Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)
”ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu
– Tajuatteko tästä mitään? – En. En mitään.
Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”
Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:
”Ystävämme, nuorisoliittolainen EDGAR WIBEAU menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina. Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”
Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.
”Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.
– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan. – Mikseivät? – Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.
Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.”
Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie: ”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni. – Se oli siis Edgar? – Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”
Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (suom. Titia Schuurman. Gummerus, 2003)
Simone de Beauvoiria vapaasti lainaten: ”Ihminen on puhuva eläin, joka harhautuu sanojen voimasta.” Joskus ne sanat voivat tietysti olla tervehdyttäviäkin ja selkeyttää sotkuisia tilanteita. Ja niitä sanoja tässä kirjassa riittää. Kirja on lähes suoraan kuin ranskalaisen elokuvan käsikirjoitus. Istutaan pääasiassa kasvokkain keittiössä ja puhutaan, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Zabou Breitman ohjasi kirjasta elokuvan 2009 (Je l’aimais).
Entisenä ranskan kielen opettajana Anna Gavalda saa tekstin rullaamaan luontevasti ja vauhdikkaasti. Tapahtumat ja tunteet vaikuttavat erittäin uskottavilta, sillä Gavalda kuvaa varmaan myös omaan eroonsa liittyviä tuntemuksia.
Alkuasetelma on hieman epätodennäköinen. Chloén, kahden nuoren lapsen äidin aviopuoliso on juuri lähtenyt kävelemään liitosta. Pierre, miehen isä kutsuu naisen ja lapset mökilleen. Hänen perimmäiset motiivinsa jäävät perustelematta, sillä Gavalda heittää päähenkilöt toimintaan. Myöhemmin selviää, että Pierre on aina arvostanut miniäänsä erittäin paljon, vaikka ei ole sitä selvästi tuonut ilmi.
Nainen suostuu ehdotukseen ja maalla appi ja miniä alkavat vähitellen purkaa avioelämänsä kipupisteitä yöllisissä keskuteluissa. Keskeisinä kysymyksinä: Onko parempi kärsiä paljon nyt kuin että kärsisi vähän koko loppuelämänsä ajan? Mihin ja kuinka vahvasti haluamme sitoutua? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on pelkästään tyytynyt?
Valepukuja, peitenimiä, loistavia liiketoimia, lahjontaa, kiristystä, myrkyttäjiä… Seikkailuromaani on se sana, joka toistuvasti liitetään Alexandre Dumas’n kirjaan Monte-Criston kreiviin. Ja toden totta ranskalainen klassikko sisältää kaikki kunnon seikkailun ainekset: siinä on kelmien punoma salajuoni, jonka seurauksena syytön sankari joutuu vankilaan, huikea pako vankilasta, aarre, niin suunnaton, että se mahdollistaa kaikki ajateltavissa olevat hankinnat, on salasuhde ja siitä syntyvä lapsi, joka haudataan elävältä mutta joka nousee kuolleista ja suorittaa merkittävän pahisroolin tässä draamassa, on valeasuja ja murhaajia, merimiehiä, hengenmiehiä, onnenonkijoita ja härskejä keinottelijoita. Ja toki myös puhdasta, kaunista rakkautta.
Suomalaisittain kirjan suuret teemat on helppo muistaa k-linjana: kateus, kauna, kosto ja katumus. Ensin on päähenkilöön, Edmond Dantèsiin kohdistuva kateus, joka käynnistää tapahtumat. Viruessaan vankilassa Dantès säästyy hulluudelta keskittymällä koston ajatukseen.
Kun hän pääsee vankilasta, hän on täynnä kaunantunnetta ja alkaa kostaa. Se onnistuu jopa paremmin kuin hän saattoi etukäteen aavistaa, joten lopussa hän on kypsä myöntämään, että liian pitkälle meni. Seuraa k-linjan viimeinen ja ylevöittävä etappi, katumus.
Kirja alkaa siitä, kun salskea merimies Edmond Dantès ohjaa kauppalaivan Marseillen satamaan vuonna 1815. Laivan kapteeni on merillä sairastunut ja kuollut, ja Dantés on perämiehenä ottanut ohjat. Dantésin kaikinpuolinen pätevyys herättää kateutta Danglars-nimisessä merimiehessä, joka itse haluaisi suosiota. Dantèsilla on kiire naimisiin kauniin katalonialaisen Mercedesin kanssa, ja samaa Mercedestä havittelee myös katalonialainen Fernand. Sekä Danglars että Fernand ovat totaalisia mätämunia, mikä käy pian ilmi ja vain pahenee myöhemmissä vaiheissa.
Eletään Ranskan historian aikakautta, jossa kuningasvallan kannattajat ja bonapartistit ovat vuorotellen voitolla. Danglars ja Fernand sekä muuan rähjäveikko Caderousse kyhäävät nimettömän ilmiantokirjeen, jossa vihjataan Dantèsin olevan bonapartisti. Onhan hän käynyt merimatkallaan Elban saarella kapteenin pyynnöstä. Kirje lähtee yleiselle syyttäjälle Villefortille, ja Villefortin määräyksestä tapahtuu dramaattinen pidätys: virkavalta noutaa Edmond Dantèsin kesken tämän kihlajaisten.
Syyttäjällä on omat motiivinsa vaientaa Dantès noin niin kuin varmuuden vuoksi: Villefortin oma isä on Elban kuvioihin sotkeutunut oikea bonapartisti, ja virkamies arvelee Dantésin tietävän liikaa, vaikka nuori merenkulkija on yhtä viaton ja epäpoliittinen kuin koiranpentu. Niin Dantès teljetään mielivaltaisesti pahamaineiseen Ifin vankilaan edes kertomatta, mikä hänen rikoksensa on.
Neljätoista vuotta kuluu vankilassa kammottavissa oloissa, mutta toivo häämöttää. Dantès tutustuu naapurisellin pappiin, isä Fariaan, joka on kaivanut pikku hiljaa pakotietä. Miehet jatkavat työtä yhdessä, ja Faria opettaa Dantèsille kaiken tietämänsä vieraista kielistä kemiaan. Vasta Farian kanssa keskustellessaan Dantès myös kykenee hahmottamaan, millaisen juonen kohteeksi on joutunut. Seuraa uskomaton pelastuminen, ja Farian ”testamenttaaman”, Monte-Criston saaren aarteen turvin Dantès aloittaa uuden elämänvaiheen ja kammottavan kostamisensa. Hän käyttää vastedes kolmea eri sivupersoonaa ja salanimeä ollen milloin pappi Busoni, milloin englantilainen lordi Wilmore tai Sindbad Merenkulkija.
Kun kreivi on asettunut Pariisiin, hän herättää heti seurapiirien huomion. Kaikki rikkaat ja tärkeät ovat kiinnostuneita komeasta, salaperäisestä muukalaisesta, sen minkä ehtivät asiaa pohtia Espanjan- ja Haitin-papereilla keinottelultaan, hevosajeluiltaan ja lemmenasioiltaan. He ovat tietävinään, että tulokas olisi palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt Tessaliasta hopeakaivoksen ja touhuaisi nyt Pariisissa perustamassa kivennäisvesikylpylää.
” ’…pitäisin häntä Byronin kaltaisena miehenä, johon onnettomuus on luonut kohtalokkaan leimansa.’ ’Franz pitää kreiviä kuin haudantakaisesta elämästä palanneena’ ”(s. 256)
Kreiviä eivät toki ensisijaisesti kiinnosta mitkään kivennäisvesikylpylät, vaan hän toimii järjestelmällisesti tuhotakseen Caderoussen, Danglarsin, Villefortin ja Fernandin. Eikä kaikki ei ole pelkkää kostoa, sillä kreivi tekee paljon hyvää, myös pitämättä siitä meteliä. Matkustellessaan hän pelastaa pari henkilöä, tosin tehden heistä omia palvelijoitaan, mutta kuitenkin. Hän pelastaa myös laivayrityksen, jota hän palveli ennen kuin joutui vankilaan ja jonka omistajaperheeseen hän säilyttää tapahtumien loppuun saakka aivan erityiset suhteet.
Itse Dantès monine persoonineen muistuttaa rajattoman kykenevää Elmoa, joka on paitsi huippukuntoinen atleetti myös erinomainen kivääri- ja pistooliampuja, kosmopoliitti, useiden kielten hallitsija sekä taiteen, kulttuurin ja gastronomian tuntija. Tämä monitaituruus menee paikoitellen auttamatta yli, mutta mitä siitä. Elmomaisuudella on viihdearvonsa. Ajankuvaa lienee siinä, että hasista ja oopiumia maistellaan melko huolettomasti.
Minulle tämä uusi luenta Aarrearkun merkeissä oli yllättävän emotionaalinen kokemus, kun Monte-Criston kreivi näyttäytyi myös psykologisena kehitysromaanina. Edmond, iloinen, hyväuskoinen, lapsenkaltaisesti hyväntahtoinen sielu oppii petkuttamaan, valehtelemaan, valepukeutumaan, hiipimään varjoissa, iskemään. Raha avaa hänelle kaikki ovet. Hänestä tulee rikas ja arvostettu, mutta hinta ”menestyksestä” on hirveä. Hän menettää rakkaimpansa: sekä nuoruudenrakastetun Mercedeksen että isänsä.
Muutos alkaa vankilassa.
Isä Faria: ” ’Minua kaduttaa, että tulin auttaneeksi teitä tutkimuksissanne ja sanoneeksi, mitä sanoin.’
’Miksi niin?’ Dantès kysyi.
’Koska olen herättänyt sydämessänne sellaisen tunteen, jota siellä ei ennestään ollenkaan ollut, nimittäin kostonhimon.’ ” (s. 114)
”Silmissä oli syvän alakuloinen ilme, milloin niistä ei välähtänyt synkkä ihmisvihan salama.” (s. 149)
” ’Olen tehnyt lupauksia useampiakin, ja toivon niidenkin käyvän toteen, toinen toisensa perästä.’
Sindbad lausui nuo sanat aivan tyynesti, mutta kuitenkin hänen katseessaan välähti outoa julmuutta.” (s. 223)
Mennyttä on siis vilpittömyys, vähävaraisuus ja vaatimattomuus, tilalla on korskea ylvästely ja kyynisyys. Siksi kreivin nöyrtyminen kirjan lopussa on lukijalle helpottavaa; myötätunto herää uudestaan. Kreivi myöntää menneensä liian pitkälle, kuvitelleensa olleensa Jumalan kaltainen ”koston oikeutuksessaan”. Hän saa vielä uuden mahdollisuuden, hän aloittaa vielä kerran alusta entisen orjattarensa, nyt rakastettunsa Haideen kanssa.
Kirjan kerronta on romantiikan tyylille ominaisesti värikästä, runsasta, tunteisiin vetoavaa ja dramaattista. Ja koska juoni jyskyttää eteenpäin kreikkalaisen tragedian väistämättömyydellä, kokonaisuus on väkevä, jos osaa arvostaa tätä tyyliä sen vanhahtavuudesta huolimatta. Seuraava ote on kohdasta, jossa Dantes kohtaa arkkivihollisensa Fernandin kostokierroksen ehdittyä jo pitkälle.
” ’Päinvastoin, emme tunne toisiamme.’
’Huihai!’ Monte-Cristo virkkoi aina yhtä ärsyttävän verkkaan. ’Katsotaanpas! Ettekö te ole sama sotamies Fernand, joka karkasi Waterloon taistelun aattona? Ettekö ole sama luutnantti Fernand, joka Espanjassa toimi Ranskan armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama eversti Fernand, joka petti, kavalsi ja surmasi hyväntekijänsä Ali-Pashan? Ja kun kaikki nuo Fernand’it yhdistetään, saadaan kenraaliluutnantti, kreivi de Morcerf, eikö niin?’
’Äh!’ kenraali karjahti; häneen nuo sanat pistivät kuin tulikuuma rauta. ’Tiedän, että sinä senkin paholainen olet tunkeutunut menneisyyteeni ja ties’ miten saanut sieltä luetuksi elämästäni kaikki tyynni! Mutta ehkäpä minussa sentään on, kaikesta häpeästä huolimatta, enemmän kunniaa kuin sinussa kaikessa suuruudessasi. Sinä näemmä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua, senkin kullallasi ja kalliilla kivilläsi rehentelevä seikkailija! Pariisissa olet Monte-Criston kreivi, Italiassa Sindbad Merenkulkija, Maltassa ties’ mikä, en enää muistakaan. Mutta nyt kysyn sinulta oikeaa nimeäsi, jotta saan sen singahduttaa vasten silmiäsi samalla hetkellä, jolloin survaisen miekan sydämeesi!’
Monte-Cristo kalpeni kammottavan kalpeaksi, hänen silmistään välähti hirvittävä salama. Hän ponnahti ovesta viereiseen huoneeseen, ja käden käänteessä, riisuttuaan äkkiä takkinsa, kauluksensa ja liivinsä hän sukaisi ylleen pienen merimiespuseron ja pisti päähänsä merimieshatun, jonka alta tummat hiukset valuivat valtoiminaan.
Ja niin hän palasi takaisin peloittavana, armottomana, käveli käsivarret ristissä suoraan kenraalia kohti. Tämä ei ollut käsittänyt, mikä Monte-Criston tuli hänen hävitessään huoneesta, ja oli jäänyt häntä odottamaan, mutta nyt, kreivin palatessa takaisin, Morcerfin hampaat alkoivat kauhusta kalista, polvet pyrkivät pettämään; hän peräytyi vaistomaisesti, kunnes tapasi nyrkkiin puristuneella kädellään tukea lähimmästä pöydästä.
’Fernand!’ Monte-Cristo aivan huusi, ’monista nimistäni minun tarvitsee sanoa sinulle ainoastaan yksi, iskeäkseni sinut maahan. Ja sen nimen taidat arvata! Tai pikemminkin, taidat sen muistaa?’
Kenraali ahmi, niska takakenossa, käsillään torjuen, tuijottavilla katseillaan ääneti tuota hirvittävää ilmestystä. Hän vetäytyi seinään asti kuin etsien siitä tukea, hiihdätteli sitten pitkin seinänviertä selkä edellä ovelle ja siitä saman tien ulos, parkaisten vain kerran:
’Edmond Dantès!’ ”(s. 577-578)
Ei ihme, että Kreivistä on tehty parikymmentä elokuvaversiota, joista ensimmäiset 1900-luvun alussa, sekä toinen mokoma tv-sarjoja. Myös näytelmä ja musikaali löytyy. Ymmärrän, miksi: tapahtumien ja henkilöiden paljous, teemojen rikkaus, juonen kiinnostavuus. Silti en ole nähnyt enkä oikein haluakaan nähdä niitä, en varsinkaan tv-sarjaa, jossa Gerard Depardieu esiintyy Monte-Cristona ja jossa Edmondin ja Mercedesin rakkaustarina jopa muokataan uusiksi siirappiseen muotoon. Ei käy! Ja Depardieu, mon Dieu! Kreivin rooliin tarvitaan askeettinen, palavasilmäinen, mielellään vähän kärsivän näköinen mies.
Juonen monet käänteet ovat nerokkaita, joskus turhankin koukeroisia, mutta niitä perustelee myös tapa jolla teksti alun perin ilmestyi: jatkokertomuksena lehdessä reilusti yli vuoden mittaisena ajanjaksona 1844-1846. Kirjaversio ilmestyi pian sen jälkeen.
Suomennettuja ”kreivejä” ovat ainakin Jalmari Finnen käännös vuodelta 1912 sekä tämä Lauri Hirvensalon käännös vuodelta 1945. Nautin kovasti Hirvensalon tyylistä, lisäksi hän opetti muutaman uuden asian ja sanonnan, kuten että ”annettaisiin asian kaikessa hiljaisuudessa nukkua nahkoihinsa” (s. 523).
Bellow, Saul : Tartu tilaisuuteen. Suomentanut Pentti Saarikoski (Tammi, 1969)
Tämän täytyy olla toivottomuuden syvin mittauspiste. Nelikymppinen mies, Wilhelm Adler herää sotkuisessa hotellihuoneessa 50-luvun New Yorkissa. Hän näkee peilissä rasittuneet kasvot.
Mitä on tehtävissä, kun peilissä näkyy kuva miehestä, joka elämänsä alkupuolen on tehnyt pelkästään huonoja päätöksiä? Onko vain tyydyttävä asiain tilaan? Onko suunnan muutos mahdollinen? Vai onko lakattava katselemasta peileihin?
Wilhelm kertaa mielessään tähän astisen elämänsä päätökset, jotka kaikki ovat olleet ilmeisen virheellisiä ja jotka ovat johtaneet tähän alennustilaan. Hän on epäonnistunut elokuvanäyttelijä, opintonsa kesken jättänyt työtön myyntiedustaja, hän ei voi viedä vihille katolista naisystäväänsä sillä nykyinen vaimo ei suostu avioeroon, elatusmaksut ovat myöhässä, sillä vaimo ei suostu etsimään töitä vaan haluaa ensin opiskella lisää ja sitten pysyä kotona kahden lapsen kanssa ja vaatii aina vain enemmän rahallista tukea…
Epätoivoissaan mies on antanut viimeiset rahansa epämääräiselle keinottelijalle, joka on sijoittanut ne laardiin elintarvikepörssissä erään Wall Streetin firman laitakaupungin sivukonttorissa, tarvitsematta tallettaa lakisääteistä takuusummaa kokonaisuudessaan. Heillä on kolme varausta, jotka he ostivat neljä päivää sitten hintaan 12.96, ja hinta alkoi heti laskea ja laski yhä. Tämän aamun postissa olisi varmasti kehotus lisätakuun maksamiseksi. Sellainen tuli joka päivä. Kun pörssi tänään avautuu hän tulee näkemään, miten on käynyt.
En välitä edustamisesta vaan järjestelystä. Siitä että menee tiukalle, mutta homma voidaan hoitaa ja jää pieni marginaali.
”Millaista työtä ottaisit, jos saisit aivan mitä tahansa?” Se oli hänen oma kysymyksensä sodan jälkeen, ja nyt hän yritti vastata siihen. Jotakin millä oli merkitystä. Ei välttämättä palkallista työtä vaan ehkä jotakin, mikä oli puolittain harrastus. Ei keulakuvapelleilyä vaan taustalla toimimista. Sodanaikaisista tuttavista ei juuri ollut apua. Ne joilla meni huonosti kaipasivat ymmärtävää kuulijaa ja olivat innokkaita jatkamaan yhteydenpitoa. Menestyjät taas olivat varovaisia ja pidättyviä. Vähemmän oli heitä, jotka eivät olleet katkeria eivätkä menestyneitä vaan jotakin inhimillisen epämääräistä siltä väliltä.
Olen vähän liian nuori eläkkeelle enkä oikein osaa laiskotella eikä minulla ole koskaan ollut mitään niin sanottuja harrastuksia. Seikkailukouluttaja? Tulisi motivaatio-ongelma heti jos asiakkaat olisivat vähänkin vastahakoisia. Veteraaniapujärjestö. Ehkä muitakin järjestöjä, ihmisoikeuksiin keskittyneitä tai luonnonsuojeluporukoita. Sillä suunnalla oli tehty näyttäviä tempauksia. Siellä voisi vieläkin olla käyttöä henkilölle, joka on tottunut ajamaan kumivenettä henkensä kaupalla. Erikoisjoukkojen koulutus kommandoupseerille antaa siihen erinomaisen pohjan.
Tainan ja Tommin aarrearkku 