Kun kotona on tuollaista, ei taida olla ihme että David Golder pakenee sieltä aina kuin suinkin mahdollista pelikasinoille, klubeille ja pörssiin. Vaimon peruste rakastajien käyttöön onkin se, että Golder on vältellyt häntä eikä ole ollut hänen kanssaan 18 vuoteen aviollisissa suhteissa. Golderin mielestä taas vaimon pilkallinen käytös ei sellaisiin koskaan kovin rohkaisevaa ole ollutkaan. Maria Jotunin Kultainen vasikka (1918) tulee tästä kirjasta ensimmäiseksi mieleen. Käynnissä on samankaltainen tanssi rahan ja rahantekokoneiden eli miesten ympärillä. "Rakkaus" on tosiaan syytä laittaa lainausmerkkeihin, kun ihmissuhteilla on pelkästään väline- ja vaihtoarvoa. Golder keskustelee vaimonsa Glorian kanssa liikekumppani Marcuksen itsemurhasta: "Miten hän kuoli?" "Tappoi itsensä. Vararikko." "Pelkurimaista! Eikö sinustakin?" Gloria huudahti kiivaasti. "Entäs hänen vaimonsa? Onpa mukavaa vaimolle! Tapasitko hänet?" "Tapasin", Golder hymähti. "Hänellä oli kaulassa pähkinän kokoiset helmet." "Mitä hänen sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?" Gloria kysyi kitkerällä äänellä. "Antaa kaikki pois hölmön lailla, että mies olisi voinut taas menettää rahansa pörssissä tai muualla ja tappaisi sitten itsensä parin vuoden päästä sillä erotuksella että vaimo jäisi puille paljaille? Että miehet ovat itsekkäitä! Se kai olisi sinun mielestäsi ollut oikein?" "Minusta se on herttaisen yhdentekevää", Golder murahti, "mutta kun ajattelee että me raadamme itsemme hengiltä teidän takianne..." Hän vaikeni katse täynnä outoa vihaa. Gloria kohautti harteitaan. "Mutta, rakas ystävä, sellaiset miehet kuin Marcus ja sinä tekevät töitä ihan itsensä takia. Kyllä, kyllä... "hän intti, "kaupankäynti on huumetta siinä missä morfiinikin. Ilman kauppojasi sinä olisit maailman onnettomin mies." Näiden kiihkeiden rahariitojen, myrskyisten spekulaatioiden ja todella ahdistavasti kuvattujen sairauskohtausten jälkeen kirjan loppu vaikuttaa tyynnyttävästi. Iréne Némirovsky saattelee päähenkilönsä levollisesti yli Tuonen virran vanhan kreikkalaisen rahtilaivan hytissä, matkalla takaisin kotiin: "Hän oli viimeisen kerran erottavinaan Joycen suloisen, kevyen naurun, joka helisi kuin kaukainen kulkunen. Sitten hän unohti tytön. Hän näki Marcusin. Kasvoja, sumeita hahmoja kieppui hänen edessään hetkisen, kadoten sitten hämärään kuin virran vieminä. Ja lopuksi oli vain pimeä kadunpätkä ja sen varrella valaistu puodinikkuna, lapsuuden katu, jäisen ikkunan takana palava kynttilä, ilta, lumisade ja hän itse... Hän tunsi miten painavat hiutaleet sulivat hänen suuhunsa, tunsi saman veden ja pakkasen maun kuin kauan sitten. Hän kuuli jonkun huutavan: "David, David...", lumi, pimeys ja matalalla riippuvat pilvet vaimensivat, heikensivät äänen, se etääntyi, katkesi äkkiä kuin kadunkulman taakse. Se oli viimeinen ääni minkä hän maan päällä kuuli." Tämän esikoiskirjansa jälkeen Iréne Némirovsky julkaisi ahkerasti teoksia 30-luvulla. Hänelle ei kuitenkaan myönnetty Ranskan kansalaisuutta. Saksalaisten miehitettyä Pariisin perheen kaksi tytärtä lähetettiin turvallisempaan paikkaan, mutta vanhemmat eivät enää toista kertaa halunneet lähteä pakomatkalle. Iréne Némirovsky ja hänen miehensä toimitettiin Auschwitzin keskitysleirille 1942, jossa he molemmat kuolivat. Tommi
Sivut: 1 2
Tainan ja Tommin aarrearkku 