Levollinen ja pakoton kerronnan virta

Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)

”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset.
Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta.
Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’
’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”

Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.

Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.

Sivut: 1 2

Pikkujoulukevennys 2: Kiertomatka Viroon

Antto Terras: Viro (sensuroimaton) (Into Kustannus, 2020)

"Helsinki ja Tallinna ovat kutakuinkin samankokoisia, vaikka valtioillamme ja kansoillamme on viisinkertainen kokoero. Sopusuhtaisessa maailmassa Virolla olisi noin 200 000 asukkaan pääkaupunki. Tallinna on kasvatettu kokoisekseen keinotekoisesti. Viron itsenäistymisen jälkeen siitä ryhdyttiin rakentamaan valtiolle käyntikorttia, ja kaikki käytettävissä olevat pääomat sullottiin juuri Tallinnaan. Kaupungista piti äkkiä tehdä kelvollinen ja houkutteleva, niin turisteille kuin pääomille. Pelkälle Tallinna-kokemukselle perustuva mielikuva Virosta ei voisi olla enemmän harhainen."

Kustantajan esittelyn mukaan Antto Terras on neuvostovalmisteinen (synt. 1973 Tallinnassa) kirjailija ja stand-up / roast -koomikko. Kun Viro uudelleenitsenäistyi, hänen tarkoituksensa oli lähteä länteen. Jostakin syystä hän ajautui kuitenkin Suomeen. Kun hän huomasi virheensä, hän paikkasi sitä ryhtymällä myymäläetsiväksi ja hankkimalla suomalaisen vaimon. Virolaiset pitävät tätä menestystarinana, vaimon äiti ei. Kun kirjaa lukee, niin selkeän stand-up-virityksen myös huomaa. Teksti käy aivan vimmaisilla kierroksilla kevyen Tallinna-aiheisen lämmittelyn jälkeen.

Terraksen viesti on selkeä: suomalaisen kannattaa vältellä Tallinnaa, mikäli se suinkin on mahdollista. Se on itsetietoisen ynseä, kallis ja etenkin suomalaisille tyly paikka. 1990-luvun alussa rajojen avauduttua suomalaisten etujoukot tekivät parhaansa pilatakseen kansakuntamme maineen. Terraksen mukaan venäläisiä ei ole Suomessa kehdattu haukkua koskaan, mutta virolaisia saattoi ryssitellä huoletta. Eihän siitä kansasta ollut kuin taksikuskeiksi tai mansikanpoimijoiksi. 1990-luvun lama mahdollisti sen, että Suomen toimettomalla kansanosalla oli aikaa matkustella. Virolainen hintataso piti huolen, että pöytä saatiin koreaksi myös ansiosidonnaisella.

Tasapuolisuuden nimessä Antto Terras huomauttaa, että virolaiset puolestaan kuppasivat lahdentakaista hyvinvointivaltiota. Neuvostojärjestelmän konkarit ilahtuivat, kun huomasivat omaisuusrikoksista selviävän täällä rikesakoilla ja suuren luokan välistävedot kuitattiin ehdonalaisella. Kupariputkia ja irtisahattuja perämoottoreita alkoi siirtyä tasaisena virtana etelään.

Tämä kirja ei siis käsittele Tallinnaa. Antto Terraksen epäilyttävät tai riemukkaat tutkimuskohteet sijaitsevat kauempana. Terraksen kehyskertomus kirjan synnystä herättää heti epäilyksiä. Visit Estonia, Viron valtiollinen matkailutoimi antoi Terrakselle auton, luottokortin, kuvaajan sekä kartan, johon oli merkitty vähän yli sata kohdetta. Niistä kaikista piti tehdä tekstiä ja esittelyvideoita viraston tarkoituksiin. Kahden viikon matkustusaikataulu merkitsi 18-tuntisia päiviä, mutta Terrasta lohdutettiin sillä, että duunarit Virossa tekevät vieläkin pitempiä päiviä. Materiaalia syntyi kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Viranomaisten tarkastuksen jälkeen Terras kertoo, että siitä hyväksyttiin alle kaksi minuuttia, kun osasta poistettiin ääni. Loput suljettiin kassakaappiin 70 vuodeksi. Kostoksi Terras kirjoitti salaa tätä.

Väistämättä tulee mieleen Jantso Jokelinin Joutoretki, jossa hän kartoitti outoja matkakohteita Suomessa. Se on tähän verrattuna paljon rauhallisempi ja leppoisampi. Käyttihän Jokelin kirjaansa vuosia. Pelkästään se kertoo kansojemme välisestä mentaalisesta erosta. Terraksen mukaan virolasten muokkaus alkaa varhain. Tämä on Tarton AHHAA-keskus:

   "AHHAA on perustettu isolla rahalla, ja kokonsa puolesta sitä voisi verrata Heurekaan. Sisällöltään tarttolainen keskus on vantaalaista veljeään kuitenkin huomattavasti rajumpi. Virolaiset lapset kasvatetaan pienestä pitäen ymmärtämään todellisuutta. Heurekassa leikitään ja lauletaan, mutta AHHAAssa maistellaan alkuaineita, viritellään rakettimoottoreita ja hitsataan titaania. Loukkaantumisia ei satu usein mutta tarpeeksi."

Näin karaistuja kuluttajia voidaan kurmuuttaa isompana kunnolla. Kirjoittajan ajokokemukset Laitse Rally Parkista ja Itä-Viron hylätyiltä kaivosalueilta hengenvaarallisissa, itseviritellyissä vekottimissa kauhistuttavat. Työturvallisuuden tila on tiedossamme, mutta Viron kuluttajansuojakin alkaa jo arveluttaa:

"Pyysin puolen tunnin lepopaussia, sain minuutin. Kohta paikalle karautti jokin panssarivaunun oloinen savuttaja, neuvostovalmisteinen armeijan vehje, ja meikäläinen vedettiin valjailla sen uumeniin. Kuskina oli eri mies kuin ralliautossa, mutta hullunkiilto loisti hänenkin silmistään. Keskuksen henkilökunta oli ilmeisen ylpeä kulkuneuvoistaan, ja mitä kalpeammaksi kyytiläinen valahti, sitä ilahtuneemmaksi tuli talon väki. Panssarivaunu suunnisti esteradalle. Alkuun rymisteltiin pariin kertaan kaikki kuopat, sen jälkeen noustiin rinnettä ylös ja tultiin kierimällä takaisin. Myös kuudenkymmenen tonnin painoinen teräsmöhkäle voi näköjään tehdä puolivoltin ja tulla silti oikein päin alas."

On kirjassa suvantojakin. On merelle tehtäviä kalastusreissuja, jokipurjehdusta, kylähulluja, setokaisten häävalmisteluja ja ravintoloita ja kylpylöitä ja ravintoloita ja panimoita ja ravintoloita ja taas panimoita erinäisten kylpylöiden jälkeen. Auto oli loppuvaiheessa niin täynnä viinaksia, että parivaljakko lahjoitti ne Kiviõlin Konsum-kaupan takana majaileville joutomiehille. 

Juotavien paljouden selittää se, että Virossa monopoliputelista juodaan vasta muun alkoholin loppuessa. Lisäksi kaikissa maakunnissa vannotaan juuri paikkaseudun erikoisuuden nimeen: saarilla sahtia, Pärnumaalla kotiviiniä, Narvan alueella partavettä ja Setomaalla eetteriä. Esittelyn yhteydessä panimoiden valmistajat jakelivat yleensä auliisti omiaan toimittajaressukoillemme. 

Muuten:
"Pienpanimo ei tarkoita Virossa välttämättä mitään kiiltävätynnyristä rivistöä hyvin ilmastoidussa peltihallissa. Panimo voi olla vaikkapa puinen sammio taikka kaksi ämpäriä. Tärkeintä on, että panimomestari on uskottava. Eli parrakas, tarpeeksi vanha ja vähän vekkuli."

Samalla periaatteella on toteutettu osa muistakin puuhamaista. Helpoimmalla selviää, kun venäläisten hylkäämä sotilaskohde tai suljettu kaivos ympäröidään aidalla. Portille istutetaan eläkeläismummo pääsymaksuja keräämään. (Eläkeläisten yleisen toimeliaisuuden selittää muuten Viron eläkkeiden järkyttävä pienuus.) Suljetulle alueelle erehtyneitä turisteja voidaan sitten vemputtaa noissa omatekoisissa hirvityksissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun Ladaan liitetään suihkukoneen moottori tai ajetaan formulan moottorilla varustettua lava-autoa, jossa on miehenkokoiset renkaat.

Antto Terraksen reitti vie lukijan välillä outoihin paikkoihin:
"Virossa saattaa useinkin törmätä käsittämättömiin lukaaleihin alueilla, jonne ei olisi kaiken talousjärjen mukaan syytä perustaa edes postilokero-osoitetta.
   Joskus näiden hankkeiden taustalta löytyy joku lapsena Ruotsiin karannut vauraampi paluumuuttaja, joskus verirahoja sijoittava mafiamies ja joskus ihan rehellinen työ ja yrittäminen. Mikään määritelmä ei ole Virossa kuitenkaan aivan yksiselitteinen, eli rehellinenkin yrittäjä saattaa olla ihan vähän myös mafiamies ja asua puolet vuodesta Eskilstunassa."

Railakkaan kiertomatkan taukopaikkoina toimivat myös hauskat tiedonmuruset historiasta sekä huomiot virolaisseutujen erilaisuuksista. Virolaiset ovat tosiaan reipasta porukkaa. Meillä olisi heiltä aika paljon opittavaa. Terraksen sanoin suhteemme ovat oikealla tolalla. Kansallisia rakkaustarinoita ei voi jouduttaa, sillä ne kehittyvät itsekseen. Välimatka ei koskaan ole este, ennakkoluulot ovat.

"Paras syy lähteä Viroon onkin se, että maa on niin erilainen. Vähän outo, hullu ja sopivasti arvaamaton. Viron lähihistorian veriset vuodet ja kaukaisemman historian vieläkin karseammat vuosikymmenet ovat koulineet virolaisista varmoja selviytyjiä. Harvalle pikkukansalle on annettu niinkin raskasta taakkaa, ja suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että Viro on tänään eheä ja kaikin puolin eurooppalainen valtio.
   Viroon onkin järkevintä suunnistaa elämän opintomatkalle. Paskat kulttuurista ja edullisista ostoksista - paras tuliainen on ymmärrys. Ymmärrys vaikkapa siitä, miten ollaan ja eletään ylivoimaisen naapurin alistamana kansallista identiteettiä menettämättä ja alati parempaan huomiseen uskoen."

Antto Terraksen kirja toimii kuin paremmanpuoleinen stand-up -esitys. Turistiretkeen verrattuna plussaa on se, että tästä ei tule krapulaa. Lisäksi Viroa kuvaava kirja, jossa mainitaan Kouvola (!) ja Kaavi (!!), on aina mitä lämpimimmin suositeltavaa sorttia.


Tommi

Venäläisetkö hulluja?

Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)

”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa.
– Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla.
– Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”

Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:

”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan.
-Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo.
– Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä.
– Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia?
Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään.
– Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti.
Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”

Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”

Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.

On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.

Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”

[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial Innocence Botakoz Kassymbekova, Erica Marat  27.4. 2022]

Sivut: 1 2

Ukraina – repeilevä tilkkutäkki

Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius: Ukraina – rajamaa (suomennos: Liisa ja Robert Ryömä. Teos & Schildts & Söderströms, 2015)

Anna-Lena Laurén:
”On helmikuun 19. vuonna 2014. Tuona päivänä Maidanilla kuolee ainakin seitsemän ihmistä.
Seuraavana aamuna istun hotelli Ukrainassa aamiaisella ja kuulen äkkiä, että kadulla ammutaan laukaus toisensa jälkeen. Toiset niistä viheltävät, toiset ujeltavat. Kumiluoteja ja kovia panoksia vuoron perään.
Ihmisiä ammutaan keskellä katua, maassa jota olen tarkkaillut vuosikausia, johon tutustunut ja jota rakastanut. Tuntuu epätodelliselta istua tässä kahvikuppi edessä ja kuulla noita laukauksia. Mutta mielenosoittajista ei tunnut samalta. He ovat jo kauan tienneet miten tämä päättyy ja ovat valmiit maksamaan hinnan.
Luvut noiden päivien kuolonuhreista vaihtelevat. Mielenosoittajia 82-103, poliiseja 13. Loukkaantuneita yli tuhat.”

Ansioituneet ja pitkän linjan toimittajat Anna-Lena Laurén ja Peter Lodenius kirjoittivat yhdessä kirjan Ukrainasta nopeasti noiden Maidan-aukion tapahtumien jälkeen. Kirjassa on vuorotellen heidän kummankin itsenäisesti kirjoittamia artikkeleita. Laurénin painopiste on silminnäkijähavainnoissa ja henkilöhaastatteluissa. Lodenius laajentaa taustoja ja kuvaa pitempiä kehityslinjoja. Anna-Lena Laurén on toiminut pitkään kirjeenvaihtajana Venäjällä. Ensin hän oli Ylen toimittaja ja nykyisin Hufvudstadsbladetin ja Svenska Dagbladetin kirjeenvaihtaja. Peter Lodenius on entinen Ny tid -lehden päätoimittaja ja hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjan Ukraina – mitt i Europa (2006).

Maidanin mielenosoitus (”Euro-Maidan”) oli alkanut marraskuussa 2013. Silloin presidentti Janukovytš ei allekirjoittanutkaan EU:n kanssa valmisteltua kumppanuussopimusta, vaan alkoi luoda läheisempiä suhteita Venäjään. Tuo suunnanmuutos oli liikaa Janukovytšin menoon jo ennestään kyllästyneille ihmisille:

Anna-Lena Laurén:
”Janukovytš on sijoittanut ystäviä ja sukulaisia Ukrainan kaikkiin korkeisiin virkoihin (samoin kuin edeltäjänsä Viktor Juštšenko). Hän on hämähäkki verkkojärjestelmässä jossa hän itse, hänen poikansa, ystävänsä ja korkeat virkamiehet kahmivat itselleen valtavia omaisuuksia. Järjestelmän perusta on lojaalisuus häntä itseään kohtaan eikä hän tahdo että muut pääsevät sitä valvomaan. Mutta Maidanin mielenosoittajat haluavat juuri sitä.
Ehdottomuudessa on kyse osittain tästä. Janukovytšin hallinto lepää varastamisen ja korruption perustalla, mikä Ukrainan presidenttien suhteen ei ole lainkaan tavatonta. Maidanin mielenosoituksissa on kyse siitä että tästä perustasta tahdotaan kokonaan eroon.”

Lyhyeen kirjaan (129 sivua) on saatu mahtumaan kattava tietopaketti Maidanin tapahtumiin johtaneista syistä sekä Ukrainan muistakin ongelmista ja niihin vaikuttavista taustatekijöistä. Lyhyesti sivutaan myös Ukrainan kirjavaa historiaa. Jako länsimieliseen ja venäjämyönteiseen osaan ei ole niin yksioikoinen kuin täällä lännessä joskus on erehdytty ajattelemaan. Kansantasavallat Donbassissa taistelevat Venäjän tuella Kiovan hallintoa vastaan. Kyse siellä on haluttomuudesta alistua keskusvallalle sekä kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta. Eräs kipupiste on kielikiista. Sen ongelma on, että kansalaisillä ei ikinä ollutkaan oikeutta saada viranomaispalvelua omalla äidinkielellä. ”Kieli on väline jolla lyödään toista päähän jotta näytettäisiin missä kaapin paikka on.” Samalla on kuitenkin huomattava, että isolle osalle ukrainalaisista kieli ei koskaan ollut ongelma. Molempia ymmärretään (haluttaessa), mutta niiden tärkeysjärjestys on ajan kuluessa vaihdellut.

Kielen lisäksi Ukrainan yhtenäisyyden rakentamista ovat hankaloittaneet useat etniset ryhmät ja heimot (ruteenit, lemkot, boykot, hutsulit jne). Ukrainalaiset oligarkit ovat yleensä selvästi nousseet jostakin tietystä ryhmästä. Koska he ovat olleet politiikassa merkittävämmässä asemassa kuin Venäjällä, he ovat voineet mainiosti edistää tämän ryhmän etuja, mikä tietenkin muualla on herättänyt katkeruutta. Venäjällä Putin laittoi oligarkit ojennukseen ja palvelemaan johdon määräyksiä.

Kirjassa esitetty esimerkki miehityksen jälkeiseltä Krimiltä kertoo miten tämä ero on ruohonjuuritasolla havaittu. Oleg, joka aiemmin hankki elantonsa vuokraamalla kesämökkejä venäläisille turisteille kertoo Anna-Lena Laurénille:

”- Hinnat syöksyivät korkeuksiin kun rupla otettiin käyttöön. Ne venäläisturistit joita palvelin ennen eivät tule enää. Sen sijaan Venäjän valtiolliset yritykset ja kunnat lähettävät työntekijöitään maksetuille lomille, mutta ei niillä ole rahaa eivätkä ne kuluta mitään. Venäjä tappaa kaikki pienyrittäjät. Ukrainan aikana meillä oli korruptiota joka tasolla mutta yrittäminen onnistui silti. Sitä maksoi vähän sinne ja vähän tänne, ja kaikki järjestyi.
Venäjällä korruptio toimii eri tasolla – talouselämää hallitsevat suuret valtiolliset yritykset tai yrittäjät jotka hoitavat otkatia (korruptoituneita valtiollisia hankintoja). Korkeat verot ja byrokratia tukehduttavat kaikki muut. Tehän tiedätte ettei lakia voi noudattaa ainoassakaan entisessä neuvostomaassa, mutta Venäjällä pienyrittäjältä edellytetään sitä.”

Sivut: 1 2

Maisemakuvia vanhasta Suomesta

Matkustus Suomessa. Ensimmäinen jakso / Kuvat tehdyt A. v. Becker’in ja muiden alkuperäisten öljymaalausten mukaan, selitykset Z. Topelius’en kirjoittamat ; suomentanut J. Krohn ; jälkikirjoitukset Rainer Knapas ja Pertti Koistinen. (1872-74, näköispainos 1998)

”Suomi-neidosta, tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi on se kohonnut merestä ja kohoaa kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän: sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen, puoleksi mietiskellen.”

Matkustus Suomessa -kirjan ennakkotiedoissa sanottiin, että sen kuvat (36 kappaletta) ”tuovat esiin omituisia tai merkillisiä kuvaelmia Suomenmaan luonnosta sekä Suomen kansan elämästä”. Uutta kirjassa oli Topeliuksen jokaiseen kuvaan laatima tarinoiva ja todellisuutta tavoitteleva tekstiosa. Laajaa lukijakuntaa ajatellen Topelius käytti kirjassa kaunokirjallista ja paikoin maalailevaa tyyliä. Johdannossa vedelläänkin välillä melko leveällä pensselillä.

”Välimeri lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia. Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri hietasärkkineen, kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan ko’onnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä.”

Tämä Eurooppa-kuningattaren tytär lupaa olla hänen rajavartijansa ikuisen lumen rynnäköitä vastaan. Eikä se vastenmielistä ole lainkaan. ”Vaan niin rakas on meille talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen kesän yhteen kouralliseen lunta.”

Sivut: 1 2