Lumoavat haukat

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.

Kun englantilaisen kirjailijan Helen Macdonaldin valokuvaajaisä kuolee yllättäen, Helen hankkii nuoren metsästyshaukan kesytettäväkseen. Haukan avulla hän toivoo kesyttävänsä myös surunsa.

Hakeuduin tämän kirjan äärelle ties minkä polun kautta, saatuani vinkin jostakin lukemastani kirjasta, jossa kehuttiin Macdonaldin tapaa kirjoittaa kauniisti surusta. Kehuja siteerasi kappaleen, joka väräytti herkkää kieltä sisimmässäni. Se taisi olla tämä:

”Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. Ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkaansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat.”

H is for hawk voitti heti ilmestyttyään 2014 Samuel Johnson -palkinnon ja Costa Award -palkinnon, ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Teos on ollut kansainvälinen myyntimenestys; sen käännösoikeudet myytiin nopeasti yli kahteenkymmeneen maahan.

Nelkyt ja risat -ikäinen yliopistotutkija ja opettaja sulkeutuu haukkansa kanssa taloonsa. Pakastin on täytetty pienillä kuolleilla kukonpojilla. Nainen alkaa kouluttaa haukkaansa, jolle hän antaa nimen Mabel. Hihnat jalkoihin, nyöri hihnaan, huppu päähän. Annetaan haukalle aikaa tajuta, että sen epätoivoiset lentopyrähdykset eivät johda mihinkään. Vanki mikä vanki. Myöhemmin asennetaan vielä kulkunen ja radiolähetin.

Kanahaukka. (Kuva: Wikipedia)

Ihminen saa kontaktin haukkaan vain ruualla lahjoen.

Luin kaikkea tätä jonkinlaisen lumoutuneen inhon vallassa. Mieleeni juolahti, että jos ihminen syntyy brittiläiseksi, hän ehkä kantaa itsessään alistavan imperiumin vuosisataista verenperintöä. Ehkä silloin tuntuu luontevalta purkaa suruaan vaikkapa haukan rääkkäämiseen. Kirjoittaja kylläkin ottaa etäisyyttä falconry-perinteeseen paheksumalla harrastuksen yläluokkaisuutta ja kertomalla itseironisesti riekaleiksi menneistä, haukan ulosteen tahrimista vaatteistaan, mutta silti.

”Kanahaukkaa voi lennättää melkein missä vain, koska sen metsästystyyliin kuuluu nopea syöksähdys hansikkaalta lähietäisyydellä liikkuvan saaliin kimppuun, mutta jotta muuttohaukkaa voi lennättää kunnolla, tarvitaan tilaa: metsäkananummia, peltopyykartanoita, laajoja peltoaukioita, kaikenlaista, mikä ei hevin järjesty ilman varallisuutta tai hyviä suhteita.”

Helenin haukkahulluus alkoi jo lapsena, takakansi kertoo hänen saaneen ”ensimmäisen haukkansa 12-vuotiaana”; sitä ennen hän oli vuosikausia ahminut tietoa kaikista saatavilla olevista haukkakirjoista. ”En ainoastaan perehtynyt haukkametsästyksen nippelitietoon: alitajuisesti imin itseeni brittiläisen imperiumin eliitin ylimielisyyttä. – – Ne miehet olivat sukulaissielujani. Tunsin olevani yksi heistä, yksi valituista.” Niinpä niin.

Kanahaukka on tappaja. Macdonaldin kirjassa kerrotaan muun muassa hurja tilanne, jossa petolintu pääsee vahingossa fasaanitarhaan

Eniten ihmettelin englantilaisen klassikkokirjailijan Terence Hanbury Whiten (1906–1964) osuutta kirjassa. Myös White kesytti aikoinaan haukkaa ja kirjoitti siitä kirjan. White oli ahdistunut homo, aikansa pinkeän yhteisön surullinen tuote. Hän kännäsi ja teki haukkansa koulutuksessa kaikenlaisia virheitä. Macdonald käy piinallisen tarkasti läpi Whiten pyrintöjä kirjoittaen kymmeniä sivuja miekkosen haukkasekoiluista.

T.H. White tunnetaan parhaiten kirjasarjasta Muinainen tuleva kuningas, joka kertoo kuningas Arthurin tarinan. Jos kiinnostaa, niin googlaten löytyy helposti lisätietoa.

Haukalla on tietty, ihanteellinen ”lentopaino”. Eläintä pidetään tarvittaessa nälässä, ikään kuin dieetillä, kuten painijoita tai nyrkkeilijöitä ennen ottelua. T.H. White jopa valvotti haukkaansa. Kuulemme myös peippojenrääkkääjä Thorpesta.

Kaikkien piinattujen lintujen muistoa kunnioittaen. Toisaalta minua siis ärsytti lukea haukan koulutuksesta, mutta toisaalta kirjassa on niitä ihania jaksoja, joiden takia tahtoo jatkaa lukemista.

”Maailma, jossa haukka elää, ei ole minun. Sen elämä on nopeampaa, aika kulkee hitaammin. Haukka pystyy seuraamaan katseellaan mehiläisen siivenlyöntejä yhtä helposti kuin me linnun siivenlyöntejä. Mitä se näkee? pohdin, ja aivoni heittävät volttia taaksepäin, kun yritän kuvitella sitä, koska en minä pysty. Minulla on silmissäni kolmenlaisia aistinsoluja: punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistyneitä. Haukalla, kuten muillakin linnuilla, niitä on neljää lajia. Haukkani pystyy erottamaan värejä, joita minä en pysty, näkemään jopa spektrin ultravioletille alueelle. Se pystyy näkemään myös polarisoitunutta valoa, katsomaan, miten lämpimät ilmavirtaukset nousevat, sekoittuvat ja valuvat pilviin, ja seuraamaan maan magneettikentän voimaviivoja. Syvänmustiin pupilleihin lankeava valo rekisteröityy niin pelottavan tarkkaan, että haukka pystyy näkemään hirvittävän selvästi asioita, joita minä en pysty millään erottamaan sumeudesta. Räystäspääskyjen varpaankynnet pään päältä taivaalta. Valkoisen perhosen siipisuonet sen lepatellessa häilyväistä reittiään puutarhan perällä sinapinkukkien yllä. Siinä minä seison, ja surkeat ihmissilmäni ovat ymmällään valon ja yksityiskohtien paljoudesta, kun taas haukka katsoo kaikkea ahnaan intensiivisesti kuin lapsi, joka täyttää värityskirjaa, lapsi, joka raapustaa riemuissaan, suttaa väriä, omii sivut itselleen.”

Isän kuoleman jälkeisen surun kuvaus ja surusta hiljalleen eheytyminen on kirjan kaunista antia. Helen ymmärtää, että hän ei voi paeta haukan maailmaan eikä kääntää selkäänsä ihmisille, vaan ainoa keino jatkaa elämää kohti jonkinlaista tasapainoa on hyväksyä ajatus hakeutumisesta ihmisten seuraan.

Suomessa haukkametsästys on harvinaista. Media on vuosien varrella tehnyt juttuja ”Suomen ainoasta metsästyshaukasta” Lotasta. Koulutettavat kanahaukat ovat naaraita, koska ne ovat kookkaampia kuin koiraat. Oheinen artikkeli on helmikuulta 2021.

Suomen ainoa metsästyshaukka vieraili Maaningalla – haukkametsästys perustuu luottamukseen, lintua ei voi pakottaa – MT Metsä – Maaseudun Tulevaisuus

Kanahaukka on pelätty ja kunnioitettu hahmo sääksipesien livekamerain seuraajien keskuudessa. Lähetyksiä katselevien kesken saatetaan chat-palstalla kysellä varovasti, onko ”kh:ta näkynyt”. Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo tarjoaa tämän upean Sääksilive- kamerapalvelun, joka esittelee sääksien pesintää reaaliajassa. Vuodelta 2019 olevassa videossa näkyy kanahaukan hyökkäys. Varoitus: ei herkille! (Video: Luomuksen Sääksilive)

12.7.2019 – #1 – Kanahaukan hyökkäys pesälle (pitkä) – YouTube

H niin kuin haukka mainitsee Suomen myös. Macdonald kertoo, miten 1960–1970-luvuilla Britannian haukkametsästäjät käynnistivät epävirallisen hankkeen romahtaneen kanahaukkakannan palauttamiseksi. Haukkoja tuotiin ”Ruotsista, Saksasta ja Suomesta: suurin osa oli isoja, vaaleita havumetsien haukkoja”. Ne menestyivät ja lisääntyivät, ja niiden jälkeläisiä on siis Britanniassa yhä.

Taina