Kätevä kotiompelija iloitsee ja säästää

Mary Ollonqvist & Anna Mesterton: Ommelkaa itse pukunne. WSOY 1930.

Miten 1920-luvun suomalaisnaisia opastettiin kotiompelun salaisuuksiin? Tämä kirjavanhus tupsahti eteeni nettiantikvariaatissa, enkä voinut sitä vastustaa.

Ommelkaa itse pukunne ilmestyi vuonna 1928, ja tämä toinen, uudistettu painos tuli 1930. Kirja henkii kautta linjan vahvasti 1920-lukua. Vaatemuoti oli linjoiltaan suoraviivaista eikä kovin vartalonmyötäistä.  

”Saumoja on vaatteissa vähän eikä niitä suinkaan pönkitetä luilla eikä muilla kovikkeilla. Kiinnittimiä on vain jokin harva, – – Vyötäiskohta on kokonaan vapautettu entisestä tukalasta, monien hameiden ja puseroiden vyötärön rasituksesta. Puvun koristeluun ei nykyjään tarvitse uhrata paljon kustannuksia eikä työtäkään. Katsotaanhan, että puku on sitä kauniimpi, mitä vähemmän se on somisteltu. Useimmiten tullaan toimeen pienellä soljella tai nauharuusukkeella. Juhlapuvunkin paras somiste on vain värikäs kukka toisella olkapäällä.”

Edellä olevasta saa jo käsityksen kirjan hengestä. Ainakin minut yllätti tietty rentouden ja runsauden tuntu. Ei tietoa pula-ajasta kuten vaikkapa siinä 1950-lukulaisessa naisten oppaassa, jonka muistan äitini kirjahyllystä; ”kun pulat ovat ohi, hankimme useita pareja kauniita sukkia”. Tässä teoksessa todetaan, että monenlaisia käytännöllisiä ja kauniita kankaita on saatavissa, kotimaisiakin puuvillakankaita, jotka ovat mitä parhaimpia arkipukuihin. On silkkejä, sametteja, kreppikankaita ja villakankaita. Pukeutumiseen liittyvät edut ja naisellisuuden ilot tulevat esiin.

Toki, kun kirja on ilmestynyt Kotilieden julkaisusarjassa, painopiste on käytännöllisyydessä ja säästäväisyydessä. Kangasta pyritään hankkimaan taloudellisesti, mutta: ”Hyvä on kuitenkin muistaa, että halvin puku ei loppujen lopuksi ole se, jonka ainekset ostettaessa ovat maksaneet vähimmin, vaan se, jota kauimmin voi käyttää.” Ja perheenemäntä, joka kykenee vaatettamaan katraansa, ei ainoastaan säästä, vaan suorastaan ansaitsee. Kotilieden kirjasarjassa ilmestyi noihin aikoihin muun muassa myös opas Pikkulapsen vaatteet.

Aluksi käydään läpi, mitä pukuja nainen tarvitsee. Työpukujen lisäksi (joita ”lukuisat kodin ulkopuolella suoritettavat ammatit, toimet ja virat edellyttävät”) pitää olla kotipuku, joka myös on ”perheenemännän ammattipuku”, puku ulkona liikkumista varten, vierailupuku, ilta- eli juhlapuku sekä urheilupuku. Sitten neuvotaan kangastyyppien valinnassa ja annetaan pukeutumisohjeita lihaville, laihoille, nuorille ja vanhoille. Silmän harhauttaminen ja oikeiden kohtien korostaminen vaatteiden keinoin on tiedetty kautta aikain.

On myös värineuvontaa. Ollonqvist & Mesterton määrittelevät suomalaisten viisi erilaista väritystä ja ohjaavat sopivimpiin sävyihin. Kirjassa on lisäksi taulukko, josta voi varmistaa ristiin, miten vaikkapa kankaan ja somisteen väri sopivat yhteen. Tämä värineuvonta pätee aivan hyvin 2020-luvullakin.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten oppaassa katsastetaan vaateompelun perusteita – leikkaaminen, mittaaminen, sovittaminen – ja listataan välttämättömät työvälineet, neulat, langat, mallinuket, jopa ompelukone. Kone, tuo kaikista tärkein ompelijan apuväline, kuulemma olikin jo lähes jokaisessa kodissa, ja kouluissa opetettiin koneompelua.

Ompelukone 1920–1930-luvun malliin.

Kätevä kotiompelija huolsi itse koneensa. Minä en uskaltaisi ryhtyä Husqvarnani sisuksia ronkkimaan, mutta toisin oli vuonna 1930. Kulti, toisitko linnunsulan ja bentsiinin, kiitos!

”- – irroitetaan kaikki peitinlevyt paikoiltaan (tärkein tietysti on koneen rungon vasemmalla puolella oleva, paininjalan ja neulan tankoa peittävä levy). Samoin irroitetaan myöskin paininjalka sekä kaikki helposti takaisin paikoilleen pantavat koneiston osat. Nämä liotetaan kaikki joko paloöljyssä tai bentsiinissä, kuivataan hyvin ja sivellään sitten koneöljyllä. Koneen sisäosia puhdistetaan samoin paloöljyllä tai bentsiinillä hankaamalla sitä niihin linnun sulalla. Näin saadaan koneesta pois kaikki vanha, helposti pikeentyvä öljy sekä pöly. Paloöljy samoin kuin bentsiinikin on koneesta tarkkaan kuivattava pois, irroitetut osat ruuvataan paikoilleen ja kone öljytään hyvin, ommellaan hetkinen ilman lankaa ja annetaan sitten vielä hiukan ylimääräistä öljyä, jos kone nimittäin jää seisomaan käyttämättä. Koneen teline eli alaosa on myös puhdistettava.”

Ompelukone oli valtava edistysaskel, mutta koska kone teki vain suoraa ommelta, piti 1930-luvun naisten työläästi huolitella kaikki saumanvarat, useimmiten käsin, elleivät sitten tehneet niin sanottua edestakais- eli ranskalaissaumaa. Että meillä on helppoa siksak-koneiden aikakaudella, puhumattakaan saumureista…

Ommelkaa itse pukunne antaa ohjeita arkivaatteiden ja -asusteiden ompeluun, koristeluun, huoltoon ja säilytykseen. Kirjaan kuului alun perin kaava-arkki, joka tästä minun kappaleestani ikävä kyllä puuttuu. Kaavoja oli tarjolla puseroihin, hameisiin, housuihin ja moniin asusteisiin. Sisäsivuilla esitettiin kaavojen asettelu kankaalle.

Urheilullisuus oli lyönyt itsensä läpi: ”On väärin sanoa, että jokainen nainen tarvitsee urheilupuvun, mutta nykyjään tarvitsee sitä kuitenkin moni nainen.” Tekijät kertovat, että naisen urheilupuvun muodostivat polven yli menevät, tiukasti säären ympäri napitettavat housut ja pitkänomainen takki.

Eikä unohdeta hauskaa rantaelämää. Uimapukua varten ommeltiin housut ja niiden päälle paitamekko, tai sitten kirjan ohjeiden mukaan yksiosainen pitkähkö vaate, joka lökötti sekä lantiolta että ylempää. Ohjeet tulivat myös rantatakkiin, jollaista ehdottomasti tarvittiin uimalassa tai kylpylässä.

Näppärä emäntä kruunasi rantakokonaisuuden päähineellä. Kumilakkeja oli saatavilla, mutta ”se, jonka hiukset eivät vähäistä kosteutta pelkää, kietaisee päähänsä huivin, joka on samasta kankaasta kuin uimapukukin, ja lisää niin yhtenäisellä hauskalla asullaan uimarannan maalauksellista viehkeyttä”.

Minulle, pitkän linjan ompelija-amatöörille kirja oli kiehtova kurkistus isoäitieni aikakauteen, jolloin naiset iltalampun valossa yliluottelivat uuden arkipukunsa saumanvaroja ja panivat talteen silkinpalan koristeruusuketta varten. Osaan olla kiitollinen nykyajan helppoudesta. Aion myös harjoitella edestakais- eli ranskalaissaumaa.

Ah näitä vanhojen kirjojen omistuskirjoituksia! ”Metson tädiltä 12.9.1931.”

Taina

1920-luvun Kauniita ja rohkeita

Iréne Némirovsky : David Golder (suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2006)


"Golder heilutti kättään hermostuneesti edessään yrittäen häätää pois sakeaa savua, joka tunki suuhun. Hän katseli vastapäätä lukevan miehen kulmikkaita, kuoppaposkisia kasvoja, joiden kalpeudesta huulten aukko erottui mustana reikänä ja jotka välillä tuntuivat menettävän ääriviivansa ja sulautuvan puoliksi savuun. 
 Ilmassa tuntui väkevän mahorkan, ja hien lemu. 
 Nämä kymmenen miestä olivat edellisillasta asti yrittäneet päästä yksimielisyyteen sopimuksen lopullisesta sanamuodosta. Ja sitä ennen oli neuvoteltu neljä ja puoli kuukautta. 
 Golder katsoi rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. Hän vilkaisi ikkunaan. Likaisten ruutujen läpi näkyi aurinko joka kohosi Moskovan ylle. Elokuinen aamu oli hyvin kaunis, mutta siinä oli jo alkusyksyn auringonnousujen kirpeää kuulautta."

Vakavan sydänkohtauksen kokenut ja kuolemansairas liikemies David Golder on lähtenyt kotoaan Pariisista viimeiseksi jäävälle liikematkalle 1920-luvulla. Lääkärin ehdottomista varoituksista piittaamatta hän yrittää neuvotella Neuvostoliiton viranomaisten kanssa öljykenttien käyttöoikeuksista. Matkalle lähtiessään hän on vararikossa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa teki itsemurhan koska Golder ei enää halunnut lainata tälle lisää rahaa. Kohtalokas sairaus ajoi hänet itsensä konkurssiin eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Sen lisäksi Golderin perhe-elämä on kaaoksessa. Hän tietää huikentelevaisen vaimonsa rakastajista. Lisäksi hän on juuri kuullut, että tämä viimeisin rakastaja onkin perheen tyttären oikea isä. Mikäli neuvottelut onnistuvat, Golderin jätepaperiksi muuttuneet osakkeet öljy-yhtiössä kävisivät suunnattoman arvokkaiksi. Niiden tulojen ansiosta Golder pystyisi turvaamaan järkyttävän huikentelevaisen tytäroletetun lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Mitä mieltä on asettaa itsensä ilmeiseen hengenvaaraan, etenkin kun Golder itsekin myöntää koko jutun olevan hänelle jo täysin merkityksetön? David Golder haluaa täyttää siten "velvollisuutensa, kuten jokaisen kunnon juutalaisen osana on täällä maan päällä". Hän toimii kuten ystävänsä Soifer, joka myös kuoli ypöyksin. Soifer ei saanut seppelettäkään haudalleen, jonka häntä vihaavat omaiset hankkivat hänelle Pariisin halvimmalta hautausmaalta. Soifer vihasi samoin heitä, mutta jätti silti heille perinnöksi yli 30 miljoonaa (frangia, ilmeisesti, kirja ilmestyi alunperin 1929).

Iréne Némirovskyn David Golder oli ilmestyessään sensaatio Ranskassa. Kustantajan edustajien hämmennys vain kasvoi, kun he saivat selville alunperin nimimerkin suojassa kirjoittaneen tekijän henkilöllisyyden. Iréne Némirovsky oli tämän esikoisteoksensa ilmestyessä vasta 26-vuotias. Kun lukee vaikka Wikipediasta hänen taustastaan ja kokemuksista, kypsä ja asiantunteva teksti ei enää kovasti hämmästytä. Pankkiiri-isän tytär on varmasti kuullut kotonaan esimerkiksi erinäisiä liikeneuvotteluihin liittyviä seikkoja:

"'Neuvostoliiton valtio myöntää Tübingen Petroleumille toimiluvan alueeseen, joka käsittää 50 prosenttia Teiskin alueen ja niin sanotun Arundgisin tasangon välillä olevista öljykentistä, jotka on kuvattu Tübingen Petroleum Oy:n edustajan esittämässä muistiossa joulukuun 2. päivältä 1925. Kukin näin luovutettu öljykenttä on muodoltaan suorakulmio, laajuudeltaan korkeintaan 40 desjatiinaa, ilman yhteisiä rajoja...' 
 Golder liikahti. 
 'Voisitteko toistaa viimeisen pykälän?' hän pyysi ja nipisti suunsa kiinni. 
 'Kukin näin luovutettu öljykenttä...' 
 Ihan kuin arvelinkin, Golder ajatteli tuskastuneena, tuosta ei ollut aikaisemmin puhetta... Ujuttavat toisen puolen kiusaksi viime hetkellä mukaan moniselitteisiä artikloitaan, joilla ei tunnu olevan erityistä merkitystä... että voivat sitten niihin vedoten purkaa sopimuksen kun ensimmäiset maksut on suoritettu... Tekivät kuulemma saman tempun Amrumille..."

Voi arvella, että Iréne Némirovskyn perhetausta tuntuu muutenkin kirjassa. Némirovskyn perhe oli niinikään juutalainen ja hekin joutuivat emigroitumaan Ukrainasta Pariisiin kirjan päähenkilön tavoin. Némirovskyt asuivat pakomatkallaan Suomessakin vuoden verran 1917 tienoilla. Niistä kokemuksista Iréne Némirovsky on kirjoittanut muutamassa novellissa. Irénen suhde omaan äitiinsä oli jokseenkin ongelmallinen, ja se voi selittää osaltaan tämän kirjan kireitä henkilösuhteita.

Vaimo Gloria Golderille tytär Joycestä: 
 "Luuletko sinä että täällä eletään ilmaiseksi? Ensinnäkin sinun Joycesi! Mokoma hyväkäs! Raha polttaa sormia... Ja tiedätkö mitä tyttö vastaa, kun uskallan vähänkin huomauttaa? 'Dad maksaa.' Ja hänelle rahaa tosiaan riittää! Minua tässä vain ei lasketa miksikään. ... Mutta muistatko, että kun olit sairas, kuolemaisillasi, hän meni illalla tanssimaan... Minulla sentään oli sen verran häpyä, että jäin luoksesi... Entäs hän? Hän tanssii sinäkin päivänä kun sinut haudataan, sinä typerys! Niin, hän se vasta sinua rakastaakin..."

Tytär Joyce Golderille äiti Gloriasta: 
 "Äiti on paljon turhamaisempi kuin minä, paljon, eikä hän voi edes puolustella sitä, koska on vanha ja ruma, kun taas minä! Minä olen kaunis, enkö olekin, Dad?"

Sivut: 1 2

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Sivut: 1 2

Pikiöljyä Petsamossa

Ilmari Bonsdorff ja Alfred A. Gustafsson : Valtakunnan rajankäynti Petsamossa v. 1921 (Societas geographica Fenniae, 1927)

Pummangin rantaa Petsamossa

Tehtävä ei ollut suorastaan mahdoton, mutta aikataulu oli äärimmäisen tiukka. Suomi oli saanut Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Petsamon alueen. Nyt oli uutta valtakunnanrajaa raivattava puutteellisesti kartoitettuun Koillis-Lapin erämaihin yli 200 kilometriä.

”Kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaan astumisesta lukien valitsevat Suomen ja Venäjän hallitukset kumpikin kaksi jäsentä erityiseen komissiooniin, jonka tulee yhdeksän kuukauden kuluessa toimittaa 2 artiklan I momentissa mainittujen rajain käynti ja pyykitys.”

Koska Petsamossa mittaustyöt ovat mahdollisia vain kesäiseen aikaan, on koko rajankäynti suoritettava yhden kesäkauden, siis noin 80 vuorokauden kuluessa. Ja millaisen kesän!

”Lienee paikallaan vielä mainita millaisissa olosuhteissa rajankäynti muuten toimitettiin.

Helsingistä oli itsekukin meistä hankkinut puolisääreen ulottuvan öljytakin ja kahdet öljykankaiset housulahkeet ja Norjasta öljykankaisen päähineen (’sydvästin’) ja paksun kirjavan villapuseron, n.k. islannin. Ei ollut Kalastajasaarennolla sitä päivää, ettei näitä kaikkia olisi tarvittu. Ne karakterisoivat sikäläistä ilmastoa: sadetta ja tuulta. Vallitseva luoteistuuli oli luihin ja ytimiin asti menevä, vaikka yllä oli sekä islanti että öljyvaatteet – ja niiden alla ’koko muu vaatevarasto’. Ja kun ’nordvästi’ tyyntyi, t.s. kun tuuli kääntyi itään, tuli sade, joka kesti kunnes tuuli jälleen kääntyi luoteeseen.

”Missä Kalastajasaarennolla on kasvullisuutta sen verran, että tulen saa – ja ne paikat ovat luetut – on arktinen ilma jo polttanut puuaineen niin, ettei enää kunnollista lämpöä synny. Voi kestää tuntikausia ennenkuin saa vesipannun kiehumaan. Nukuimme pari yötä taivasalla ja ne yöt muistan väristellen vieläkin.”

Komission suomalaisella johtajalla Ilmari Bonsdorffilla oli muitakin ongelmia kuin vihamielinen luonto. Sata vuotta sitten ei eletty GPS:n aikaa. Tarkka paikannus onnistuisi kolmiomittauksilla, mutta aikataulu estää sen. Hänen on valittava menetelmä, jossa mittausvirhe pysyy alle sadassa metrissä. Sitten kun suomalaiset saapuvat aloittamaan mittausta Jäämeren rantaan, he huomaavat, että rauhansopimuksessa käytetty venäläinen merikortti on aivan virheellinen. Rauhansopimuksen mukaan, jos teksti ja kartat havaitaan ristiriitaisiksi Kalastaja- ja Srednisaarentoihin nähden, on merikartalla ratkaiseva merkitys. Sen mukaan heidän pitäisi vetää raja sen lähtöpisteestä suoraan mereen. Eikä komission venäläisistä jäsenistä näy merkkiäkään. Jonkun aikaa turhaan odoteltuaan suomalaiset aloittavat rajan vetämisen poiketen suunnitellusta linjasta.

Sivut: 1 2