Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Sivut: 1 2

”Kuolema katkaisee elämän, ei ihmissuhdetta”

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona (suom. Raija Viitanen. WSOY, 1999)

Kahdestoista tiistai, Morrie ja Mitch:

”Minä olen valinnut hautapaikkani.”
Missä se on?
”Ei kovinkaan kaukana täältä. Puun alla pienellä kukkulalla, josta näkee lammelle. Hyvin rauhallinen paikka. Siellä on hyvä ajatella.”
Aiotko sinä ajatella siellä?
”Aion olla kuollut siellä.”
Morrie hihittää. Minäkin hihitän.
”Tuletko sitten käymään?”
Että tulenko käymään?
”Ihan vain juttelemaan. Tule jonain tiistaina. Sinähän käyt aina tiistaisin.”
Koska me olemme tiistai-ihmisiä.
”Aivan. Tiistai-ihmisiä. Tulethan sitten juttelemaan?”
Miten nopeasti Morrie onkaan heikentynyt.
”Katso minuun”, hän sanoo.
Minä katson.
”Tulethan haudalleni? Kertomaan ongelmistasi?”
Ongelmistani?
”Niin.”
Ja sinäkö annat minulle vastauksia?
”Annan mitä pystyn. Enkös minä aina?”
Näen silmissäni hänen hautansa kukkulalla, lähellä lammen rantaa, vajaan kolmen metrin palan maata, johon hänet lasketaan ja peitetään, jonka päälle pystytetään kivi. Ehkä jo muutaman viikon päästä? Tai muutaman päivän? Näen itseni istumassa siellä yksin, käsivarret ristissä polvilla, tuijottamassa kaukaisuuteen.
Ei se ole sama asia, minä sanon, kun en kuule sinun puhuvan.
”Jaa, puhuvan…”
Hän sulkee silmänsä ja hymyilee.
”Tiedätkö mitä. Kun minä olen kuollut, sinä puhut. Ja minä kuuntelen.”

Tämä pieni kirja sopii oikeastaan hyvin pääsiäisen aikaan. Tässäkin on opettaja, joka tuntee lähtönsä lähestyvän sekä hänen opetuslapsensa. Koska tästä opettajasta tulee julkkis, tavoittaa hänen sanomansa miljoonia televisiokatsojia. Se, miten he viestin tajuavat saati miten hyvin sitä noudattavat, taitaa tässäkin tapauksessa olla aavistuksen kyseenalaista.

Morrie Schwartz opetti sosiologiaa Brandeisin yliopistossa (Waltham, Massachusetts). Brandeisin kampuksesta oli kehittynyt kulttuurisen vallankumouksen keskeinen keskus 60-luvulla. Siellä opiskelivat mm. sellaiset suuruudet kuin Abbie Hoffman ja Angela Davis. Morrie käytti opetuksessa poikkeavia metodeja ja halusi kuunnella opiskelijoidenkin mielipiteitä. Siksi hänen luennoillaan kävi tuon ajan radikaaleja. Morrie toimi välittäjänä, kun tunteet alkoivat kuohua ja ryhmä mustia opiskelijoita miehitti yliopiston Ford Hallin. Morrie antoi myös tarkoituksellisesti hyviä arvosanoja saadakseen keskiarvot kohoamaan ja sai juoneensa mukaan muita opettajakollegoita. Siten opiskelijoiden opinto-oikeuksia ei peruutettu eikä heitä lähetetty Vietnamiin.

Kirjoittaja Mitch Albom oli Morrien eräs suosikkioppilas (Mitch, sinä olet yksi parhaista). Neljän vuoden aikana Mitch suoritti kaikki Morrien kurssit ja teki lopputyön hänen ohjauksessa. Morrie näki Mitchissä myös eräitä omia luonteenpiirteitä nuoruutensa ajoilta. Morrie myös ehdotti Mitchin jatkavan yliopistossa tutkimus- ja opetustyössä, mutta Mitchin suunnitelmat olivat toisaalla.

Sitten tuli sairaus.

”ALS on kuin palava kynttilä: se sulattaa hermot ja pehmittää ruumiin kasaksi vahaa. Usein se alkaa jaloista ja etenee ylöspäin. Menetät reisilihasten hallinnan, niin ettet pysty seisomaan jaloillasi. Menetät vartalon lihasten hallinnan, niin ettet pysty istumaan suorassa. Lopuksi, jos olet vielä elossa,hengität kurkkuun tehdystä reiästä putken kautta, ja sielusi on täysin tajuissaan mutta vangittuna hervottoman kuoren sisään, joka pystyy kenties räpyttämään silmiä tai maiskauttamaan kieltä kuin jokin tieteiselokuvan kummajainen, oman ruumiinsa sisään jäätynyt mies.”

Morrie oli yli seitsemänkymmentä ja vielä opettajana, kun hän sai kuolemantuomionsa kesällä 1994. Opetustyön hän joutui jättämään, mutta hän ei halunnut kuihtua huomaamatta olemattomiin. Hän ei häpeäisi kuolemaansa. Hän tekisi siitä viimeisen projektinsa ja elämänsä keskipisteen. Morrie ylittäisi lopullisen sillan elämän ja kuoleman välillä ja kertoisi avoimesti matkastaan.

Sivut: 1 2