Napolilaisilla tavaramarkkinoilla 1943

Este 3:
Kuvaus Napolin moraalisesta romahduksesta amerikkalaisten tultua on armoton. Jotkut kohtaukset käyvät päälle brutaalin voimakkaasti. Teksti on välillä niin järkyttävää, että ymmärtää miksi roomalaiskatolinen kirkko nosti kirjan pian ilmestymisensä 1949 jälkeen kiellettyjen kirjojen listalleen (Index Librorum Prohibitorum).

”Kalvaat nääntyneet naiset, joilla oli maalatut huulet ja lontolle painuneet posket ihomaalipaakkujen alla, seisoivat kauhistuttavina ja säälittävinä kadunkulmissa, kaupittelemassa ohikulkijoille surkeaa tavaraansa: kahdeksan tai kymmenen ikäisiä tyttöjä ja poikia, joita marokkolaiset, intialaiset, algerialaiset, madagaskarilaiset sotilaat vaatteiden alta kopeloivat tai joiden pienten housujen halkioon he työnsivät kätensä. Naiset huutelivat: Two dollars the boys, three dollars the girls!
– Sanohan rehellisesti, haluaisitko sinä tuollaisen kolmen dollarin pikkutytön? kysyin Jackilta.
– Shut up, Malaparte.
– Kolme dollaria tuollaisesta pikkutytöstä ei ole ollenkaan kallis hinta. Kilo lampaanlihaa maksaa paljon enemmän. Olen varma että Lontoossa tai New Yorkissa pikkutytöstä saa maksaa enemmän kuin täällä, eikö saakin, Jack?
– Tu me dégoûtes, vastasi Jack. …
Ihmislihan hinnan romahdusmainen lasku Napolin markkinoilla johtui ilmeisesti siitä, että kaupunkiin tulvi naisia Etelä-Italian kaikista kolkista. Edellisellä viikolla tukkukauppiaat olivat työntäneet markkinoille suuren erän sisilialaisia naisia. Kaikki ei ollut aivan tuoretta lihaa, mutta keinottelijat tiesivät että neekerisotilailla oli hienostunut maku ja he pitivät enemmän riippuneesta lihasta.”

Malapartella on selkeä käsitys, mistä onneton tilanne johtui. Ennen vapauttamista napolilaiset olivat taistelleen ja kärsineet, jotta he eivät kuolisi. Liittoutuneiden tultua he taistelivat pysyäkseen hengissä. Ero on Malapartesta suunnaton. Kuolemaa uhmatessa ihminen säilyttää omanarvontuntonsa. Kaikki, miehet, naiset ja lapset puolustavat sitä mustasukkaisesti ja raivoisan sisukkaasti. Sen sijaan taistelu elämän puolesta on pelkästään taistelua elämän oikeudesta. Kun yhdistävä aate on kadonnut ja oma lippu laskettu antautumisen merkiksi, sen puolesta ei tarvitse taistella. On pelastettava vain oma nahka ja aloitettava taistelu nälkää vastaan. ”Se on taistelua leivänkannikasta, kituliaasti palavasta tulisijasta, rievusta millä peittää omat lapsensa, pienestä olkikuvosta mille ojentautua.” Tässä tilanteessa ihminen on valmis häpeällisyyksiin ja pelkuruuteen ja kaikkiin rikoksiin voidakseen elää.

Malaparten mukaan amerikkalaiset ovat syyttömiä napolilaisten kurjuuteen. Italialaisille tuotti kunniaa ja iloa, kun sellainen armeija heidät kukisti. Amerikkalaisten asepuvut olivat niin moitteettomat, solmiot ehdottoman säntillisesti solmitut, paidat aina vastapestyt ja kengät kiiltävät. Se jopa tuoksui makealta ja puhtaalta. Amerikkalaiset nousivat maihin kohteliaasti ja ennen kuin astuivat taloon sisään, he koputtivat ovelle. Joskus koputus oli vain niin raju, että koko talo romahti. Malaparten tyyli on välillä lievästi sanoen ylenpalttista:

”Entä heidän kätensä! Valkoiset, hyvinhoidetut ja aina moitteettomien säämiskähansikkaiden suojaamat. Kaikkein eniten vaikutti Napolin kansaan kuitenkin vapauttajien lempeys, etenkin amerikkalaisten, heidän huoleton luontevuutensa, heidän inhimillisyyden tajunsa ja rehellisten viattomien kelpo poikien viaton ja sydämellinen hymy. Jos sodan häviämistä on milloinkaan voitu pitää kunniana, oli ehdottoman varmaa, että napolilaisille ja kaikille muillekin Euroopan voitetuille kansoille oli kunniaksi hävitä sota näille niin kohteliaille, hienoille, siisteille, hyväsydämisille ja anteliaille sotilaille.”

Amerikkalaisilla oli tosin eräs tyypillinen ominaisuus: muutamaa poikkeusta lukuunottamatta he olivat kyvyttömiä asettumaan voitettujen asemaan. Aineellisuuteen perustuvan kulttuurin lapsina he katsoivat kärsimysten ja pahan johtuvan moraalisista syistä. Malaparten mukaan kukaan muu kuin amerikkalainen ei pysty liikkumaan niin vapautuneesti ja hymyssä suin nälkäisen ja onnettoman kansan keskellä. Se ei ole tunteettomuutta vaan on merkki toiveikkuudesta ja eräänlaisesta viattomuudesta. Kaikki paha voidaan poistaa ja kuka tahansa voi halutessaan kohentaa olojaan.

Kirjaa ei todellakaan voi sanoa varsinaiseksi lukunautinnoksi, sillä se jättää aivan liian hämmentävän ja paikoin luotaantyöntävän vaikutelman. Se ei ole kuitenkaan pelkästään kurjuuden kuvausta. Aina välillä kuin synkkien pilvien välistä väläyttää Malaparte kirjoittajakykynsä parhaita puoliaan. Silloin toivoisi osaavansa italiaa:

”Päivän hedelmä oli kypsynyt pehmeäksi ja alkoi nuutua, ja väsyneeseen ilmaan, jota illan ensimmäiset varjot jo turmelivat, taivas, Napolin julma taivas joka oli niin puhdas ja rauhallinen, levitti epäilyä, kaipausta, haikeaa katoavaista onnea. Taaskin oli päivä kuolemaisillaan. Toinen toisensa jälkeen nuo äänet, värit, puheensoinnut, tuo meren tunnelma, tuo laakerin ja hunajan tuoksu joka on Napolin valon sointia ja tuoksua palasivat yön lauhkeaan helmaan kuin metsän hirvet, kauriit ja villisiat.”

Tommi