Iréne Némirovsky : David Golder (suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2006)
"Golder heilutti kättään hermostuneesti edessään yrittäen häätää pois sakeaa savua, joka tunki suuhun. Hän katseli vastapäätä lukevan miehen kulmikkaita, kuoppaposkisia kasvoja, joiden kalpeudesta huulten aukko erottui mustana reikänä ja jotka välillä tuntuivat menettävän ääriviivansa ja sulautuvan puoliksi savuun.
Ilmassa tuntui väkevän mahorkan, ja hien lemu.
Nämä kymmenen miestä olivat edellisillasta asti yrittäneet päästä yksimielisyyteen sopimuksen lopullisesta sanamuodosta. Ja sitä ennen oli neuvoteltu neljä ja puoli kuukautta.
Golder katsoi rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. Hän vilkaisi ikkunaan. Likaisten ruutujen läpi näkyi aurinko joka kohosi Moskovan ylle. Elokuinen aamu oli hyvin kaunis, mutta siinä oli jo alkusyksyn auringonnousujen kirpeää kuulautta."
Vakavan sydänkohtauksen kokenut ja kuolemansairas liikemies David Golder on lähtenyt kotoaan Pariisista viimeiseksi jäävälle liikematkalle 1920-luvulla. Lääkärin ehdottomista varoituksista piittaamatta hän yrittää neuvotella Neuvostoliiton viranomaisten kanssa öljykenttien käyttöoikeuksista. Matkalle lähtiessään hän on vararikossa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa teki itsemurhan koska Golder ei enää halunnut lainata tälle lisää rahaa. Kohtalokas sairaus ajoi hänet itsensä konkurssiin eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Sen lisäksi Golderin perhe-elämä on kaaoksessa. Hän tietää huikentelevaisen vaimonsa rakastajista. Lisäksi hän on juuri kuullut, että tämä viimeisin rakastaja onkin perheen tyttären oikea isä. Mikäli neuvottelut onnistuvat, Golderin jätepaperiksi muuttuneet osakkeet öljy-yhtiössä kävisivät suunnattoman arvokkaiksi. Niiden tulojen ansiosta Golder pystyisi turvaamaan järkyttävän huikentelevaisen tytäroletetun lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.
Mitä mieltä on asettaa itsensä ilmeiseen hengenvaaraan, etenkin kun Golder itsekin myöntää koko jutun olevan hänelle jo täysin merkityksetön? David Golder haluaa täyttää siten "velvollisuutensa, kuten jokaisen kunnon juutalaisen osana on täällä maan päällä". Hän toimii kuten ystävänsä Soifer, joka myös kuoli ypöyksin. Soifer ei saanut seppelettäkään haudalleen, jonka häntä vihaavat omaiset hankkivat hänelle Pariisin halvimmalta hautausmaalta. Soifer vihasi samoin heitä, mutta jätti silti heille perinnöksi yli 30 miljoonaa (frangia, ilmeisesti, kirja ilmestyi alunperin 1929).
Iréne Némirovskyn David Golder oli ilmestyessään sensaatio Ranskassa. Kustantajan edustajien hämmennys vain kasvoi, kun he saivat selville alunperin nimimerkin suojassa kirjoittaneen tekijän henkilöllisyyden. Iréne Némirovsky oli tämän esikoisteoksensa ilmestyessä vasta 26-vuotias. Kun lukee vaikka Wikipediasta hänen taustastaan ja kokemuksista, kypsä ja asiantunteva teksti ei enää kovasti hämmästytä. Pankkiiri-isän tytär on varmasti kuullut kotonaan esimerkiksi erinäisiä liikeneuvotteluihin liittyviä seikkoja:
"'Neuvostoliiton valtio myöntää Tübingen Petroleumille toimiluvan alueeseen, joka käsittää 50 prosenttia Teiskin alueen ja niin sanotun Arundgisin tasangon välillä olevista öljykentistä, jotka on kuvattu Tübingen Petroleum Oy:n edustajan esittämässä muistiossa joulukuun 2. päivältä 1925. Kukin näin luovutettu öljykenttä on muodoltaan suorakulmio, laajuudeltaan korkeintaan 40 desjatiinaa, ilman yhteisiä rajoja...'
Golder liikahti.
'Voisitteko toistaa viimeisen pykälän?' hän pyysi ja nipisti suunsa kiinni.
'Kukin näin luovutettu öljykenttä...'
Ihan kuin arvelinkin, Golder ajatteli tuskastuneena, tuosta ei ollut aikaisemmin puhetta... Ujuttavat toisen puolen kiusaksi viime hetkellä mukaan moniselitteisiä artikloitaan, joilla ei tunnu olevan erityistä merkitystä... että voivat sitten niihin vedoten purkaa sopimuksen kun ensimmäiset maksut on suoritettu... Tekivät kuulemma saman tempun Amrumille..."
Voi arvella, että Iréne Némirovskyn perhetausta tuntuu muutenkin kirjassa. Némirovskyn perhe oli niinikään juutalainen ja hekin joutuivat emigroitumaan Ukrainasta Pariisiin kirjan päähenkilön tavoin. Némirovskyt asuivat pakomatkallaan Suomessakin vuoden verran 1917 tienoilla. Niistä kokemuksista Iréne Némirovsky on kirjoittanut muutamassa novellissa. Irénen suhde omaan äitiinsä oli jokseenkin ongelmallinen, ja se voi selittää osaltaan tämän kirjan kireitä henkilösuhteita.
Vaimo Gloria Golderille tytär Joycestä:
"Luuletko sinä että täällä eletään ilmaiseksi? Ensinnäkin sinun Joycesi! Mokoma hyväkäs! Raha polttaa sormia... Ja tiedätkö mitä tyttö vastaa, kun uskallan vähänkin huomauttaa? 'Dad maksaa.' Ja hänelle rahaa tosiaan riittää! Minua tässä vain ei lasketa miksikään. ... Mutta muistatko, että kun olit sairas, kuolemaisillasi, hän meni illalla tanssimaan... Minulla sentään oli sen verran häpyä, että jäin luoksesi... Entäs hän? Hän tanssii sinäkin päivänä kun sinut haudataan, sinä typerys! Niin, hän se vasta sinua rakastaakin..."
Tytär Joyce Golderille äiti Gloriasta:
"Äiti on paljon turhamaisempi kuin minä, paljon, eikä hän voi edes puolustella sitä, koska on vanha ja ruma, kun taas minä! Minä olen kaunis, enkö olekin, Dad?"
Roman Schatz : € (suomennos Katariina Franssila. Johnny Kniga, 2007)
Vauhdikkaan veijaritarinan loppupuheenvuoro paljastaa, mikä on kirjan keskeinen viesti:
”Hyvät naiset ja herrat, en tiedä kuinka monta kieltä me eurooppalaiset puhumme enkä sitä, kuinka monta eri rotua Euroopassa asuu. Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää: valuuttamme, euro. Symbolisoikoot nämä kahdeksankymmentäyhdeksän kolikkoa sitä kulttuurista kirjoa, joka rikastuttaa eurooppalaisten elämää. Symbolisoikoot ne toisaalta samanaikaisesti myös eurooppalaisten yhtenäisyyttä, sitä mikä meitä kaikkia yhdistää, sitä että olemme kaikki rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta yksimielisiä siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: raha!”
Isä Kirill rypistää Moskovassa patriarkkaalista otsaansa: ha, tässäpä meillä kirjallinen todiste Euroopan arvotyhjiöstä! Hän tosin olisi lopettanut lukemisen muutaman sivun jälkeen, sillä jo alusta alkaen hyppää silmille lännen koko tapainturmelus. Esitellään kirjan kolme päähenkilöä: Franziska Anzengruber, 27 vuotias ja väitöskirjaansa valmisteleva itävaltalainen toimittaja – lääkärin mukaan hedelmätön. Jesús de Luna, nuori espanjalainen freelance-ääniteknikko – homo. Yrjö Koski, ikä 54, eronnut ja lähestymiskiellon saanut kameramies Suomesta – ”känninen metsäkurppa”.
Tosi-tv on formaatti, josta tähän mennessä on ehditty tehdä karmeita juttuja. Arto Salmisen Kalavaleessa osanottajat saivat koko ajan voimistuvia sähköiskuja. Jukka Lindström laittaa kammottavassa ohjelmassaan Sivuhistoria julkkiksien ruumiinosia puristimeen. Noihin verrattuna tämä versio on lastentarhan tasoa ja oikeastaan aika herttainen.
Schatzin kirjassa luxemburgilainen tv-yhtiö keksi idean laittaa euron kolikkoon pienen radiolähettimen. Kerran tunnissa se lähettää signaalin, jonka sitä seuraava kuvausryhmä saa paikannuslaitteeseensa. Heidän tehtävä on dokumentoida kolikon liikkeitä ympäri euroaluetta. Heillä on yhtiön puolesta lähes rajattomat luottokorttien limiitit toteuttaa tehtävää. Jos kolikko jäisi johonkin jumiin, niin he saisivat hienovaraisesti tökätä sitä uudelleen liikkeelle. Se mitä ryhmä ei aluksi tiennyt, oli se, että juuri he olivat tarinan pääosassa. Lopullinen ohjelma kertoisi heidän toilailuistaan jahdin aikana.
Italia, Irlanti, Kreikka, Portugali… jalkapallofanien kapakkatappelu, hasisbaari, homodisko. Schatz kuljettaa lukijaa vikkelästi ympäri silloista euroaluetta. Pensseli levenee ja tapahtumat muuttuvat aina oudommiksi, kun kolikon kulkureitille sattuu merkillinen räjähdys. Kun poliisit toteavat kolikon väärennökseksi ja erään johtohenkilön tytär häviää, niin he päättelevät useampien rikollisjärjestöjen mahdollisesti käyttävän kolikkoa yhteydenpitovälineenä. Loppuselvittely tehdään Karibianmerellä Martiniquella, Ranskan hallintoalueella, jossa sankarit saavat kokea peräti tulivuorenpurkauksen.
Kirja tuli lukulistalleni pelkästään tällaista entistä luetteloijaa puhuttelevan nimekkeen takia. Nimenä pelkkä euron merkki, pitäisi tehdä lisäkirjaus, jotta asiakas… anteeksi, käyttäjä sen löytää. Lisäksi vapun piknik-koriin piti juuston ja patongin lisäksi löytää muutakin täytettä. Tämä maskuliinen, helppo, lievästi tanniininen ja hapankirsikkainen tuote sopi siihen tarkoitukseen oivallisesti. Kirjan kaksi viimeistä lausetta jättivät peräti miellyttävän jälkimaun.
Bellow, Saul : Tartu tilaisuuteen. Suomentanut Pentti Saarikoski (Tammi, 1969)
Tämän täytyy olla toivottomuuden syvin mittauspiste. Nelikymppinen mies, Wilhelm Adler herää sotkuisessa hotellihuoneessa 50-luvun New Yorkissa. Hän näkee peilissä rasittuneet kasvot.
Mitä on tehtävissä, kun peilissä näkyy kuva miehestä, joka elämänsä alkupuolen on tehnyt pelkästään huonoja päätöksiä? Onko vain tyydyttävä asiain tilaan? Onko suunnan muutos mahdollinen? Vai onko lakattava katselemasta peileihin?
Wilhelm kertaa mielessään tähän astisen elämänsä päätökset, jotka kaikki ovat olleet ilmeisen virheellisiä ja jotka ovat johtaneet tähän alennustilaan. Hän on epäonnistunut elokuvanäyttelijä, opintonsa kesken jättänyt työtön myyntiedustaja, hän ei voi viedä vihille katolista naisystäväänsä sillä nykyinen vaimo ei suostu avioeroon, elatusmaksut ovat myöhässä, sillä vaimo ei suostu etsimään töitä vaan haluaa ensin opiskella lisää ja sitten pysyä kotona kahden lapsen kanssa ja vaatii aina vain enemmän rahallista tukea…
Epätoivoissaan mies on antanut viimeiset rahansa epämääräiselle keinottelijalle, joka on sijoittanut ne laardiin elintarvikepörssissä erään Wall Streetin firman laitakaupungin sivukonttorissa, tarvitsematta tallettaa lakisääteistä takuusummaa kokonaisuudessaan. Heillä on kolme varausta, jotka he ostivat neljä päivää sitten hintaan 12.96, ja hinta alkoi heti laskea ja laski yhä. Tämän aamun postissa olisi varmasti kehotus lisätakuun maksamiseksi. Sellainen tuli joka päivä. Kun pörssi tänään avautuu hän tulee näkemään, miten on käynyt.
Tainan ja Tommin aarrearkku 