Avainsana-arkisto: Ranska

Yöllinen keskustelu rakkaudesta

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (suom. Titia Schuurman. Gummerus, 2003)

Simone de Beauvoiria vapaasti lainaten: ”Ihminen on puhuva eläin, joka harhautuu sanojen voimasta.” Joskus ne sanat voivat tietysti olla tervehdyttäviäkin ja selkeyttää sotkuisia tilanteita. Ja niitä sanoja tässä kirjassa riittää. Kirja on lähes suoraan kuin ranskalaisen elokuvan käsikirjoitus. Istutaan pääasiassa kasvokkain keittiössä ja puhutaan, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Zabou Breitman ohjasi kirjasta elokuvan 2009 (Je l’aimais).

Entisenä ranskan kielen opettajana Anna Gavalda saa tekstin rullaamaan luontevasti ja vauhdikkaasti. Tapahtumat ja tunteet vaikuttavat erittäin uskottavilta, sillä Gavalda kuvaa varmaan myös omaan eroonsa liittyviä tuntemuksia.

Alkuasetelma on hieman epätodennäköinen. Chloén, kahden nuoren lapsen äidin aviopuoliso on juuri lähtenyt kävelemään liitosta. Pierre, miehen isä kutsuu naisen ja lapset mökilleen. Hänen perimmäiset motiivinsa jäävät perustelematta, sillä Gavalda heittää päähenkilöt toimintaan. Myöhemmin selviää, että Pierre on aina arvostanut miniäänsä erittäin paljon, vaikka ei ole sitä selvästi tuonut ilmi.

Nainen suostuu ehdotukseen ja maalla appi ja miniä alkavat vähitellen purkaa avioelämänsä kipupisteitä yöllisissä keskuteluissa. Keskeisinä kysymyksinä: Onko parempi kärsiä paljon nyt kuin että kärsisi vähän koko loppuelämänsä ajan? Mihin ja kuinka vahvasti haluamme sitoutua? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on pelkästään tyytynyt?

Raakunkuoren veljeskunta

Lorenz von Numers: Tiirikan kilta (suom. Olli Nuorto, runot suom. Martti Larni. Tammi, 1948)

”Ah, Luojani, jos opetellut oisin
ma tavat kunnon ihmisen,
levätä höyhenpatjoilla nyt voisin;
ois oma koti ikuinen.
Mut kouluani pakenin
kuin häijy lapsi tyhmyyttään.
Nyt tunnen mielin katuvin:
myin nuoruuteni häpeään.”

François Villoniin (n. 1431- n. 1463) tutustuin ensimmäisen kerran Lahdessa 70-luvulla. Kirjakaupoissa oli silloin joskus tapana myydä kirjoja kilohintaan. Veijo Meri oli tehnyt uuden käännöksen hänen runoista ja kirjan takakansiteksti houkutteli hankkimaan klassikon. Pettymys oli melkoinen, kun runot olivat paikoin minulle käsittämättömiä eikä Meren käännös vakuuttanut muutenkaan. 1400-luvun Ranska oli henkisesti silloin aivan liian kaukana.

Ei tuon ajan Ranska nytkään yhtään lähempänä ole, mutta edellytykset ymmärtää Villonin maailmaa ovat hieman paremmat. Tosin eräät asiantuntijat pitävät runojen kääntämistä lähes ylivoimaisena haasteena. Villon oli saanut perusteellisen kirkollisen koulutuksen. Hän liikkui rikollisissa piireissä ja kirjoitteli kavereidensa piristykseksi riimejä, joissa oli viittauksia heille tuttuihin asioihin ja henkilöihin; seikkoihin, jotka jo aikoja sitten ovat unohtuneet. Joku tutkija, joka on harrastanut runojen lähilukua, arvelee esimerkiksi erään Jeesuksesta mainitsevan säkeen viittaavan Kristuksen elinvuosien määrään, koska se on 33. säe siinä runossa. Jos Villonia pitää osata lukea tällä tarkkuudella, niin kiitos, taidan jättää väliin.

Lorenz von Numers (1913-1994) on tarttunut suureen haasteeseen, kun hän on luonut erittäin vähäisistä tosiasioista rikkaan ajankuvan Villonin maailmasta ja hänen toiminnastaan. Hänen mukaansa ne harvat täsmälliset tiedot, jotka meillä Villonista ovat voitaisiin vaivatta sijoittaa kaiverruksena nuppineulan päähän:

”Tämä teos ei myöskään ole mikään ’historiallinen romaani’. Sen sijaan mielisin nimittää kirjaani ’romantisoiduksi esseeksi’. Näillä François Villonista ja hänen kelvottomista kumppaneistaan kertovilla sivuilla olen pyrkinyt hahmottelemaan hänestä muotokuvan ja tutkielman, teorian, jolle olen antanut kaunokirjallisen muodon. Valitettavasti ovat eräät romaanini henkilöistä lähteneet kulkemaan omia teitään sekoittaen pahasti vakavat pyrkimykseni. Vain vaivoin on minun onnistunut estää heitä jatkamasta harharetkiään aina nykypäiviin asti.”

Rutto: seitsemän yhtäläisyyttä

Camus, Albert: Rutto. Suom. Juha Mannerkorpi. Otava 1963.

Nyt jos koskaan se kannattaa lukea. Camus’n Rutto kokee koronapandemian aikana uuden tulemisen, tästä on faktaa esimerkiksi Iso-Britanniasta.

Täysin eri maailma, ja silti ihmettelen, miten paljon tuttua löytyy kuvitteellisesta 1940-luvun Algerian Oranista, johon iskee jo unohtunut kulkutauti, rutto.

Vuoden 2020 koronaviruspandemian keskellä elävät ihmiset voivat tunnistaa ainakin nämä asiat:

  1. Moderni, itsekäs ja mukavuuteen tottunut ihminen ei tahdo ensin uskoa vaaraa todelliseksi.
  2. Pakollisen karanteenin ja vapaaehtoisen eristäytymisen tuottama turtuneisuus.
  3. ”Vapautumisen” päivämäärän odottaminen (jopa vailla mitään perusteita) ja sitten pettymys, kun tilanne vain jatkuu.
  4. Vaikka eristyksissä ei tunnu tapahtuvan mitään, ihminen muuttuu, jopa yllättävälläkin tavalla.
  5. Jotkut näkevät tapahtumissa Jumalan sormen.
  6. Kelmit hyötyvät poikkeusoloista.
  7. Tepsivää lääkettä kehitellään kuumeisesti, ja uudelta lääkkeeltä toivotaan paljon.

Jännityskertomus, kauhukuvasto, lääketieteellinen kuvaus, erilaisten ihmisluonteiden antoisa törmäys… Rutto on nobelistin monipuolista ja huippulaadukasta käsialaa.

On myös koskettavasti kuvailtua ystävyyttä ja Camus’n muistakin teoksista tuttua välimerellistä kaupunkimaisemaa. Ankarasta teemasta huolimatta jopa huumoria irtoaa eriskummaisten kaupunkilaisten edesottamuksista.

Kirjan viileä, tyylikäs kertoja, joka itsekin liikkuu tapahtumien keskiössä, päättää kronikkansa kauniisti ja toivoa antavasti. Rakkaus ja myötätunto vievät sittenkin voiton, vaikka jotkut antoivat ruton kurimuksessa periksi huonoille ominaisuuksilleen.

 (Taina)