Avainsana-arkisto: Amerikka

Napolilaisilla tavaramarkkinoilla 1943

Curzio Malaparte: Iho (suomentanut Tapio Hiisivaara. Gummerus, 1969)

”Vapautuksen kunnia oli Euroopan kaikista kansoista kohdannut ensimmäiseksi Napolin kansaa: juhliakseen hyvin ansaittua palkintoaan poloiset napolilaiset olivat kolmen vuoden nälän, kulkutautien ja säälimättömien pommitusten jälkeen auliisti, rakkaudesta isänmaata kohtaan, hyväksyneet tavoitellun ja kadehditun osan esittää voitettua kansaa, he lauloivat, taputtivat käsiään, tanssivat ilosta kotiensa raunioiden keskellä, heiluttelivat vieraita lippuja, jotka vielä eilispäivänä olivat olleet vihollisen tunnuksia ja sirottelivat akkunoista kukkia voittajien ylle.”

Kirjan tapahtumia ajatellen sen motto on hyvin valittu. Se on Aiskhyloksen Agamemnonista:

Kunnioittaessaan voitettujen temppeleitä ja jumalia,
voittajat pelastavat itsensä häviämästä.

Kirjan päättävän viimeisen repliikin on kirjan päähenkilö, myös nimeltään Malaparte varannut itselleen:

”- Sodan voittaminen on häpeällistä, minä sanoin hiljaisella äänellä.”

Näiden kahden kiintopisteen väliin Curzio Malaparte (synt. Kurt Suckert) virittää paikoin kauhistuttavan kuvauksen Italian ja pääasiassa Napolin tapahtumista amerikkalaisten maihinnousun jälkeen vuodesta 1943 vuoteen 1945. Ennen kuin lukija on päässyt kirjan loppuun, hänen on kuitenkin pitänyt ylittää muutama hankala este matkalla.

Este 1:
Malaparte itse on luetun perusteella melkoinen pakkaus. Herää vahva epäily, että hän on rasisti, homofoobikko ja jonkin asteen fasisti. Italian fasistipuolueen jäsen hän olikin vuodesta 1922 alkaen. Tosin mitkään aatteet eivät istuneet hänessä kovinkaan syvällä. Kirjoituksillaan Mussolinista ja Hitleristä hän ärsytti valtaapitäviä siinä määrin, että hänet määrättiin viideksi vuodeksi kotiarestiin Liparin saarella (1933-38). Häneltä vietiin myös puolueen jäsenyys.

Vapauduttuaan arestista Malaparte perusti kulttuurilehden ja oli edelleen viranomaisten tarkassa valvonnassa. Seurasi useita pidätyksiä ja vankilatuomioita. Sittemmin hän tarkensi linjaansa ja lähestyi kommunismia kunnes Kiinan vallankumouksen innottamana hänestä tuli maolainen. Kuolinvuoteella tapahtui viimeinen keikaus. Hän kääntyi katolilaiseksi. Ei ole helppoa saada selvää miehen vaikuttimista, kun hän jo nimen valinnassaan halusi ärsyttää. Malaparte on Bonaparten vastakohta, ”huono osa”, mutta en saanut selvää miksi CM halusi tällä tavoin muistaa Napoleonia.

Este 2:
Kirjan päähenkilö on siis amerikkalaisten palveluksessa oleva italialainen yhteysupseeri Curzio Malaparte. Kirjoittaja toimi itsekin vastaavassa tehtävässä. Kyse on siis varmaankin silminnäkijän kertomuksesta? Ainakin osittain, varmasti. On kuitenkin syytä muistaa Malaparten taipumus rikastaa havaintojaan, jotta ulkoisten tapahtumien kuvaus paremmin vastaa sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on asioista.

Malaparte oli pitkän linjan lehtimiehenä kokenut tapahtumien havainnoija ja pätevä kirjoittaja. Hän oli toiminut vuosia erilaisissa diplomaattisissa tehtävissä. Toisen maailmansodan aikana hän oli Corriere della Seran kirjeenvaihtajana itärintamalla ja muuallakin saksalaisten miehittämillä alueilla (myös Suomessa). Jo tuolloin nähtiin, että hänellä oli taipumusta jossain määrin liioitella kuvauksiaan. Eräät tämän kirjan kohtaukset ovat sellaisia, että alkaa epäillä niiden todenperäisyyttä. Ne kyllä palvelevat teoksen sanomaa: sota ja sen seuraukset ovat kauhea kokemus kaikille osapuolille.

Nämä kolme tekevät Tiklistä vastustamattoman

Donna Tartt: Tikli. Suomentanut Hilkka Pekkanen. WSOY 2014.

Donna Tartt on omaleimainen amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut tiiliskiviromaaneja noin kymmenen vuoden välein: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History) 1992, Pieni ystävä (The Little Friend) 2002, Tikli (The Goldfinch) 2013.  Pulitzer-palkitusta Tiklistä on tehty myös elokuva. Itse kiinnostuin Tiklistä Pakopiste-esseekokoelman kautta, kuten kohta kerron.

Tikli on trillerimäisen jännittävästi rakennettu odysseia nuoren pojan kasvusta ja selviytymisestä sekavissa oloissa, näpistyksistä ja muista pikku erehdyksistä jotka alkavat elää omaa elämäänsä. Kertomus ajoittuu 00-luvulle, kauniiseen ja kyyniseen Amerikkaan, jossa terrori-isku on jo tapahtunut, alkoholi ja huumeet rehottavat ja kukin pyrkii lähinnä turvaamaan oman nahkansa. Näyttämöinä toimivat New York ja Las Vegas. Amsterdamissakin liikutaan.

Mutta nämä kolme peruspilaria tekevät liki 900-sivuisesta romaanista vastustamattoman:

  1. Rikkinäisyyden teema

Romaanin päähenkilö, äidin kanssa elävä Theo kokee 13-vuotiaana katastrofin, joka merkitsee hänet loppuelämäkseen. Poika menettää äitinsä taidemuseoon suunnatussa pommi-iskussa. Räjähdyksen romuraunioissa Theo saa haltuunsa kaksi vanhaa esinettä, jotka määräävät kohtalonomaisesti hänen tulevat vaiheensa.

Tartt panee minäkertojansa kuvailemaan riipaisevasti tuskaa, kun läheinen äiti on poissa ja poika joutuu rakentamaan uudelleen suhteen isäänsä, samoin sitä piinaa, kun Theo havaitsee muistuttavansa enemmän valehtelevaa ja dramaattista isäänsä kuin ihanaa äitiään.

Pojan oleilu vieraissa ympäristöissä toi mieleeni Janet Fitchin romaanin Valkoinen oleanteri. Siinäkin hylätty lapsi toivoo saavansa oikean kodin ja pääsevänsä osaksi yhteisöä ja toistuvasti pettyy toiveissaan. Toisaalta Theon levoton haahuilu ja ahdistuneisuus muistuttaa J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin päähenkilöä Holdenia. Theoa ja Holdenia myös yhdistää nuoren, viattoman tytön ihannointi.

Rikkinäisyyden ja erilaisuuden tunne ei jätä Theoa aikuisenakaan, vaiheessa jossa hän voisi jo ottaa voimavaransa käyttöönsä ja jättää traumat taakseen. Kaikkia hänen ihmissuhteitaan varjostaa jokin: addiktio, valehtelu, epäterve kiintyminen. Hän ihmettelee, miksi asettuminen aloilleen on niin vaikeaa:

”Suuri suru, jota alan vasta nyt ymmärtää: emme saa valita omaa sydäntämme. Emme voi saada itseämme haluamaan sitä mikä meille on hyväksi emmekä sitä mikä on hyväksi muille. Emme saa valita, millaisia ihmisiä olemme. – – – Mitä jos ihmisellä sattuu olemaan sellainen sydän, johon ei voi luottaa – ? Mitä jos sydän omista tutkimattomista syistään johdattaa ihmistä tahallisesti ja sanomattoman säteilevässä pilvessä pois terveydestä, kotielämästä, kansalaisvastuusta ja vahvoista yhteisöllisistä siteistä ja kaikista yleisesti arvostetuista hyveistä ja kaiken sen sijasta kohti turmion kaunista roihua, itsetuhoa, katastrofia?”

  • 2. Esineet

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun tutkin Aarrearkkua varten esseekokoelmaa Pakopiste. Annina Holmberg kirjoittaa Pöytä yhdelle -esseessään huonekaluista, jotka ovat niin vanhoja ja kunnioitettavia, että niistä tulee velvoittavia, jopa vähän häiritseviä. Holmberg kertoo suvussaan myyttisiin mittoihin kasvaneista sohvasta ja kirjoituspöydästä, jotka sukupolvien kierrossa päätyvät hänen haltuunsa. Vanhat ”rauhan tyyssijat” tuottavat nyt outoa levottomuutta ollen niin ”painavia merkityksistä, että jyräävät ylitseni”. Holmberg omistaa kirjoituksensa Donna Tarttille, jonka romaani Tikli hänen mielestään kuvaa vaikuttavammin kuin mikään huonekaluihin ja esineisiin liittyviä arvoja, jopa fetisismiä.

Holmberg on oikeassa. Antiikkikauppa ja vanhojen huonekalujen korjaamo, johon Theo orpona asettuu, toistaa esineiden teemaa. Huonekalujen kunnostamisesta tulee rauhoittava rituaali, esineiden läsnäolo rauhoittaa. Mutta ennen muuta Theon haltuun sattumalta joutuneesta arvoesineestä tulee omistajalleen fetissi, sairaalloinen omistushalun kohde, arvokkuuden ja elämänhallinnan symboli. Poika on äitinsä koulima taidehistoriassa, niinpä hän ymmärtää koruttoman kuvan arvon ja osaa kuvailla sen kertojana sydäntäriipaisevan hienosti. Suhde esineeseen on silti kieroutunut.

”Maalausta ei sopinut ottaa esiin, käsitellä ja  katsella kepein perustein. Jo siinä, että ojensin käteni tarttuakseni siihen, oli jonkinlaista avartumisen tuntua, tuntui mielihyvän ailahdus, ylevöitymisen tunne, ja jossain merkillisessä vaiheessa, kun olin katsellut sitä tarpeeksi pitkään silmät jäähdytetystä autiomaan ilmasta kuivina, kaikki tila tuntui katoavan sen ja minun väliltä niin että kun kohotin katseeni, todellista oli enää vain maalaus ja minä.”

  • 3. Ystävyyden kuvaus

Joutuessaan uudelleen ilmestyneen isänsä ja tämän hutsahtavan naisystävän Xandran holhouksessa Vegasiin Theo on lohduton, kunnes tapaa ukrainalais-puolalaisen Boriksen. Myös Boris on menettänyt äitinsä, ja pian nämä kaksi nuorta antisankaria ovat erottamattomat.

”Ennen tutustumistani Borisiin olin kantanut yksinäisyyteni aika tyynesti huomaamatta, kuinka yksinäinen oikein olin. Ja jos jompikumpi meistä olisi asunut edes jotenkuten normaalissa kodissa, jossa oli kotiintuloajat ja määrätyt askareet ja aikuisia valvomassa, meistä ei varmaankaan olisi tullut niin erottamattomia niin nopeasti, mutta näin ollen olimme melkein ensimmäisestä päivästä lähtien yhdessä koko ajan, haalimme yhdessä kokoon ateriamme ja jaoimme vähäiset rahamme keskenämme.”

En muista lukeneeni yhtä koskettavaa ystävystymisen kuvausta sitten John Irvingin Ystäväni Owen Meanyn. Tartt kertoo niin mehevästi poikien edesottamuksista,  ilmeistä ja eleistä. Surullista kyllä Boris on paatunut pikkurikollinen ja addikti, ja olosuhteet ympärillä kaiken kaikkiaan kammottavat. Lukiessa voi miettiä, miten pienestä kiinni on sivuraiteelle joutuminen. Se voi tapahtua siksi, että ainoa ystäväsi on siellä jo.

Ystävyyttä koetellaan ennen muuta siksi, että Boris on vielä epäluotettavampi kuin Theo. Mutta (lähes) kaiken se kestää. Tartt pukee hienosti sanoiksi sen, miten raivostuttavalle ystävälle ei voi sanoa ei, vain siksi että häntä rakastaa niin.

”Kaipasin Borisia, tuttua impulsiivista sekasortoa: synkkää, holtitonta, kiivasluontoista, kauhistuttavan ajattelematonta Borisia. Kalpeaa ja kalvakkaa Borisia, hänen varastamiaan omenoita ja venäjänkielisiä romaaneitaan, pureskeltuja kynsiään ja pölyä viistäviä kengännauhojaan. Borisia – alkavaa alkoholistia, sujuvasti neljällä kielellä kiroilevaa –  joka varasti ruokaa lautaseltani silloin kun halusi ja sammui juopuneena lattialle kasvot punaisina kuin läimäytyksen jäljiltä.”

Kirjan lisäbonuksia ovat ymmärtävät analyysit taideteoksista, ennen muuta tietysti  Carel Fabritiuksen maalauksesta Tikli, sekä värikäs henkilögalleria, joka ulottuu hienostopiirien hemmotelluista ja huolitelluista rouvista alamaailman huumediilereihin. Henkeäsalpaavat yllätykset vievät lukijan taidevarkaiden ja gangstereiden matkassa Amsterdamiin ja taas Amerikkaan, jossa Theo joutuu tekemään tiliä edesottamuksistaan.

Saako Theo asiansa järjestykseen? Lukijalle jää kutkuttava tunne, että kaikki ei ollut tässä. Lukupiireissä voisi huvikseen pohtia, missä Theo olisi ja mitä tekisi kymmenen vuoden päästä.

Taina