”Köysi keinahtaa hirsipuussa”

Anneli Kanto : Pyöveli (Gummerus, 2015)

”Alus on suuri kuuden lästin vene ja lastattu tervatynnyreillä, mutta se on kiikkerä ja turvaton suurella Merenkurkun ulapalla. Rantaa ei näy, pilvet riippuvat matalalla, harmaa vesi velloo, pärskeet lentävät laidan yli, tynnyrit kolahtelevat, vene hyrskyy ja kohisee kamppaillessaan merta vastaan. Kokka nousee jyrkästi ja iskeytyy jysähtäen alas. Johannin päähän sattuu.
…
”Miehet ovat tekemässä laitonta tervakauppaa ohi Norrlannin tervakomppanian, jolla on yksinoikeus tervanvientiin. Kaiken kaupan tulisi kulkea Turun ja Tukholman kautta, mutta Mustasaaren lähellä on hyvä luonnonsatama, josta pääsee liukkaasti merelle. Kun tervan myy suoraan Rääveliin, Hampuriin tai Lyypekkiin, siitä saa paremman hinnan, vaikka riskinsä siinä on.
Näin on Johann lähetetty maailmalle. Äiti on itkenyt jäähyväiset kotona, työntänyt vaatetta ja evästä säkkiin. Isä ja poika ovat matkanneet hevoskyydillä merenrantaan, missä isä on tehnyt kaupat laivurin kanssa. On sovittu hinta ja lyöty kättä päälle. Vasta sitten isä on pudotellut sanansa:
– Minä olen Uudenkaarlepyyn ja Vaasan pyöveli. Tämä on ainoa poikani Johann ja matkalla pyövelinoppiin Lyypekkiin. Ymmärrät, mikä on oma etusi. Maksan sinulle puolet nyt ja puolet sitten, kun saan pojalta kirjeen, että hän on päässyt perille.
Laivuri on peräytynyt pari askelta, vilkaissut kämmentään ikään kuin siihen olisi tarttunut jotain ilkeää ja pyyhkäissyt sen housunpersaukseen.”

”Miekkani käy ylitses”

Anneli Kanto perehtyi romaania Pyöveli tehdessään huolellisesti ja pitkään sen aiheeseen. Paikoin melkoisen järkyttävässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan erääseen 1600-luvun ruotsinvallan aikaiseen halveksittuun ammattikuntaan, joka tunnettiin myös nimellä skarprättäri tai mestarismies. Kirjan loppuun tekijä on liittänyt parin sivun mittaisen kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän erityisesti kiittää Mikko Moilasta ja Veli Pekka Toropaista, jotka avustivat häntä tämän vähän tutkitun aiheen parissa.

Kirjassa perehdytään pyövelin käyttämiin rankaisukeinoihin. Äärimmäisissä tapauksissa oikeus langetti kuolemanrangaistuksen. Rikollinen voitiin teilata tai teloittaa hirttämällä, kirveellä, miekalla, elävältä hautaamalla tai hukuttamalla. Lievemmissä rikoksissa saatettiin käyttää polttomerkintää sekä käden tai korvan leikkaamista. Nämä kuten kuulusteluissa avustaminen kuuluivat niinikään pyövelin tehtäviin, ja toimenpiteiden hinnastokin selviää kirjasta.

”Raudat kiristetään yöksi”

Anneli Kannon kirjasta saa kattavan kuvan siitä, miten eri tavoin pyövelin virka täytettiin. Joskus rikolliset alkoivat pyöveliksi, jotta välttivät saamansa kuolemantuomion. Pyöveleissä oli kirjan perusteella monenlaisia luonteita. Humaaneiksi heitä on vaikea nimittää, mutta eräät halusivat helpottaa tuomitun tuskia mahdollisuuksien mukaan. Kun päähenkilö Johann pääsi Lyypekkiin ammattia oppimaan, häntä opasti kokenut pyöveli Balthazar Vollmar. Hän neuvoi, että pyöveli ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Pyövelin tulee olla oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. ”Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu.”

Kaikki pyövelit ja koko heidän perhekuntansa joutui kuitenkin kärsimään muun yhteisön ylenkatsetta. Eräät papit eivät olisi mielellään päästäneet heitä kirkkoon ja siellä heillä oli erillinen penkki. Heitä ei päästetty aina kapakkaan sisälle, tai sitten he joutuivat ensin kysymään sisällä olevilta lupaa, saavatko tulla. Heidän talonsa sijaitsivat yleensä kaupunkien ulkopuolella joutomailla, eikä juuri kukaan halunnut vapaaehtoisesti käydä siellä. Niin, pyöveliä ei tosiaan edes kätelty. Kanto kuvaa, miten väkivaltainen työ löi leimansa tekijään. Avioelämä, jos pyöveli onnistui ylipäätään vaimon löytämään, ei ollut auvoista.

”Ruumiit poltan roviolla”

Anneli Kanto kuvaa hyvin Johannin kautta pyövelin hahmon traagisuutta. Johann on eräänlainen uuden polven pyöveli, joka yrittää pitää ammatin vain työnä. Hän kärsii, kun läheiset joutuvat hänen työnsä kautta kokemaan syrjintää. Kirjan koskettava ja looginen loppu osoittaa, että hän Kannon mukaan pystyy tekemään raskaan henkilökohtaisen päätöksen oman etunsa sivuuttaen.

Kirjan toiset keskeiset hahmot syventävät historiallista panoraamaa oivallisesti. Apteekkari Petter Eggerts on aluksi pelkästään omaa etua katsova, laskelmoiva Streber. Anneli Kannon käsittelyssä hän ei kuitenkaan jää yksioikoiseksi karikatyyriksi, vaan hän kasvaa kirjan mittaan kiinnostavasti. Toinen keskeinen vaikuttaja paikkakunnalla on tuomari Wisander. Hänen syöksykierteensä alkoi, kun innostui naimaan aatelissuvusta. Epäilyttävästi tyrkyllä ollut rouva oli syntyjään Oxenstierna, jonka täytyi äkkiä päästä Itämaahan liian uteliaita sukulaisia pakoon.

Tuomari Wisanderissa alkoi noitavainojen alettua ilmetä selkeän sadistisia luonteenpiirteitä. Kirjan lopun kuvaus Pohjanmaan noitavainoista on hurjaa. Se paljastaa entisistä järkimiehistä synkän kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Myös Johann-pyöveli joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia ja syyllisyyden kantaminen käy lähes ylivoimaiseksi.

”Kirves tottelee kättäni”

”Murhaaja odotti kuolemaansa eikä vastustellut, vaikka olikin voimakas ja suurikokoinen isäntämies, suorastaan lihava. Hän otti nöyrästi vastaan papin antaman synninpäästön ja soperteli itsekin rukousta. Hän laskeutui pakottamatta polvilleen pölkyn eteen, taivutti niskansa ja vieläpä sanoi minulle:
– Tee työsi. Kiitän sinua siitä.
Miehen tukka oli liasta paakkuuntunut, ja siinä oli oljenpätkiä, varmaan tyrmän lattialta, jolla hän oli viimeisen yönsä nukkunut tai ainakin maannut. Iho kiilsi rasvasta, se oli paksu ja siitä työntyi mustia, tankeita ihokarvoja. Hänestä kohosi lian ja hien hajun lisäksi tyyni rauha. Se helpotti minua. En nähnyt häntä miehenä, ajattelin vain lihaista niskaa ja sitä, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Isä tarttui miehen suureen kouraan ja asetti sen pölkylle. Isän käsi ja mestattavan käsi puristivat toisiaan kuin ystävät olisivat toisiaan kätelleet. Käsi oli karvainen, paljon työtä tehnyt ja ahkera. Mutta sama käsi oli painanut pienen lapsen veden alle ja vienyt siltä elämän. Käden katkaiseminen inhotti minua enemmän kuin mestaus. Oli oltava nopea, jotta mestattava ei kärsisi liiaksi.”

Romaani on hurja ja luo uskottavaa kuvaa tuon ajan elämästä kuten Anneli Kannon Hattulan kirkkomaalareita käsitellyt Rottien pyhimys [aiemmin blogissa].

Tommi

PS:

• Netissä on Anneli Kannon haastattelu 5.2.2015 Ylen sivuilla
• Lisäksi Veli Pekka Toropaisen artikkeli Turun pyöveleistä löytyy verkkojulkaisusta Ennen ja nyt : historian tietosanomat

Pää- ja väliotsikot ovat kirjan lukujen nimikkeitä.

Nimi alle, ja elämä muuttuu lopullisesti

Tiina Piilola: Alkuvedet. Atena 2006.

12-vuotiaana tyttö elää herkkää vaihetta lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Kaari on juuri tuossa iässä, perheensä ainokainen lapsi. Hänellä on hyvä olla Pohjanmaalla perheen ja suvun turvassa, vaikka Jarmo-eno onkin raivostuttava kiusankappale eikä äiti aina ymmärrä haaveiluun taipuvaista tytärtään.

Lapsen suussa sulavat jäätelöt ja vaahtokarkit, pyörä vie ja joen vedet keinuttavat, ja koulun kevätjuhlaan Kaari saa ihanan ruusumekon. Äidin äiti, mummu, on erityisen rakas, ja vaarikin tärkeä hahmo, vaikka vaarin jyrkkyys joskus pelottaa. On ehjä perhe ja heillä oma talo ja mökkikin. Pohjanmaan luonto on kaikkialla läsnä.

”Jäiden lähdön aikaan koivutkin muuttuivat taikapuiksi, joista juoksutettiin pestyihin mehukanistereihin ihmeellistä, vedennäköistä nestettä. Sitä säilytettiin suljetuissa astioissa kylmähuoneessa tai jääkaapissa niin kuin maitoa. Rannalta vaari valitsi suuria, tiheäoksaisia puita, joiden runkoihin, maanpinnan lähelle hän porasi pienen reiän. Letkua pitkin valutettiin talteen kallisarvoinen mahla. Se ei maistunut paljon millekään, mutta mummu sanoi että mahla saa ihon ja hiukset hehkumaan. Annoimme lehmillekin koivunoksia jotta maidosta tulisi makeampaa.” (s. 7-8)

Tuona maagisena kesänä tapahtuu onnettomuus, joka iskee jälkensä koko sukuun. Jo aiemmin on käynyt selville, että mummu ja vaari suhtautuvat kolmeen lapseensa kovin eri tavoin. Sitä, mitä Jarmolle suvaitaan, ei ikinä sallittaisi tyttärille eli Kaarin äidille ja Johanna-tädille. Lapsikin havaitsee sukuriidat ja yli kiehahtavan kiukun ja katkeruuden. Pahaa oloa puretaan raivokkaaseen työntekoon, sitähän maalaistaloissa riittää.

Jarmon velkapapereihin sutaistu nimikirjoitus sanelee kymmeniksi vuosiksi Kaarin pienen perheen kohtalon. Vaari, mummu ja Jarmo ovat pitäneet yhtä. Nimiä on haettu ruokatunnilla, kiireessä, ja kiltteyttään sisar miehineen takaa. Kukapa lähisukulaiseltaan tohtisi kieltää. Kolkkoa ajankuvaa: monen lainan korko todellakin oli kuusitoista prosenttia.

Piilola kuvaa mestarillisesti lapsen tuskaa, kun kaikki tuttu ja rakas alkaa murentua eikä lapsi voi enää olla kaikille lojaali, vaikka miten haluaisi. Ihmissuhteet muuttuvat, kun kuulee puhuttavan pahaa sukulaisista, kuten rakkaasta mummusta, ja uhkaavat kirjeet täyttävät pöydän, jossa aiemmin leivottiin kielen vieviä herkkuja.

”Leivinpöydällä makaavista kirjeistä alkaa leijailla kiukun ja uhkan haju, sellainen joka takertuu kurkkuun, nostaa vedet silmiin eikä katoa vaan nousee hitaasti niin kuin vesi kohti vatsaa, kaulaa ja suuta ja silloin tuntee miten kainalot kostuvat ja paitaan ilmestyvät läikät eikä enää voi piiloutua mihinkään, sillä silmät seuraavat ja vaikkeivät seuraisikaan niin vesi tulvii ja leviää kaikkien näkyville niin kuin narulle ripustettu lakana ja on ihan turha teeskennellä, että kaikki on hyvin, niin kuin aina ennenkin kun mikään ei ole.

Kun mummola ja lehmät myydään jollekin vieraalle, kun mummu ja vaari muuttavat kerrostaloon, kun mummu ei enää soita eikä käy meillä eikä tiedä, että minä olen saanut melkein kaikista englannin kokeista kympin eivätkä serkku ja Johannakaan enää käy meillä eikä isä saa nukuttua ja eilen illalla kun se oli juonut kaljaa, se hoki äidille, että mikkään ei riitä. Että mikkään, mitä se tekkee ei tuu ikkään riittämään. Äiti yritti: No niin, lähetäänpä nukkumaan.” (s. 188-189)

Lapsi selviytyy, hän on hiljaa ja oppii uusia sanoja, kuten sanan takaaja. Ja monta muutakin pelottavaa sanaa. ”Sanat lentelevät aikuisten suusta vessan oveen. Iskevät siihen terävillä nokillaan: Satovahinkolaina. Traktorin korjaus. Nimi paperissa.” (s. 167)

Suomessa on raskas puhumattomuuden perinne. Sotien jälkeen perheissä ei puhuttu tukalista asioista, ja sama meno on jatkunut. Ilmiö on kipeä, ja Piilola kuvaa sitä hyvin.

”Hys, hys mummu sanoo, hys hys äiti sanoo ja kun kysyin joskus isältä, miksi ne tekevät niin, isä sanoi että ihmiset ovat samanlaisia kuin kalat. Ne lipuvat mykkinä toistensa ohi ja tottuvat tietynlaiseen veteen ja paineeseen eivätkä sitten enää muunlaisessa viihdykään.” (s. 127)

Alkuvedet sisältää monta kaunista sivuteemaa: Pohjanmaan luonto keväisine jäidenlähtöineen, Kaarin ja serkkupojan lämmin suhde, Kaarin fantasiat joen vedenneidoista ja äidin kadonneesta sormuksesta. Tiina Piilolan esikoisromaani on kaunis kuin jokisimpukan helmi ja haikea kuin slaavilainen balladi.

Taina

Nainen, auto ja ilo

Jokinen, Noora: Aikuinen nainen ratissa. Atena 2020.

”Omasta autosta huolehtiminen voimaannuttaa tehokkaammin kuin kymmenen etunojapunnerrusta.”

Noora Jokinen kirjoitti kirjansa Aikuinen nainen ratissa tsempatakseen naisia, jotka haaveilevat ajokortista ja autoilusta, sekä heitä, jotka jo ovat tarttuneet toimeen. Itse asiassa kirjassa on niin paljon hyödyllistä, ajantasaista tietoa, että opusta voi suositella jokseenkin kaikille autoileville naisille.

Kuten niin moni nykyteos myös Jokisen kirja sai alkunsa somesta, Facebook-postauksista. Joka vaihe on jaettu ja saatu palautetta ja niille sitten rakennetaan.

Kaikki käynnistyi yllättävästä avioerosta. Kaiken tuskan sekä käytännön asioiden ratkomisen keskellä Jokinen, nelkyt ja risat, päätti verestää jo ruostumaan päässeen ajotaitonsa ja hankkia auton. Hänellä oli nuoruusvuosina ajokortti, mutta silloinen pakollinen kakkosvaihe jäi suorittamatta määräajassa, ja kortittomaan elämään tottui, kun aivan pakottavaa tarvetta autoilulle ei ollut. Nyt uusi elämäntilanne viritti uudet ajatukset.

”Alkoi rakentua selviytymissuunnitelma. Keveämpinä hetkinä aloin nähdä mielessäni itsenäisen, minua rohkeamman ja omapäisen naisen, joka ihan oikeasti ohjaa itse sekä elämäänsä että autoaan.” (s. 14)

Aikuinen nainen ratissa seuraa edistysaskelia, yllättäviä tilanteita ja takaiskuja Jokisen ensimmäisen autoiluvuoden aikana. Kirjoittajan järjestelmällisyydestä on paljon iloa lukijalle. Jokinen on excelöinyt muun muassa auton ostamisen prosessin ja pitänyt tarkasti kirjaa autoilun kuluista.

Ruuhka-Helsinki on monille autoilijoille se paikka, johon ei koskaan ajeta omalla autolla. Ehkä minne tahansa muualle, mutta ei sinne. Sankarittaremme kuitenkin joutuu aloittamaan opettelun niin sanotusti altaan syvästä päästä. Jo hänen asuinpaikkansa sanelee sen.

Ensimmäisellä ajotunnilla hän ajelee Kulosaaresta Itäväylää keskustaan ja pitkin Kruununhakaa ja Hakaniemeä (ja aivan ansaitusti haltioituu urheudestaan).

Lukija tempautuu mukaan iloitsemaan, harmittelemaan ja tsemppaamaan. Nainen ottaa haltuun osa-alueen toisensa jälkeen. Konepellin avaus, katsastus, renkaanvaihto. Koska pysäköintitilaa on niukasti, taskuparkkeerauksenkin jalo taito on opeteltava.

Ja tietenkin ajettava ahkerasti, että tuntuma säilyy ja taidot karttuvat.

Rohkeat road tripit ja talven extremeajelut on kuvailtu upeasti.

”Ja vapaus, se palkitsee! Maantie Seinäjoelta kohti Pohjois-Pohjanmaata halkaisee viivasuorana tasaista, tuttua maisemaa. Entistä merenpohjaa mennään. Sinne tänne on Juhani Palmu maalannut muutaman ladon.

Eiliseen verrattuna ajokeli on helppo ja vaivaton, liikennettä on vain vähän. Hämärtyvän pakkaspäivän valo on vaaleanpunaista. Peltoja reunustavat punahehkuiset pajukot. Laskeva aurinko loistaa matalalla taustapeilissä. Alahärmän Powerparkin kohdalla tirautan pienen itkun keskellä lakeutta, kun kaikki ympyrät tuntuvat sulkeutuvan. Ja elämän aikatasot kiertyvät yhteen.” (s. 183)

Kirja tuo oivallisesti esiin vanhat, luutuneet asenteet, kuten naiskuskeihin kohdistuvan vähättelyn ja naisten itsensä kokeman tarpeettoman arkuuden. Jossakin vaiheessa niiden vain on muututtava.

”Hämmästyttävän moni lähipiirini fiksu, osaava, itsenäinen nainen paljasti kahden kesken, että ei oikeastaan aja.

’On mulla kortti, mutta en mä ole ajanut 15 vuoteen.’

’Ne on ihania ne sun postaukset. Ne tsemppaa muakin ajamaan, vaikka en ole uskaltanut pitkään aikaan. Pitäis kyllä!’ ”(s. 7)

Lopulta kyse on oman elämän hallinnasta ja tilan ottamisesta. Kunnioitan suuresti Jokista, joka uskaltaa jakaa tuntojaan.

”Siinä vanhassa elämässä en jotenkin tajunnut, miten paljon minulla olisi lupa haluta – ja ohjata itse elämääni. Sanoa itse, mistä käännytään ja mihin todellakin pysähdytään. On ihan luontevaa tyytyä niihin reitteihin, joita bussit ja junat kulkevat ja silti aina katsoa vähän kaipaavasti sivuteitä, joille valmiit linjat eivät vie.

Ajattelen, että olin jotenkin jäänyt jumiin lapsuudenperheessä annettuun rooliin: olemaan siirreltävä paketti tenniskentän laidalla. Helppohoitoinen, vaivaton, vailla omia toiveita ja tarpeita. Tyttö, vähän kakkoslaatua, helposti sivuutettava. — Toistuvasti hämmästyn, miten pikkuruisia ja helposti toteutettavia monet ’pitkäaikaiset haaveeni’ ovat.” (s. 273-274)

Ajokortin ajaminen ei ole nuorille ikäluokille enää itsestäänselvyys toisin kuin meille vanhemmille ikäpolville aikoinaan. Vain 28 prosentilla helsinkiläisistä 18-vuotiaista on ajokortti. Koko maassa samassa ikäluokassa kortillisia on 56 prosenttia. Vielä viisi vuotta sitten kortti oli 61 prosentilla 18-vuotiaista.

Noora Jokinen toteaa, että koko liikennejärjestelmä on murroksessa, ja se näkyy autoilukulttuurissa. Hän mainitsee joukkoliikenne- ja taksimuutosten ohella pyöräilyn yleistymisen, etätyöt, webinaarit ja etäshoppailun. Ja kuten tiedämme, koronatilanne vain vahvistaa näitä trendejä.

”Kulttuurin kuvilla on väliä. Teinien ajokorttikiinnostuksen hiipuminen vihjaa, että ajamisen tai auton ostamisen merkitys identiteetin rakennuspalikkana vähenee. Nuori mies voi jo olla uskottava tyyppi sähköpotkulaudan ja Pelago-fillarin selässä ja pukeutua pastellinsävyiseen kukkakuosiin. Kesäkuussa 2019 muodostettu hallitus ajeli pressitilaisuuteensa raitiovaunulla ministeriautojen sijaan. Auto vallan ja menestyksen symbolina saattaa käydä vaiheittain yhtä tunkkaiseksi kuin tupakointi sisätiloissa.” (s. 258-259)

Toisaalta Jokinen on vakuuttunut, että ihmiset myös kehittävät mielellään rakastamiaan asioita; on siis tärkeää, että asioihin pääsevät vaikuttamaan muutkin kuin varakkaimmat automiehet.

Muun hyvän lisäksi Aikuinen nainen ratissa on monipuolinen faktapaketti. Jokinen on ottanut selvää energia-asioista, ilmastovaikutuksista ja autoilun lakipykälistä. Hän kertoo huolloista, katsastuksista, renkaista, autoilua helpottavista netti- ja mobiilipalveluista.

Itse kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi pelastuskortista eli Rescue Sheetistä, jonka löytää ilmaiseksi netistä ja joka kannattaa printata oman auton aurinkolippaan. Hätätilanteessa Rescue Sheet kertoo pelastajille kyseisessä automallissa käytetyistä vahvistetuista rakenteista, sähköjohdoista ym., joiden paikallistaminen voi olla tarpeen.

Ihana, hauska ja hyödyllinen kirja! Niin se vain käy, että asiat etenevät, kun päähenkilö voittaa pelon, epävarmuuden ja häpeän. Tällaisia voimakertomuksia tarvitsemme, rohkaisevia kuvauksia herkkyyden kanssa elämisestä ja ei vain jotenkuten pärjäämisestä vaan menestymisestä.

(Taina)