Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)
"- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
- Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."
Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.
"- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."
Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.
Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?
Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.
Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.
"Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."
Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo.
Uusi kevät on mahdollisuus.
Luonto on lopulta vahvempi.
"Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
- Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät - välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."
Tommi
Luca Moconesi : Mostarin tien liftarit : suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa (WSOY, 1997)
"Oli hienoa olla ensimmäistä kertaa valloittajana. Kun tunkeuduimme Šipovoon, olivat hätäisesti evakuoidun kaupungin pyykit vielä märkinä kuivumassa ja ruoat hellalla. Kotieläimet oli päästetty vapaiksi ja kaikkialla juoksi sikoja, vuohia ja lehmiä kaiken kranaattien ruhjomista taloista lentäneen rojun keskellä. ... Edes videoita, televisioita tai satelliittivastaanottimia ei ollut ehditty ottaa mukaan. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja baarit viinaa. Kaupunki oli ikään kuin jätetty käyttöömme ja kyllä sitä käytettiinkin.
"Valloitettuamme Šipovoon saimme välittömästi rintamavastuun vaihdon ja päivän vapaata. Pukeuduimme hylätyissä asunnoissa pyhävaatteisiin, joimme vaaleanpunaista sampanjaa ja ihmettelimme menoa kaduilla. Tankki peruuttaa ilmasuojaan supermarketin näyteikkunan läpi. Taloja sytytetään tuleen, ja sotilaat remuavat ympäripäissään. Joku ajaa punaisella traktorilla, toinen on löytänyt uuden Audin. Kerrostaloista kuuluu lyhyitä sarjalaukauksia ja ikkunoiden kilinää. Vanha serbi on menettänyt järkensä ja kysyy tietä postiin, joka palaa ilmiliekeissä kadun toisella puolella. Miehistönkuljetusvaunut porhaltavat kaduilla ja entiset HOS-miehet ovat jälleen sitoneet mustat huivit otsalleen. Natsilaulut raikuvat."
Bosnian sodassa on alkanut kroaattien vastahyökkäys kesällä 1995. Mukana on myös suomalainen arkkitehtiopiskelija Marco Casagrande palkkasoturina. Luca Moconesi on hänen käyttämänsä salanimi. Kirja aiheutti kohua, kun se ilmestyi, ja Marco Casagrandea vastaan nostettiin syyte mahdollisista sotarikoksista. Poliisitutkinta keskeytettiin, kun tekijä sanoi kirjan olevan fiktiota. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi sen perustuvan todellisiin tapahtumiin. Kuvaukset ovat niin tarkkoja, että uskoo niiden varmasti olevan totta, mutta vain tekijä tietää, mikä hänen oma osuutensa oli.
Syy miksi tämä armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva kirja tuli luettua oli Ylen huhtikuussa esittämä tv-dokumentti venäläisestä Wagner-palkka-armeijasta.
Ajattelin, että ehkä kirja valottaisi hiukan, miksi eräät miehet tuntevat vetoa sellaiseen rahasta tappamiseen. Siinä suhteessa kirja ei selkeää vastausta anna.
Luca/Marco oli 22-vuotias korkeakouluopiskelija lähtiessään Bosniaan. Jos kirjan päähenkilö edustaa oikeasti hänen ajatteluaan, niin muutama seikka paljastuu. Hän oli käynyt armeijan ja saanut RUK:ssa koulutuksen tiedusteluryhmän johtajaksi. Sotilaalliset arviot olivat erinomaiset:
"Ihannoin armeijaa ja nyt on aika selvittää, onko minusta tosipaikan edestä mihinkään vai paskonko housuihini."
Kun palkkasotilaiden vt-johtaja Doc kyselee syitä liittymiseen on vastaus ehkä tarkoituksellisen hämärä koska kyseessä on kuitenkin reserviläinen:
"Olen sotilas, mutta Suomen armeijassa on liian tylsää. ... En halua olla siviilimaailmassa."
Päähenkilö sanoo, että Suomessa oli mahdotonta puhua asiasta. Jos hän sitä yritti, eivät vanhemmat olleet kuulevinaan tai isäni sai raivokohtauksen.
"Kai asia on niin absurdi, ettei siihen voi oikein suhtautua."
Lapsen vanhempien mielestä näin on täytynyt olla, sillä poika oli juuri saanut stipendin opiskelijavaihtoon Tanskaan ja hänellä oli tyttöystävä. Tällaisesta tilanteesta lähtö vieraan valtion sotaan on tolkuton. Mutta minkäs teet:
"En ole koskaan ollut niin varma mistään asiasta kuin päätöksestä lähteä sotaan. Miksi näin on, sitä en osaa selittää."
Jos asiaa ei osaa tai halua selittää, niin tuskin ulkopuolisetkaan osaavat siihen suhtautua.
Merkittävä huomautus on mielestäni tekijän kirjaus sodan kokeineiden miesten tunnoista:
"Siviilimaailman lait saattavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, heikkoja suosivilta."
Tosiaan, myötätuntoa tässä tarinassa ei löydy hakemallakaan. Palkkasoturit tappelevat välillä vapaa-aikana keskenäänkin. Eikä raskailla marsseilla suinkaan auteta väsyneitä ja jälkeen jääviä taistelutovereita siten kuin kotimaassa "jossa huonokuntoisten paskahousujen kasat tulivat vahvempien kannettaviksi aina jossain vaiheessa tiukempaa marssia".
Sääli on sairautta, toteaa muukalaislegioonan käynyt sveitsiläinen Lex. Kirjan loppupuolella päähenkilö käskeekin eliminoida Lexin, jonka henkinen tasapainottomuus alkoi olla uhka ryhmän muille taistelijoille.
Mutta voiko palkkasotilaiden motivaatiota hakea täydellisestä ulkopuolisuudesta? Heitä eivät suojele Geneven sodankäyntiä koskevat säännöt. Varmaan he kokevat, ettei siinä tapauksessa heidänkään tarvitse noudattaa mitään sääntöjä:
"Bismark istuskelee pöydässä ympärillään joukko mustapukuisia HOS-sotilaita. Miehistä ikävimmän näköinen selvittää käsillään rivosti elehtien jotain ja muut nauravat. Bismark, joka puhuu sujuvasti kroaattia, kääntää, että HOS-Tomislavgrad on ollut puhdistamassa jotain lähistön muslimikylistä ja että pojat vertailevat nyt raiskausjuttujaan.
Saan kuulla, että kyliin hyökätessään miehillä on mustien univormujen lisäksi mustat kommandopipot päässään, ettei sotarikollisia voi myöhemmin tunnistaa. Järkevästi ajateltu."
Kirjoittaja lisää lukijan tuskaa hakemalla ymmärrystä rikoksille:
"Kun stressi on kova ja alkukantaiset vaistot nousevat esiin, ei ihminen ole enää sama, kuin mihin siviilimaailmassa on totuttu. Joskus kontrolli pettää, mopo karkaa käsistä. Silloin naisia raiskataan ja sotavankeja teloitetaan. Näitä tekoja ei vain pysty ymmärtämään, saati sitten tuomitsemaan siviilielämän moraaliin perustuvista lähtökohdista. En halua puolustella sotarikoksia, totean vain että joskus tilanne riistäytyy käsistä."
Kirjassa kuvataan eräiden operaatioiden kulkua sekä erikoisen tarkasti erilaisten aseiden toimintoja. Lisäksi kerrotaan armeijaan oleellisesti kuuluvasta ajan tappamisesta ja sotilaiden vapaa-ajan käytöstä. Tekijä valaisee myös hiukan Bosnian sen hetkistä tilannetta. Kirjoittajan mukaan Bosniasta oli tullut varastettujen autojen hankintapiste sekä Euroopan huumevarasto, josta kamaa kuljetetaan edelleen muualle Eurooppaan. Maa oli tilanteessa, jossa vahvat miehet voivat tehdä käytännössä mitä vain kuten Venäjällä. Poliisia ei käytännöllisesti katsoen ollut ja sota oli tuottanut päteviä ja häikäilemättömiä asemiehiä. "Hertsegovinalainen mafia vetää raakuudessaan varmasti vertoja Sisilian ja Venäjän vastaaville järjestöille, mutta on vielä askelen verran jäljessä organisaatioltaan. Lopullinen järjestäytyminen on vain ajan kysymys."
Tehokkuus, tunteettomuus ja vahvemman oikeus sopivat myös natsi-ideologiaan. Kirjan päähenkilö liittyi Bosnian Kroaattitasavallan puolustusvoimiin HVO:hon. Tuolloin Bosniassa sotivien eri ryhmittymien joukossa erityisen merkittävä oli HOS. Se oli tuonut Kroatiaan ensimmäiset ulkomaalaiset palkkasotilaat. Se oli toisen maailmansodan aikaisen fasistihallinnon Ustašan perillinen ja ultranationalistisen HSP-puolueen sotilaallinen siipi, pelätty Crna Legia eli Musta Legioona. HOS ylläpiti sotilasvankilaa ja teki sotapoliisioperaatioita, puhdistuksia muslimikyliin. Lisäksi se osallistui HVO:n kanssa taistelutehtäviin. Uusnatsit, rikolliset ja viranomaisia piileskelevät tunsivat vetoa sen aatteeseen.
HOS:n sotilaat käyttivät kokomustaa univormua. Sodan alkuvaiheessa sen kasarmin lipputangossa saattoi liehua hakaristilippu. Vartiomiehet tekivät natsitervehdyksiä ja T-paidoissa oli entisiä keskitysleirikomentajan kuvia. HVO vaati, että näkyvimmät natsiarmeijan merkit oli poistettava näkyvistä, kun YK ja muut kansainväliset tarkkailijat saapuivat paikalle, sillä he tuskin halusivat nähdä Balkanilla sotaa käyvää natsiarmeijaa.
Kirjaa on vaikea luonnehtia lukuelämykseksi, mutta vaikuttava se on. Siinä on aavistavinaan sellaisia henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joita vallanpitäjät saattavat käyttää, kun he haluavat muokata pojista "miehiä" ja teurastajia omiin tarkoituksiinsa. Erikoisen kummastuttavaa lukiessa oli tunne kirjoittajan täydellisestä aatteettomuudesta. Hitlerin kannattajillakin oli edes jonkinlainen peruste harhaiselle ajattelulle.
"Bosnia on toinen planeetta, josta en voinut puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan yrittää kertoa, millaista siellä on. Kukaan ei voi ymmärtää. Niin kuin John Morris sanoi joidenkin hullujen vieritettyä vuorelta alas merimiinoja muslimikylään: 'Harmi vain, että kukaan ei fucking usko tätä!' Siviilien maailma ei ole mitään minulle. Se ei kiinnosta. Arvostan kyllä monia ihmisiä, jotka siellä elävät, mutta minun maailmani se ei ole. Oma vereni on jo myrkyttynyt."
Tommi
En välitä edustamisesta vaan järjestelystä. Siitä että menee tiukalle, mutta homma voidaan hoitaa ja jää pieni marginaali.
”Millaista työtä ottaisit, jos saisit aivan mitä tahansa?” Se oli hänen oma kysymyksensä sodan jälkeen, ja nyt hän yritti vastata siihen. Jotakin millä oli merkitystä. Ei välttämättä palkallista työtä vaan ehkä jotakin, mikä oli puolittain harrastus. Ei keulakuvapelleilyä vaan taustalla toimimista. Sodanaikaisista tuttavista ei juuri ollut apua. Ne joilla meni huonosti kaipasivat ymmärtävää kuulijaa ja olivat innokkaita jatkamaan yhteydenpitoa. Menestyjät taas olivat varovaisia ja pidättyviä. Vähemmän oli heitä, jotka eivät olleet katkeria eivätkä menestyneitä vaan jotakin inhimillisen epämääräistä siltä väliltä.
Olen vähän liian nuori eläkkeelle enkä oikein osaa laiskotella eikä minulla ole koskaan ollut mitään niin sanottuja harrastuksia. Seikkailukouluttaja? Tulisi motivaatio-ongelma heti jos asiakkaat olisivat vähänkin vastahakoisia. Veteraaniapujärjestö. Ehkä muitakin järjestöjä, ihmisoikeuksiin keskittyneitä tai luonnonsuojeluporukoita. Sillä suunnalla oli tehty näyttäviä tempauksia. Siellä voisi vieläkin olla käyttöä henkilölle, joka on tottunut ajamaan kumivenettä henkensä kaupalla. Erikoisjoukkojen koulutus kommandoupseerille antaa siihen erinomaisen pohjan.
Tainan ja Tommin aarrearkku 