Ulrich Plenzdorf oli hionut kirjaansa 1968 alkaen ja tehnyt siitä erilaisia versioita. Alun perin se oli näytelmäkäsikirjoitus ja sittemmin elokuvasovitus. Hiomista tarvittiin, sillä sensuuria ajatellen hänen piti kulkea hyvin tarkkaa viivaa pitkin. Sitten hänellä oli vähän onneakin mukana. 70-luvulla poliittinen ilmapiiri alkoi hieman lämmetä ja kirjailijoilta alettiin odottaa todellisuuden realistisempaa kuvausta. Kumouksellisten ajatusten esittäminen oli edelleen mahdotonta, mutta kirjojen sankarien ei enää tarvinnut olla kirkasotsaisia työn ja aatteen iskureita. Arjen karu todellisuus alkoi käydä niin ilmeiseksi, että kansalaisten alkoi olla hankala löytää yhtymäkohtia virallisiin ihanteisiin. Siksi myös Edgar Wibeaun hahmo sai lopullisessa muodossaan uudenlaista särmää. Alunperin hän teki epäonnistuneen itsemurhayrityksen, jonka jälkeen hän Berliiniin tekemänsä harharetken jälkeen palasi kotikaupunkiinsa.
Paikoin kirjan näytelmänomaisuus näkyy tekstissä. Vuoropuheluilla on keskeinen osa siinä. Myös kirjan kiehtova rakenne tempaisee kunnolla mukaansa. Lisäksi iso ansio lukunautinnosta kuuluu oivalliselle käännökselle. Teoksella on kohta ikää jo 50 v ja nuoren Edgarin käyttämä kieli tuntuu edelleen raikkaalta. Nykynuorilla on asialle raadollisempi selitys: olen itse jämähtänyt jonnekin 70-luvulle ja kirja edustaa silloisten (ja nykyisten) aikuisten kuvitelmia nuorten sielunelämästä.
Saksalaisella kielialueella Goethen Wertherin kärsimykset kuuluvat luonnollisesti koulujen lukuohjelmaan. Sen rinnalla saatetaan luetuttaa myös tätä kirjaa vertailun vuoksi. Nettikommenttien perusteella tämäkään teos ei tunnu keräävän oppilailta kehuja. Kirjallisten ansioiden lisäksi näiden arvostelussa pitäisi muistaa myös sen julkaisuajan asettamat ahtaat puitteet. Niitä puitteita Plenzdorf onnistuikin laajentamaan, sillä kirja noteerattiin harvinaista kyllä myös lännessä ja sitä alettiin kääntää muille kielille.
Aivan kirjan lopussa Edgarin isä ja Addi keskustelevat:
”- Entäs ne kuvat? Luuletteko että niitä vielä löytäisi mistään?
– Jaa kuvat? – Niitä ei kukaan enää ajatellut. Ne olivat maalin peitossa nekin. Ne kai menivät siinä samassa kun koko paikka pantiin tasaiseksi.
– Minkähän näköisiä ne olivat?
– En minä semmoisesta mitään ymmärrä. Minä olen vaan tavallinen rakennusmaalari. Zaremban mielestä ne ei olleet yhtään huonosti tehtyjä. Mikäs ihme se kun isä on taidemaalari.
– Minä en ole mikään taidemaalari. En ole ikinä ollutkaan. Minä teen lujuuslaskelmia. Edgar ei ollut viittäkään kun minä hänet viimeksi näin. Minä en tiedä hänestä mitään, en vielä nytkään. Charlie, mökki joka on jo hävitetty, kuvia joita ei enää ole ja tämä laite.
– En minä tämän enempää osaa teille kertoa. Meidän ei vaan olisi pitänyt antaa hänen näperrellä omin päin. Minä en tiedä missä hänellä meni vikaan. Lääkärien puheiden mukaan hän kuoli sähköiskusta.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 