Verna, mysteerilaiva

Pakola, Johanna: Mereen kadonneet: Vernan viimeinen matka 1948. Minerva 2020.

18. syyskuuta 1948 varhain aamulla starttasi kaljaasi Verna Uudenkaupungin satamasta kohti avomerta. Laivan kyydissä oli 25 ihmistä, heistä neljä lapsia.

Seuraavana aamuna meressä kellui lapsen ruumis pohjoisella Ahvenanmaalla, Getan rannalla. Lähellä ajelehti irtonaista tavaraa, ja pian löytyi toinenkin hukkunut lapsi. Kun vielä löytyi pelastusrengas, jossa luki Verna, Turku, alettiin päästä murhenäytelmän jäljille.

Kolmas ruumis löytyi läheltä Sundbyn rantaa. Kaikki muut laivalla olijat jäivät kadoksiin. Merellä tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Seuraavana keväänä odotettiin merestä nousevan vainajia, mutta näin ei tapahtunut. Oletettiin, että laiva on uponnut hyvin nopeasti ja vienyt ihmiset mukanaan syvään hyiseen hautaan.

Iho nousee kananlihalle. On niin paljon kysymyksiä: miksi Verna katosi? Kuka ohjasi laivaa? Ajoiko se karille virheellisen reittivalinnan takia, hajosiko vanha laiva vai mitä oikein tapahtui?

Johanna Pakola on merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija. Hän on julkaissut parikymmentä teosta rannikkotykistöstä, majakkasaarista ja luotsauksesta. Hän toteaa kirjan esipuheessa, että juuri Vernan tarina on koskettanut häntä eniten.

Tämä hyvin jäsennelty kirja, ulkoasultaankin selkeä ja jämäkkä, on kulttuuriteko. Pakola on käynyt läpi materiaalin, jota tapauksesta on: Kansallisarkiston, valtiollisen poliisin ja suojelupoliisin arkistot sekä yksityisiä kotiarkistoja. Hän on tutkinut lehtijutut ja aihetta sivuavan kirjallisuuden. Hän on tehnyt salapoliisityötä etsiessään laivalla olleiden sukulaisia ja tuttavia ja soittanut liki tuhat puhelua. Monen Vernan matkustajan kohdalla ”ajoittain toivottoman tuntuinen soittelu ja selittely sekä kyselyt olivat ainoa keino löytää sukua” (s. 8).

Paljon hän on saanutkin selville lähtijöistä, ja vaikka moni asia jää yhä avoimeksi (kuten se, kuka todella toimi laivan kapteenina), niin tämän kirjan ansiosta tiedämme paljon enemmän muun muassa sodanjälkeisestä Suomesta, josta vuosien 1946-1950 välisenä aikana erään tutkimuksen mukaan lähti vajaat kaksikymmentä purjealusta kohti Amerikkaa.

Valtameripurjehdukset olivat kelpo bisnestä laivanomistajille. Lehdissä julkaistiin ilmoituksia, joissa tiedotettiin lähtömahdollisuuksista ja hinnoista. Mainostettiin myös passi- ja muita viranomaispalveluja.

Vernan lähtijöistä suurella osalla oli ostettuna osakkuus aluksesta. Osakkaalta maksu oli 150.000 markkaa (6.690 euroa); henkilömaksu aikuiselta oli noin 100.000 markkaa (4.460 euroa) ja lapselta 75.000 markkaa (3.345 euroa). Matkat vaativat siis paljon varoja, ja ne olivat kaikkea muuta kuin vaarattomia.

”Matkustaja saattoi kadota merellä pudottuaan yli laidan, haaksirikot vaativat osansa ja eräällä aluksella osa matkustajista kuoli janoon keskellä merta. Huhujen mukaan alusten miehistöä saatettiin uhkailla.” (s. 19)

Vernan matkan suunnittelijaksi nimetty mies, helsinkiläinen sähköasentaja, lähetti ainokaisen poikansa Ruotsiin sotalapseksi, koska tämä oli jo ennen Ruotsiin menoa saanut traumoja lentokoneista ja pommituksista. Mies vastusti kommunismia kiihkeästi ja haaveili jättävänsä Suomen kokonaan. Kolmihenkinen perhe lähtikin Vernan kyytiin.

Lähtijöiden motiiveja olivat turhautuminen Suomen ulkopolitiikkaan, pettyminen suomalaiseen byrokratiaan, pitkä sotaurakka rintamalla, uuden sodan pelko, toive työstä ja toimeentulosta sekä halu päästä paikkaan, jossa ei ole pulaa mistään.

”Valtaosa lähtijöistä oli melko tavallista kansaa, joilla oli omat syynsä aloittaa elämä alusta. Sotien jälkeiset vuodet olivat monelle raskasta aikaa. Osalla mielessä velloivat vielä sotavuosien kauhut. Osalla taas murhetta aiheuttivat sotavuosien toimet isänmaan hyväksi, mutta niistä langetettavat vankeusrangaistukset koettiin epäoikeudenmukaisiksi. Moni oli menettänyt läheisiään ja kotejaan, elämänhalukin oli monella hukassa. Töitä jälleenrakennuksen parissa riitti, muttei kaikille.” (s. 17)

Kirjassa on vavahduttavia esimerkkejä töiden etsimisestä ja surkeista asumisoloista etenkin Helsingissä. Kolmihenkinen perhe asui osittain maan alla pienessä, kosteassa ja vetoisessa huoneessa, johon oli mahdutettu vielä neljäskin henkilö. Parempaa asuntoa ei yrityksistä huolimatta löytynyt.

Todellisen jännitysmomentin kirjaan tuo Valtiollisen poliisin yritys estää laivan lähtö. Valpo oli jo kesäkuussa 1948 tietoinen luvattomasta Amerikan-matkasta, joka tehtäisiin Venla-nimisellä kuunarilla. Virheellinen oli laivan nimen lisäksi tieto lähtöpaikasta ‒ viranomaiset olettivat laivan starttaavan Turusta.

Monia laivoja tarkkailtiin, koska rahtialuksina esiintyvät laivat saattoivat salakuljettaa matkustajia. Valpon miehiä harhauttaakseen lähtijät saattoivat huutaa laivan kannelta saattajille kehotuksia laittaa sauna lämpiämään illaksi. Joskus lähtöä jouduttiin odottamaan useita päiviä, ja jos kotiväelle sinä aikana kirjoitettiin, käytettiin peitetermejä, kuten omenien osto.

”Olette kai saaneet minun kirjeen jossa kirjoitin että omenat lähetetään Raumalta? Siitä ei tullut mitään, ne lähetetään täältä uudesta kaupungista vasta lauantaiaamuna 18/9 -48.” (s. 98)

Valpo kyseli laivasta puhelimitse myös Uudestakaupungista, mutta Verna oli juuri silloin telakalla korjattavana ja pysyi piilossa.

47-vuotias Verna-laiva ei ehkä olisi kestänyt valtameren ylitystä – näin ovat jotkut asiantuntijat arvelleet. Sitä emme saa koskaan tietää. Alus oli kunnostettu juuri ennen lähtöä, ja samankokoisilla aluksilla vietiin merten taa matkustajia Virosta. Yksi teoria on, että heikkotehoinen moottori ja täydet purjeet olisivat ajaneet Vernan karille.

Vernan lopullisesta päämäärästä ei ole varmaa tietoa: oliko se matkalla vain Englantiin vai oliko sen tarkoitus jatkaa Atlantin yli. Amerikkaan kuitenkin monet lähtijät tiettävästi tähtäsivät.

Kirjassa kerrotaan Eeva-laivan matkasta Amerikkaan matkustajinaan 15 suomalaista ja 22 virolaista. Lähtö tapahtui syksyllä 1948, ja Floridaan saavuttiin tammikuussa 1949. Raskaan ja vaivalloisen matkan seikkaperäinen kuvaus antaa hyvän käsityksen siitä, miten Vernankin vaiheet olisivat voineet parempien tähtien alla sujua.

Vernan hylkyä on alettu toden teolla etsiä, kiitos Johanna Pakolan. Toivottavasti hylky löytyy, jolloin Vernan tarina saisi ehkä lisävalaistusta. (Taina)