Turvallinen arki järkkyy

Turvallisuuden illuusion ja vakauden särkyminen on kirjan yksi teema. Koska teos keskittyy vain Henryyn ja hänen ajatuksiinsa, Ian McEwanilla on mahdollisuus tutustuttaa lukijansa mieheen perinpohjaisesti. Henry opiskeli lääkäriksi ja oli harjoittelijana sairaalassa, kun Rosalind tuli potilaaksi aivolisäkkeessä olleen kasvaimen takia. Siihen asti Henryn erikoistuminen neurokirurgiaan oli ollut hieman teoreettisesti sävyttynyt. Hän oli valinnut kohteen siksi, että aivot nyt ovat kiinnostavammat kuin esimerkiksi polvilumpiot. Hän seurasi leikkausta ja kun nämä nimenomaiset kauniit kasvot koottiin uudestaan ilman arpia, hän halusi oppia kaikki tämän alan taidot. "Hän oli rakastumassa kokonaiseen elämään. Ja tietenkin myös ihmiseen."

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin hän ei ole leikkaussalissa tietoinen edes omasta olemassaolostaan. Hän elää puhtaassa nykyhetkessä ilman menneisyyden painolastia tai tulevaisuudenhuolia. Jälkeenpäin se tuntuu suunnattomalta onnen tunteelta eikä hän voi saada sellaista passiivisesta viihteen vastaanottamisesta tai kirjoista tai elokuvista. Se tunne syntyy työskentelystä yhdessä toisten kanssa sellaisten tehtävien kimpussa, jotka ovat vaikeita ja vaativat taitojen ja keskittymiskyvyn ponnistamista äärimmilleen pitkiä jaksoja paineen alla.

Joskus leikkauksen alussa hän voi kokeilla kädellä aivojen kiinteyttä. Henry ymmärtää satua parantavasta kosketuksesta. Se on hänestä inhimillinen ja ymmärrettävä unelma. Kuitenkin mies, joka työkseen yrittää helpottaa ihmisten henkistä kurjuutta korjailemalla aivoja, kunnioittaa väistämättä aineen maailmaa sekä sen rajoituksia ja mahdollisuuksia. Henry tiedostaa selkeästi neurokirurgian rajat sekä nykyiset mahdollisuudet:

"Tämän tuntemattomien koodien varassa toimivan, tiheäksi viritetyn virtapiiristön korjailemisessa hän ja hänen kollegansa voivat tarjota vain huippuluokan putkimiespalveluja."

Daisy-tytär koettaa murtaa isän realistista panssaria antamalla lukuvinkkejä. Nuo suositukset ovat toistaiseksi saaneet Henryn vakuuttuneeksi, että fiktiossa on liikaa inhimillisiä heikkouksia ja umpimähkäisyyttä, jotta sitä voisi aidosti ihailla nerouden tuotteena. Sellaista Henry arvelee löytyvän vain musiikista. Siksi Bach ja siksi myös Theon blues-ammattilaisuus puhuttelee häntä välillä syvästi. Eräät kirjan kaunopuheisimmista jaksoista ovat niitä, kun Henry kuuntelee Theon soittoa ja hän pohtii suhdettaan musiikkiin. 

Soitto tehoaa häneen, sillä se tuntuu eräänlaiselta moitteelta. Se on muistutus siitä, mitä Henryn elämästä ehkä on jäänyt puuttumaan. Henryn maailmassa ei ole sijaa vastaavalle vapaudelle ja kekseliäisyydelle. Musiikki vetoaa kätkettyyn kaipuuseen ja siihen, että hän itse on sulkenut itseltään sellaisia avoimia teitä, joilla vain sydän saa toimia oppaana. Henry on vielä riittävän nuori kaipaamaan jotain ennalta arvaamatonta, mutta samalla riittävän vanha tietääkseen, että mahdollisuudet sellaiseen ovat kovaa vauhtia hupenemassa. 

"Ja sitten hän, Henry, täyttää viisikymmentä vuotta ja luopuu squashista ja maratoneista, talo tyhjenee, kun Daisy ja Giulio hankkivat oman kodin, ja samoin tekee Theo, ja Henry ja Rosalind jäävät kahden, takertuvat toisiinsa entistä tiukemmin, kun enää ei ole lapsia kasvatettavina eikä nuoria aikuisia maailmalle saatettavina. Se rauhattomuus ja toisenlaisen elämän jano, joka Henryä on viime aikoina riivannut, alkaa vähitellen laantua. Ennen pitkää hän vähentää leikkaustahtiaan ja siirtyy enemmän hallinnollisiin tehtäviin - toisenlaista elämää sekin - ja Rosalind lopettaa työt lehdessä kirjoittaakseen kirjaansa, ja sitten lopulta koittaa aika, jolloin he eivät enää jaksa asua täällä tämän aukion laidalla, narkkarien ja liikennemelun ja kaupunkipölyn keskellä. Ehkä jokin jihadin puolesta räjäytetty pommi ajaa heidät ja kaikki muutkin arkajalat esikaupunkeihin tai peräti maaseudulle asti, tai sitten linnaan - heidän lauantaistaan tulee sunnuntai."

Ian McEwan on onnistunut luomaan kiinnostavan ja erittäin uskottavan hahmon. Erinomaista työtä tehnyt suomentaja Juhani Lindholm on saanut kirjan kielen toimimaan pakottomasti kuin Henry Perownen hengitys.

Tommi
Advertisement