetön, sillä duuma ei ole lakiasäätävä elin länsimaisessa mielessä. Se hyväksyy presidentin hallinnon ehdotukset, ja valta on presidentillä. Presidentti on ainoa instituutio, joka Venäjällä voi saada aikaan muutoksia. Ei ole ihme, että kansa laajalti halveksii poliitikkoja, jotka tarjoavat lähinnä tv-viihdettä, nyrkkitappeluita, skandaaleja ja räväköitä puheenvuoroja. Toivo on asetettava vahvaan johtajaan.
Ukraina-operaatio todisti viimeistään miten valtava korruptio ja varastelu Venäjällä vallitsee. Armeijan kaluston puutteista ja kadonneista tarvikkeista on kerrottu laajalti. [Varkaillakin on sääntönsä: ”Ei saa varastaa väärältä kaverilta eikä saa varastaa omaa asemaansa enempää”, eversti evp. Martti J. Kari Jyväskylä yliopiston Youtube-luennossa]. Presidentiksi tultuaan Putin julisti korruptiota vastaan sodan ja Medvedev sekä vähemmän vaikutusvaltaiset ministerit ja päättäjät puhuivat siitä avoimesti jo kauan:
”Se ei siis ole niitä ongelmia, jotka vaietaan kuoliaaksi, päinvastoin. Kaikki puhuvat siitä. Mutta se ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaan se on pahentunut sitä mukaa kuin valtion virkamiesten määrä on Putinin kaudella lisääntynyt. Mitä monimutkaisempi byrokratia, sitä enemmän byrokraateilla on mahdollisuuksia esimerkiksi jarruttaa lupahakemuksia ja heruttaa rahaa yrittäjiltä joka kerta kun tarvitaan uusi leima tai allekirjoitus. Se on itsestään uusiutuva järjestelmä – Kreml haluaa lisätä kansalaisten valvontaa ja kehittää sen takia uusia sääntöjä ja yhä pikkutarkempaa byrokratiaa, minkä takia tarvitaan enemmän virkamiehiä, mikä taas kansalaisen näkökulmasta tarkoittaa yhä enemmän instansseja joita pitää lahjoa.”
Laurénin mukaan kolmasosa kokonaistyövoimasta on valtion tai kuntien palveluksessa, se on enemmän kuin koskaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Se pahentaa osaltaan korruptiota, sillä pienenkin asian hoito vaatii suuria paperi- ja leimaussulkeisia. Siinä menee pienikin halu noudattaa annettuja sääntöjä. Miksi olla solidaarinen yhteiskuntaa kohtaan, joka ei ole solidaarinen kansalaisiaan kohtaan:
”Putinin halu lisätä kontrollia on vain alleviivannut sitä, minkä venäläiset ovat muutenkin aina tienneet: säännöt ovat olemassa, jotta ne voisi kiertää tai ohittaa lahjomalla. Se joka yrittää noudattaa sääntöjä on idiootti. Eihän niitä ole luotu kaikkien parhaaksi, vaan pelkästään siksi, että valtion ja kuntien tehtävä on vaikeuttaa tavallisen kansalaisen elämää.”
Isojen yhteiskunnallisten kysymysten lisäksi Laurén käsittelee arjen pienempiä yksityiskohtia. Niiden takana hän löytää myös syvempiä henkisiä virtauksia. Esimerkiksi naisten ja miesten suhde tulee jotenkin ymmärrettäväksi, kun muistetaan että Venäjä on perinteinen macho-yhteiskunta. Tietty keskeneräisyys on niinikään perusteltua:
”Kaiken voi korjata tilapäisesti. Hyvin harvoin mitään korjataan pysyvästi – esimerkiksi venäläiset kylpyhuoneet voivat olla täynnä talon isännän keksimiä väliaikaisia ratkaisuja.
Olen usein ihmetellyt, mistä tämä venäläisten vastenmielisyys pysyviä ratkaisuja kohtaan johtuu. Se toistuu monissa eri yhteyksissä. Venäläiset ystäväni eivät esimerkiksi sovi mielellään tapaamisista kovin paljon etukäteen. … Myös siinä tapauksessa, että on jo sovittu jostakin, pitää aina soittaa samana päivänä ja tarkistaa että suunnitelmat pitävät edelleen. Muuten voi yllättäen käydä niin, että suunnitelmat ovat muuttuneet, ja silloin saa syyttää vain itseään, jos ilmaantuu tapaamispaikalle ilman että on tarkistanut kaveriltaan onko tämä edelleen vapaa silloin.
Ainoa selitys, jonka olen keksinyt, on venäläisten vuosisadan pituinen kokemus yhteiskunnasta, jossa mikään ei ole varmaa ja dramaattiset mullistukset ovat arkipäivää. Miksi korjata talo huolellisesti, kun häätö voi tulla milloin tahansa? Miksi sopia tapaamisesta kokonaista vuorokautta aikaisemmin, jos voi kuolla huomenna?”
Sota jatkuu yhä, se voi jatkua kauankin. Sen loputtua jonkinlaista uutta yhteyttä Venäjän suuntaan on pakko alkaa rakentaa. On hyvä kun meillä silloin on kieltä osaavia ja maata ennestään tuntevia ihmisiä. Tästä kirjasta käy selväksi millaisia kykyjä siinä työssä on ennen tarvittu. Valitettavasti jatkossa vaaditaan vielä paljon, paljon enemmän.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 