1920-luvun Kauniita ja rohkeita

Iréne Némirovsky : David Golder (suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus, 2006)


"Golder heilutti kättään hermostuneesti edessään yrittäen häätää pois sakeaa savua, joka tunki suuhun. Hän katseli vastapäätä lukevan miehen kulmikkaita, kuoppaposkisia kasvoja, joiden kalpeudesta huulten aukko erottui mustana reikänä ja jotka välillä tuntuivat menettävän ääriviivansa ja sulautuvan puoliksi savuun. 
 Ilmassa tuntui väkevän mahorkan, ja hien lemu. 
 Nämä kymmenen miestä olivat edellisillasta asti yrittäneet päästä yksimielisyyteen sopimuksen lopullisesta sanamuodosta. Ja sitä ennen oli neuvoteltu neljä ja puoli kuukautta. 
 Golder katsoi rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. Hän vilkaisi ikkunaan. Likaisten ruutujen läpi näkyi aurinko joka kohosi Moskovan ylle. Elokuinen aamu oli hyvin kaunis, mutta siinä oli jo alkusyksyn auringonnousujen kirpeää kuulautta."

Vakavan sydänkohtauksen kokenut ja kuolemansairas liikemies David Golder on lähtenyt kotoaan Pariisista viimeiseksi jäävälle liikematkalle 1920-luvulla. Lääkärin ehdottomista varoituksista piittaamatta hän yrittää neuvotella Neuvostoliiton viranomaisten kanssa öljykenttien käyttöoikeuksista. Matkalle lähtiessään hän on vararikossa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa teki itsemurhan koska Golder ei enää halunnut lainata tälle lisää rahaa. Kohtalokas sairaus ajoi hänet itsensä konkurssiin eikä suinkaan ensimmäistä kertaa. Sen lisäksi Golderin perhe-elämä on kaaoksessa. Hän tietää huikentelevaisen vaimonsa rakastajista. Lisäksi hän on juuri kuullut, että tämä viimeisin rakastaja onkin perheen tyttären oikea isä. Mikäli neuvottelut onnistuvat, Golderin jätepaperiksi muuttuneet osakkeet öljy-yhtiössä kävisivät suunnattoman arvokkaiksi. Niiden tulojen ansiosta Golder pystyisi turvaamaan järkyttävän huikentelevaisen tytäroletetun lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Mitä mieltä on asettaa itsensä ilmeiseen hengenvaaraan, etenkin kun Golder itsekin myöntää koko jutun olevan hänelle jo täysin merkityksetön? David Golder haluaa täyttää siten "velvollisuutensa, kuten jokaisen kunnon juutalaisen osana on täällä maan päällä". Hän toimii kuten ystävänsä Soifer, joka myös kuoli ypöyksin. Soifer ei saanut seppelettäkään haudalleen, jonka häntä vihaavat omaiset hankkivat hänelle Pariisin halvimmalta hautausmaalta. Soifer vihasi samoin heitä, mutta jätti silti heille perinnöksi yli 30 miljoonaa (frangia, ilmeisesti, kirja ilmestyi alunperin 1929).

Iréne Némirovskyn David Golder oli ilmestyessään sensaatio Ranskassa. Kustantajan edustajien hämmennys vain kasvoi, kun he saivat selville alunperin nimimerkin suojassa kirjoittaneen tekijän henkilöllisyyden. Iréne Némirovsky oli tämän esikoisteoksensa ilmestyessä vasta 26-vuotias. Kun lukee vaikka Wikipediasta hänen taustastaan ja kokemuksista, kypsä ja asiantunteva teksti ei enää kovasti hämmästytä. Pankkiiri-isän tytär on varmasti kuullut kotonaan esimerkiksi erinäisiä liikeneuvotteluihin liittyviä seikkoja:

"'Neuvostoliiton valtio myöntää Tübingen Petroleumille toimiluvan alueeseen, joka käsittää 50 prosenttia Teiskin alueen ja niin sanotun Arundgisin tasangon välillä olevista öljykentistä, jotka on kuvattu Tübingen Petroleum Oy:n edustajan esittämässä muistiossa joulukuun 2. päivältä 1925. Kukin näin luovutettu öljykenttä on muodoltaan suorakulmio, laajuudeltaan korkeintaan 40 desjatiinaa, ilman yhteisiä rajoja...' 
 Golder liikahti. 
 'Voisitteko toistaa viimeisen pykälän?' hän pyysi ja nipisti suunsa kiinni. 
 'Kukin näin luovutettu öljykenttä...' 
 Ihan kuin arvelinkin, Golder ajatteli tuskastuneena, tuosta ei ollut aikaisemmin puhetta... Ujuttavat toisen puolen kiusaksi viime hetkellä mukaan moniselitteisiä artikloitaan, joilla ei tunnu olevan erityistä merkitystä... että voivat sitten niihin vedoten purkaa sopimuksen kun ensimmäiset maksut on suoritettu... Tekivät kuulemma saman tempun Amrumille..."

Voi arvella, että Iréne Némirovskyn perhetausta tuntuu muutenkin kirjassa. Némirovskyn perhe oli niinikään juutalainen ja hekin joutuivat emigroitumaan Ukrainasta Pariisiin kirjan päähenkilön tavoin. Némirovskyt asuivat pakomatkallaan Suomessakin vuoden verran 1917 tienoilla. Niistä kokemuksista Iréne Némirovsky on kirjoittanut muutamassa novellissa. Irénen suhde omaan äitiinsä oli jokseenkin ongelmallinen, ja se voi selittää osaltaan tämän kirjan kireitä henkilösuhteita.

Vaimo Gloria Golderille tytär Joycestä: 
 "Luuletko sinä että täällä eletään ilmaiseksi? Ensinnäkin sinun Joycesi! Mokoma hyväkäs! Raha polttaa sormia... Ja tiedätkö mitä tyttö vastaa, kun uskallan vähänkin huomauttaa? 'Dad maksaa.' Ja hänelle rahaa tosiaan riittää! Minua tässä vain ei lasketa miksikään. ... Mutta muistatko, että kun olit sairas, kuolemaisillasi, hän meni illalla tanssimaan... Minulla sentään oli sen verran häpyä, että jäin luoksesi... Entäs hän? Hän tanssii sinäkin päivänä kun sinut haudataan, sinä typerys! Niin, hän se vasta sinua rakastaakin..."

Tytär Joyce Golderille äiti Gloriasta: 
 "Äiti on paljon turhamaisempi kuin minä, paljon, eikä hän voi edes puolustella sitä, koska on vanha ja ruma, kun taas minä! Minä olen kaunis, enkö olekin, Dad?"

Sivut: 1 2

Veteraanin kotiinpaluu

Matti Rönkä: Eino (Gummerus, 2015)

”’Ei mihinkään sairaalaan, ei ambulanssia ei lääkäriä. Ne vaan panevat mittareitaan ja tarkkailevat’, Ukki sanoi. ’Minä haluan kotiin. Jo minä tässä iässä saan tehdä mitä haluan. Eikä perkele minua minun poikani tai pojanpoikani käske. Ymmärtäkää se. Ihan ystävällisesti. Piste.’
Ukki nousi autosta, hieraisi rintaansa mutta oikoi selkäänsä ja levitti hartioitaan. Se alkoi astella alas rinnettä.
Isä tuli ulos Mersusta, nosti kättään Ukin perään, ähkäisi jotain estävää tai vetoavaa, mutta jäi kuitenkin seisomaan auton viereen.
’Ei sen päätä käännä’, Isä puisteli. ’Ei ole kuulevinaan, ei näkevinään.’
’Ukki, me tullaan sitten perästä’, Joonas huusi. ’Kuulitko Ukki?’
Ukki kääntyi katsomaan, morjesti pienellä kädenliikkeellä niin kuin se oli aina tehnyt autoa ajaessaan. Käsi liikahti muutaman sentin, ratin päällä koura oli vain avautunut ja pari sormea noussut yläviistoon.
’Minä kuulen ja näen. Ja alan ymmärtääkin. Mutta kohta en muista. Senkin tajuan.'”

Mutta vielä hän muistaa, Eino, sotaveteraani ja menestyneen kuljetusliikkeen perustaja ja entinen omistaja. Nyt hän seisoo taas Vanhanpaikan pihassa, jonne hänen poikansa ja pojanpoikansa Janne ja Joonas olivat hänet terveyskeskuksesta tuoneet. Lääkärin mukaan kotona saatu pyörtymiskohtaus ja muistikatkokset eivät olleet alkavaa Alzheimeria vaan joku pieni aivoverenkierron häiriö. Lyhyen tarkkailun jälkeen hän oli päässyt kotiin. Taitavasti rakennetun romaanin kaari saa komeankauniin päätöksen, sillä kirja alkaa myös paluusta, siitä kun Eino tuli kotiin sodasta.

Kotitalo oli hyvinvoiva. Sota oli katkaissut uusien peltojen raivauksen, mutta nyt niitä jatkettiin. Oli hankittu muutama lehmä lisää. Peltojen happamuudet tutkittu ja uudenaikainen nurmiviljely käytössä. Koneitakin se mitä vain saatiin hankittua. Siinä olisi sievä tila Einon jatkaa. Hyvin pidetty tila toimi myös karjatalouskoulun harjoittelupaikkana. Eino oli aloittanut suhteen erään harjoittelijan, Kertun kanssa.

”Kumpi se vahinko oli? Se että Kerttu alkoi odottaa, vai se että meni kesken? Vai olivatko molemmat vahinkoja, ja kolmaskin jo tapahtunut, kihlat sormessa ja häät sovittu. Tanssia olisi pitänyt saada enemmän, vielä. Nyt kun se oli luvallistakin. Kirkossa oli urut, ei haitari.”

Sotaan hukattu elämätön nuoruus ja levoton mieli on huono yhdistelmä rauhan töihin. Oliko edessä liian valmis maailma ja tiukan paalutettu tie? Kun kuvaan tulee sodan aikainen komentaja, kaukopartiotehtävistä tuttu kapteeni Koho, ”Luti” ja tarjoaa keikkaa rajan taakse, käy houkutus Einolle liian suureksi. Salainen tiedustelutehtävä venähtää odotettua pidemmäksi. Ampumahaavoja paranteleva Eino joutuu piileskelemään rajan takana puoli vuotta, jolloin hän tutustuu Nastiin. Hän on kolhoosin lähistöllä asuva yksinhuoltaja, jonka mies katosi sodassa. Hämäräperäinen poissaolo ja tuon suhteen kipeä muisto tärvelevät aviopuolisoiden suhteet; seuraa puhumattomuutta ja epäluuloa, Einon irtosuhteita ja välillä pahaksi äityvää ryypiskelyä kaupunkireissuilla sekä kireä suhde poikaan: ”Julma se oli, heikkoutta ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut”.

Sivut: 1 2