Kirjan muita teemoja ovat sukupuoliset vähemmistöt sekä kuolema. Henkilöiden homo- ja lesbosuhteita kuvaillaan ymmärtävästi ja kiihkoilematta. Laaja aikaperspektiivi luo tuohon kysymykseen oman kiinnostavan värityksensä. Minkälaisia henkisiä ongelmia syntyy, mikäli nämä taipumukset on yhteiskunnan painostuksesta kokonaan piilotettava? Kaikki kolme päähenkilöä joutuvat myös kohtaamaan kuoleman. Yksi tekee itsemurhan, toinen pohdiskelee sellaisen mahdollisuutta ja kolmas todistaa vierestä ystävänsä kuoleman. Nämä karmeudet eivät minusta tunnu olevan kirjan keskeinen viesti. Ennemminkin ne korostavat muiden arkipäiväisten pienien hetkien merkitystä. Eikä suinkaan kyse ole ”turvallisesta harmaasta arjesta” nauttimisesta vaan ymmärryksestä jostakin syvemmästä sellaisten hetkien takaa.
Mrs. Dalloway (=Clarissa Vaughan):
”Silti hän rakastaa maailmaa sen tylyydessä ja häviämättömyydessä, ja hän tietää että muutkin varmasti rakastavat sitä, niin köyhät kuin rikkaatkin, joskaan kukaan ei sano mistä nimenomaisesta syystä. Miksi me muuten ponnistelisimme elääksemme edelleen, vaikka kuinkakin vaaranalaisesti, vaikka kuinkakin vahingollisesti? Vaikka olisimme huonommissa kantimissa kuin Richard, vaikka olisimme lihattomia, täynnä huutavia vammoja, paskantaisimme kadulle, me haluamme silti epätoivoisesti elää. Se liittyy kaikkeen tähän, hän ajattelee. Betonilla suhiseviin pyöriin, kaiken sekamelskaan ja järisyttävyyteen, kirkkaisiin pisarakaariin, jotka suitsuavat suihkulähteestä samalla kun nuoret miehet heittävät frisbeetä ja kaupustelijat (Perusta, Guatemalasta) tupruttavat pistävää, mehevää savua hopeanhohtoisista kärrynrotiskoistaan, vanhoihin miehiin ja naisiin jotka penkeillään kurkottavat auringon puoleen, puhuvat vaimeasti toisilleen ja puistelevat päätä, autontorvien rääkäisyihin ja kitaroiden rämpytykseen (tuo resuinen yhtye tuolla, kolme poikaa ja tyttö, soittavatko he tosiaan laulua ”Eight Miles High”?), puissa hohtaviin lehtiin, laikukkaiseen koiraan joka jahtaa puluja, ja ohikulkevaan radioon jossa soi ”Always Love You” samalla kun nainen tummassa leningissä seisoo holvikaaren alla ja laulaa iiiiii.”
Se että kirjan lisäksi mainitsen Daldryn ohjaaman elokuvan ja Glassin siihen tekemän musiikin on pieni kumarrus Michael Cunninghamille. Luku kolme on hänelle ilmeisesti merkityksellinen, sillä hän on muissakin kirjoissaan käyttänyt kolmen henkilön kokoonpanoa. Lisäksi löysin Cunninghamin kirjan vasta elokuvan ja levyn jälkeen.
Kirjan työstäminen elokuvaksi on hankala projekti. Tällaisen filmaaminen olisi varsinainen uroteko:
”Naisen pää vetäytyy nopeasti takaisin, asuntovaunun ovi sulkeutuu jälleen, mutta hän jättää jälkeensä ilmiselvän tunnun valppaasta vastalauseesta, aivan kuin enkeli olisi hetken koskettanut sandaalillaan maailman pintaa, kysynyt oliko jotain pulmia, ja kuultuaan että kaikki on hyvin oli palannut paikalleen eetteriin epäileväisen painovoiman nostamana, kunhan oli muistuttanut maan lapsille että heidän vain juuri ja juuri luotetaan hoitavan omat asiansa ja että varomattomuus ei jäisi vastaisuudessakaan huomiotta.”
Stephen Daldry oli täydellinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Hän oli opiskellut englantia Sheffieldin yliopistossa, oli näyttelijä ja kokenut teatterialan ammattilainen, jolla oli mm. useiden ohjaustöiden kokemus. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Billy Elliot oli vastikään valmistunut ja saanut pääasiassa erittäin kiittävän vastaanoton. Myös tämä elokuva onnistui. Se sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja voitti niistä yhden; parhaan näyttelijättären palkinnon sai Nicole Kidman osasta Virginia Woolfina. Elokuva ja sen tasokas tekijäjoukko sai myös lukuisia muita ehdokkuuksia alan kilpailuissa (BAFTA).
Vaikka elokuvissa pitää jättää paljon pois, on niillä kirjaan verrattuna muutama ylivoimainen etu puolellaan. Katsojan huomio voidaan kiinnittää harkittujen kamera-ajojen avulla ja lisää tehoa saadaan koskettavalla musiikilla. Michael Cunningham oli haltioissaan, kun kuuli Philip Glassin tekevän musiikin Daldryn elokuvaan. Opiskeluaikojen Woolf-intoilun lisäksi Cunningham oli jo tuolloin todellinen Glass-fani. Hän oli sattunut kuulemaan osia Glassin oopperasta Einstein on the Beach. Hankittuaan levyn kämppäkaveri pakotti hänet äkkiä ostamaan myös kuulokkeet, koska ei kestänyt sen jatkuvaa soittamista.
Michael Cunningham:
”Rakastan Glassin musiikkia lähes yhtä paljon kuin Woolfin Mrs. Dallowaytä ja osittain samasta syystä. He molemmat ovat enemmän kiinnostuneita siitä mikä jatkuu kuin tapahtumasarjasta joka alkaa, kasvaa ja päättyy. Glassille ja Woolfille kauneus lepää usein voimakkaammin nykyhetkessä kuin sen suhteessa menneeseen tai tulevaan. … Minusta Glass löytää kolmella toistuvalla sävelellä samantapaista outoa yksitoikkoisuuden lumousta kuin Woolfin Clarissa Dalloway, joka toimittaa asioita eräänä tavallisena kesäpäivänä. Me ihmiset, me olemme olentoja, jotka toistavat itseään, ja jos kiellämme tuon toiston – jos kavahdamme taidetta joka pyrkii korostamaan muotoa ja rytmiä ja niiden loputtomia pieniä muunnelmia – silloin sivuutamme paljon siitä mitä tarkoitamme elämällä.” [oma käännös, alkuperäinen teksti lopussa]
Annetaan puheenvuoro myös näiden taideluomien näkymättömälle taustahenkilölle, Virginia Woolfille. Hän kirjoittaa päiväkirjassaan 30.8.1923:
”Minulla ei ole aikaa kuvailla suunnitelmiani. Minulla olisi paljonkin sanottavaa Tunneista ja keksinnöstäni, siitä miten kaivan kauniita luolia henkilöitteni taakse, minusta se antaa juuri sen mitä minä haluan: ihmisyyttä, huumoria, syvyyttä. Idea on siinä että luolat ovat yhteydessä toisiinsa ja kukin tulee päivänvaloon meneillään olevana hetkenä.”
Nämä kolme teosta, kirja, elokuva ja cd toimivat hyvin itsenäisinäkin. Ne ovat kuitenkin niin woolfmaisen tiukasti yhteydessä toisiinsa, että niistä yhdessä syntyvä, meneillään olevan ohikiitävän hetken intensiivisyys alkaa välillä hehkua aivan pakahduttavasti. Ne ovat todellinen kunnianosoitus Virginia Woolfin usein vähälle arvostukselle jääneelle työlle.
Mrs. Laura Brown (miehensä syntymäpäiväkakusta):
”Kotona uusi kakku odottaa alumiinikuvun alla jossa on tammenterhon muotoinen nuppi. Se on parannettu painos ensimmäisestä kakusta. Tämä kakku on kuorrutettu kahdesti, joten kuorrutukseen ei ole takertunut yhtään murusia (hän on katsonut toisesta keittokirjasta ja oppinut että leipurit puhuvat ensimmäisestä kuorrutuskerroksesta ’murukerroksena’ ja että kakku piti aina kuorruttaa kahteen kertaan). Tässä kakussa lukee ’Hyvää Syntymäpäivää Dan’ tyylikkäällä valkoisella kirjoituksella, jota keltaisten ruusujen ryppäät eivät ahdistele. Se on upea kakku, omalla tavallaan täydellinen, ja silti Laura on siihen yhä pettynyt. Se tuntuu vieläkin amatöörimäiseltä, kotitekoiselta, se näyttää yhä jotenkin mönkään menneeltä. ’Y’ sanassa ’Hyvää’ ei ole sitä mitä hän on tavoitellut, ja ruusuista kaksi on vinossa.”
Tommi
PS. Cunningham muistaa kiitossanoissa myös kirjakauppaa Three Lives and Company. Hänelle se on pyhättö ja sivistyneen maailmankaikkeuden keskus. Se on hänen luottopaikkansa, kun hänen pitää muistuttaa itselleen, miksi romaanit ovat yhä sen vaivan arvoisia mitä niiden kirjoittaminen vaatii. Siksi minäkin haluan kiittää: kiitos Kuopion ja Kaavin kirjastot kun olette varastoissanne säilyttäneet näitä aarteita. Lisäksi kiitän Kuopion Rosebud-kirjakauppaa, josta se myös löytyi ja joka lupasi toimittaa sen lähiaikoina omaan kokoelmaani.
Michael Cunningham Philip Glassin levyn tekstiliitteessä:
”Glass, like Woolf, is more interested in that which continues than he is in that which begins, climaxes, and ends; he insists, as did Woolf, that beauty often resides more squarely in the present than it does in the present’s relationship to past or future. …
For me, Glass can find in three repeated notes something of the strange rapture of sameness that Woolf discovered in a woman named Clarissa Dalloway doing errands on an ordinary summer morning. We are creatures who repeat ourselves, we humans, and if we refuse to embrace repetition – if we balk at art that seeks to praise its textures and rhythms, its endless subtle variations – we ignore much of what we mean by life itself.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 