Pois menee merehen päivä

Hannu Mäkelä : Samuli Kustaa Berg (H. Mäkelä, 1982)


"Kun 60-luvun puolivälissä jouduin epäpätevänä opettamaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, oli minun pakko lukea läpi sekä kielioppi että  Suomen kirjallisuuden historia. Samuli Kustaa Bergin kohdalla minua kiinnostivat ennen muuta hänen elämänvaiheensa: mies kirjoitti vain muutaman runon ja eli loppuelämänsä sokeana, se oli minusta liikuttavaa. Kun sitten luin hänen runojaan Suomen kirjallisuuden antologiasta pidin ennen muuta runosta 'Ystävälleni', varsinkin sen vetoavasta kertosäkeestä: 'Milloin muistelet minua?/Milloin?'. Mutta pari kohtaa samassa runossa: 'Haju tuomikon nenillä', 'Revon tulten tuprutesa' saivat myös jonkin soimaan päässä." 

Eräät taide-elämykset ovat sellaisia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Yksi sellainen on Hannu Mäkelän kirjoittama monologi Pois meni merehen päivä. Yle lähetti sen monta kymmentä vuotta sitten. Vieläkin muistan millaisessa mielentilassa jäin sen päätyttyä radiota tuijottamaan. 

Monologi kertoo runoilija Samuli Kustaa Bergin (1803-1852) viimeistä edellisestä elinpäivästä ja siitä miten Hannu Mäkelä arvelee hänen kuolleen. Tuo monologi sisältyy tähän kirjaan. Kirjassa on lisäksi Hannu Mäkelän essee Bergin elämänvaiheista. Niistä ei kovin paljon tiedetä, mutta uskon, että kirjailijaveli on osannut eläytyä ja täydentää niitä tarvittavin osin. Kirjan liitteenä ovat Bergin säilyneet kirjeet ja hieman muutakin ajankohtaan liittyvää materiaalia. Sekä koko Samuli Kustaa Bergin tuotanto, kaikki hänen seitsemän runoaan.

"Vuosien myötä pitämykset tietysti muuttuvat. Bergin runoissa ei ole sitä vaikeutta että vähä hyvä pitäisi löytää paljosta, häneltä voi aina valita kaiken, ja sen olen nyt tehnyt. Se runo joka kuitenkin on vähitellen tullut minulle kaikkein läheisimmäksi on otsikoltaan pelkkä 'Runo'. 'Pois meni merehen päivä, Poijes kullana keränä.' Tämän runon tunnelma ja hengitys on sitä valtaisampi mitä likemmäs se tulee. Ja se kertoo tavallaan paljon myös Samuli Kustaa Bergistä, hänen elämänsä käännekohdasta, siitä mikä sai hänet runoja kirjoittamaan. 
Jo alku on kuviltaan poikkeuksellisen komea: luopuminen, syksyn tulo, menetyksen tuntu. Kunnes runo ensimmäisen kerran taitetaan ja tuleekin taas kevät, kevät ja 'Tuli ne iloiset linnut/Tuli kullaiset kukatki', ja on kuin ilo viriäisi rintaan. Mutta jälleen kerran runo taitetaan ja seuraa aivan muuta kuin odottaisi: 'Ei tule syän alaini,/Ei ikänä, ei eläisä/Tule mieli miekkoseni,/Toivottavani takaisin.' Ja Samuli Kustaa Berg kääntyy äkkiä ympäri ja katsoo lukijaa suoraan kohti: 'Veikko kulta, veli kulta/Älä nuhtele minua/ Josma sentähen murehin,/Tahi ryhtynen Runolle!"'

Samuli Kustaa Berg jäi varhain täysorvoksi. Ilmeisesti hän joutui koko lapsuutensa tekemään työtä elantonsa puolesta. Hannu Mäkelä arvelee, että joku hyväsydäminen kirkollisiin piireihin kuulunut sukulainen oli ottanut hänet hoiviinsa. Jo varhain hänellä ilmeni silmäsairauden oireita. Mäkelän mukaan mahdollisesti se johti Bergin lukemaan lakia. Se olisi ollut nopea tie varmaan leipään. Hän valmistui mutta joutui kohta heikon näön luopumaan saamastaan virasta. Vielä hän kuitenkin näki sen verran, että pystyi toimimaan kotiopettajana ja kirjoittamaan omia runoja. Lopulta sekin käy mahdottomaksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa monologissa pappilan sivurakennuksessa asuva sokea Samuli Kustaa Berg muistelee elämäänsä ja keskustelee palvelusväen kanssa.

"'Silmän säryt sikisi savupirteistä, puhuvat viisaat', Ulriika Mikkelintytär sanoo, 'kitku meni silmään'. Ja hän miettii. 'Vaan en minä mitään saanut.'
   'Minä en ole savupirteissä asunut, en ole lukenut naurislampun valossa. Olen vain muuten lapsena lukenut.'
   'Se se juuri on epäterveellistä. Ei pidä lukea.' Hän kun ei itse osaa. 'Lukemisesta aiheutuu kaikki synti.'
   'Niin kuin Nikolai I sanoo', minä naurahdan.
   Hän ei kuule, mutisee vain: 'Ei pidä lukea, ei...' Aurinko kuumentaa.
   'Voi että on täällä kaunista', hän sanoo sitten.
   'Kerro minulle mitä puutarhassa kasvaa', minä pyydän vaikka hyvin muistan sen, ja hän alkaa luetella:
'Syreenit, hernepensaat, ruusupensaat. Sitte, jasmiinit, pionit, spireat. Sitte, keltainen lilja. Sitte raparperi, piparjuuri, ruoholaukka. Sitte kirsikkapuut, haapapuut. Omenapuut. Pähkinät'
   'Ja omenapuut, mitä omenapuita...', sillä minä pidän siitä että hän tuntee jokaisen puun nimeltä.
   'Ensin on Kettu, se on syötävä mutta hapan. Sitten Pati, viinihapan omena. Sitte Tuomiorovasti, talviomena ja hyvä. Pikkuhapan, ruokaomena. Isohapan, samoin. Perunapuu, en ole maistanut, ja tuo tuolla on...', ja hän miettii, 'Pikkupuma, se on karvas. Sitte Isopuma, en ole maistanut, Matopuu, en ole, vaikka sanovat että on makea. Muurahaispuu, Nostelupuu ja sitte itse Makea, se on kulmapuu tuolla perällä, se on vanha ja aivan tuntematon. Samoin Kaivopuu. Ja viimein ovat tuolla Pilkku, makea, Pupu, jauhoinen, ja Astrakaani. Sillä on hieno nimi.' Saman litanian hän osaa aina toistaa, eikä muuta sitä. Hän puhuu sen sanasta sanaan aina samoin."

Kun Berg palasi Kööpenhaminasta kotimaahan 1835, oli runojen kirjoittaminen jätettävä lopullisesti. Kirjeessään Gottlundille hän kirjoitti, ettei halua käyttää hyväkseen toisen kättä eli sanella. Seitsemäntoista viimeistä elinvuottaan Samuli Kustaa Berg vietti täysin sokeana, klarinetin soitto yhtenä harvoista huveistaan. Muutamasta kirjaan liitetystä Bergin kirjeestä käy ilmi, miten rajoittuneeksi hänen elon piirinsä loppuvaiheessa oli käynyt. Kaarle August Gottlundille (suomennos Auli Viikari):

"Minun näköni on ennallaan, ellei huonompi kuin Tukholmassa, ja oleilen täällä hiljaisessa pakollisessa toimettomuudessa. Ainoa iloni on musiikki, jota harrastan osaksi yksin, osaksi ystävien seurassa. Olen tainnut tässä kirjeessä arvioida sinun metriikkaasi aika ankarasti, mutta sinun täytyy suoda se anteeksi, sillä sen saneli minun sydämeni ja vakaumukseni, ja käsi joka minulla on käytettävissä ei ehdi kirjoittaa uudestaan sitä minkä kenties haluaisin ilmaista toisin. Jos vastedes ystävällisesti suot minulle sen kunnian että kirjoitat minulle ja keskustelet isänmaallisista aiheista, niin se olisi minulle hyvin mieluista, minä taas toivon pystyväni vastaamaan täsmällisemmin kun nyt asumme toisiamme lähempänä. Etkö voisi joskus käydä täällä Oulussa minua tapaamassa? Voisimme silloin paljon henkilökohtaisemmin jutella kaikesta.

tuus S:Bergh
Oulu 28:ntena Helmik. 1835"

Hannu Mäkelä kertoo miten hän kävi Halikossa etsimässä runoilijan hautapaikkaa. Halikon kirkkoherranvirastossa hän tutki vanhaa kuolleitten kirjaa, josta löytyi merkintöjä Bergin kuolemasta. Kuolinpäivä on "5. Julii" ja hautauspäivä "11. Julii". Ei syntymäaikaa, ei hautapaikkaa, ei edes kuolinsyytä. Mäkelä arvelee, että syynä voi olla itsemurha ja sen seurauksena nimetön hautaus hautausmaan ulkopuolelle. Hän ihailee hautausmaan vanhoja puita, jotka kirjoitushetkellä olivat säilyneet moottorisahalta.

"Täällä voi vielä rauhassa ajatella, että ihmisen elämä jatkuu vanhoissa puissa, mikseipäs niidenkin jotka makaavat muurien ulkopuolella, eivät puitten juuret muureihin pysähdy. Otin valokuvia, kuljeskelin pitkin hiekkakäytäviä, katselin hautoja ja lähdin sitten pois. Ajattelin, tätä miestä en tapaa enkä löydä hänen hautaansakaan, mutta hänen runonsa minulla on. Se tuntui hyvältä."

Lukijana olen kiitollinen, että Hannu Mäkelä ei kirjoittanut paksumpaa kirjaa. Tämäkin on jo niin pakahduttava, että se melkein särkee sydämen.


Tommi