Kaapin henki: 5 hykerryttävää pointtia

Laura Honkasalo: Kaapin henki: tavaravaivaisen tunnustuksia. Kirjapaja 2019.

1 Omakohtaisuus. Minäminä-tunnustukset voivat olla rasittavia, mutta näitä tunnetun kirjailijan havaintoja, kokemuksia ja kertomuksia lukee mielellään. Honkasalo toteaa olevansa tavaravaivainen. Hän ei suhtaudu mihinkään roinaan kevyesti. Kun vintillä käteen osuu käytetty raskaustesti, rakas muisto, Honkasalo tajuaa, että tavarasuhteelle pitää tehdä jotakin. Pitkin kirjaa hän tarkastelee sarkastisen hauskasti ja armottomasti omia onnenesineitään, haaveilemiaan arvotavaroita ja kokonaisvaltaisia (tavaroihin liittyviä) elämäntapaunelmiaan.

2 Tavaravyöry. Näinhän se on. Ainakin suomalaisilla tavaraa on useammin liikaa kuin liian vähän. Kaapin henki -kirjassa kolutaan kaappeja, ihmetellään roinia ja aarteita ja etsitään helmiä roskalavoilta. Mikä avuksi tavaraähkyyn? Kirjassa käsitellään kriittisesti ilmestymishetkellä (2019) niin muodikkaan konmarituksen äitiä Marie Kondoa sekä ruotsalaista kuolinsiivousgurua Margareta Magnussonia, jonka teoksesta Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous olen aivan samaa mieltä kuin Honkasalo: liian pirtsakkaa, epäkunnioittavaa ja osa neuvoista arveluttavia, kuten kasettinauhureiden hävittämisohje.

3 Uusia virikkeitä. Paitsi että Laura Honkasalo on ihastuttavan sujuva sanankäyttäjä, niin hänen kertomuksissaan kurkistetaan kymmeniin kirjoihin ja muihin taide-elämyksiin, vieraillaan oudoissa tavaramuseoissa, juodaan teetä nostalgisesta tsaikkalasista ja muistellaan vinyylilevyjen sointeja. Kappaleiden mottoina saattaa olla lainauksia emäntien tietokirjoista, ja tavaramuistelmia on muiltakin kuin Honkasalolta.

4 Hiiteen tarinat (edes joskus), tuumii Honkasalo: ”Minua ovat alkaneet harmittaa juuri ne tavarat, joilla on tarina. Ne tuntuvat kantavan emotionaalista taakkaa. Mitä teen isovanhempien vanhoille mokkakupeille, jotka ovat hienoja ja muisto, mutta lojuvat kaapissa vailla käyttöä, koska emme järjestä kahvikutsuja, ja perheen ainoa kahvinjuoja, teini, kiskoo valtavia latteja jättiläismukeista. Teinille mummin mokkakupit ovat yhtä käyttökelpoiset kuin Barbien astiat. Käsinkullattuja Arabian mokkakuppeja ei ole käytetty kertaakaan sen jälkeen, kun isovanhemmista aika jätti, mutta eihän niitä voi heittää poiskaan. Niillä on tarina, niihin on tarttunut jotain mummin kahvikutsuista, entisajan kyläilykulttuurista ja mummolan hengestä.”

5 (Aasinsilta edellisestä) Mukit ja kupit. Ne kertovat elämänmenosta ja maailman muuttumisesta ihmeen paljon. Kahviserviisi – vanhan ajan ilmiö sokerikkoineen ja kermakkoineen. Kahviastiastot olivat perintökalleuksia. Nyt juodaan ns. omasta mukista ja jahdataan ehkä tiettyä arvo- tai keräilymukia.  ”Kiinnostavaa kyllä, mukikulttuuri on voimistunut sitä mukaa kuin yksilöllisyyttä on alettu arvostaa entistä enemmän. – – Työpaikan kahvihuoneessa ei kannata napata työkaverin mukia omaan käyttöön, jos haluaa välttää riitoja. Toisen vakkarimukista juominen on tunkeutumista hänen henkilökohtaiselle alueelleen.”

Ajattelemisen aihetta saamme myös tavarahamstraamisesta, minimalismitrendistä, vanhojen kirjojen arvosta tai arvottomuudesta, nukkejen ja nukketalojen taikamaailmasta, käsitöistä ja niihin liittyvistä tavaroista, paperitavaran palvojista… Sivulla 71 on hauska lista kodeista kadonneista esineistä. Noihin esineisiin kuuluvat esimerkiksi Viewmaster, kuorukkarauta ja pulsaattoripesukone.

Taina

Keittokulhon kultaus ja ulkokäymälän sateenraikkaat meditaatiot

Junichiro Tanizaki : Varjojen ylistys (suomennos Jyrki Siukonen. Kustannusosakeyhtiö Taide, 1997)

”Lakattujen keittokulhojen käyttämiselle edelleenkin on hyviä syitä, ominaisuuksia, joita keraamisilla kulhoilla ei yksinkertaisesti ole. Kun keraamisesta kulhosta nostaa kannen siinä on keitto jokainen olemuksensa ja värinsä nyanssi paljastettuna. Lakka-astian kohdalla kannen poistamisen ja kulhon suulle nostamisen välissä on kaunis hetki, jolloin ruokailija katsoo tyyntä, hiljaista nestettä kulhon syvyyksissä, sen värin tuskin erotessa itse astiasta.
”Pimeydessä piilevää ei voi nähdä, mutta kämmen tuntee nesteen lempeän liikkeen, kohoava höyry muodostaa pieniä pisaroita astian reunaan ja kantaa mukanaan tuoksun tuoman herkän esimaun. Mikä suunnaton etäisyys erottaakaan tämän hetken siitä, jolloin keitto tarjoillaan länsimaiseen tapaan vaaleasta, matalasta lautasesta.”

Junichiro Tanizakin (1886-1965) essee on todellinen klassikko. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Keizai Orai -lehden kahdessa numerossa vuodenvaihteessa 1933-34. Jyrki Siukonen suomensi kirjan 1997 ja onnistui työssä erinomaisesti. Tämä Kustannusosakeyhtiö Taiteen julkaisema kirja valittiin myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi. Vuoteen 2022 mennessä kirjasta on otettu Suomessa jo viisi uutta painosta.

Oli onni, että suomentaja on kuvataiteilija. Jyrki Siukonen ei pelkästään käännä Tanizakin tekstiä. Taiteilijan herkkyydellä hän suorastaan maalaa kirjassa esitetyt esteettiset huomiot lukijan silmien eteen. Se on välttämätöntä, sillä Tanizaki kuvailee vivahteikkaasti pimeyden sävyjä ja hämäryyden eri asteita. Hän kertoo, miten niiden tehtävä on nostaa huonetilojen ja esineiden yksityiskohtia parhaalla mahdollisella tavalla esille ja luoda katsojaan levollista mieltä.

Perinteiset japanilaiset asunnot olivat hämäriä. Tanizakin mukaan se johtui suurelta osin ilmastosta ja käytetyistä rakennusmateriaaleista. Voimakas tuuli ja sade täytyi pitää loitolla puuseinistä ja paperilla päällystetyistä ikkunoista ja ovista. Sen vuoksi räystäistä tuli huomattavan pitkiä, jolloin auringovalon määräkin väheni.

”Ominaisuuden, jota kutsumme kauneudeksi, täytyy kuitenkin kasvaa aina elämän realiteeteista, ja esi-isämme, jotka joutuivat tahtoen tai tahtomattaan asumaan hämärissä huoneissa, löysivät ennen pitkää kauneutta varjoista ja lopulta käyttivät varjoja kauneuden tarkoituksiin.”

Vajaaseen sataan sivuun Tanizaki saa mahtumaan hämmästyttävän määrän esineitä ja ilmiöitä, joiden estetiikka ansaitsee huomiota. Hän kommentoi kirjassaan lamppuja, lämmityslaitteita, kirjoitusvälineitä, paperilaatuja, lasia, keramiikkaa, ruokia, teatteria, naisia, muotia, vaatetusta… Isävainaa olisi riemastunut ulkokäymälän etuja kuvailevasta osasta. Todella: käsittelemätön puu, vuosien myötä tummetessaan ja syiden noustessa paremmin esille, rauhoittaa selittämättömällä tavalla hermoja. Entä tämä:

”Ylivoimaisin on tietenkin puinen, tummanvihreillä setrin oksilla täytetty suppilomaisen kukan muotoinen urinaali; se on ilo silmälle, eikä päästä vähäisintäkään ääntä.”

On pakko laittaa väliin näyte Jyrki Siukosen taiteesta. Uskon, että Tanizaki olisi innostunut tällaisesta.

Jyrki Siukonen: Kulmakivi (installaatio, 2008. Lähde artvault.io)

Tanizakilla on mielipide myös äänilevyistä. Ne eivät toista hiljaisuutta sillä tavoin kuin japanilaiset sen kokevat. Hän arvelee, että jatkossa jopa musiikkia aletaan tehdä välineen ehdolla. Tanizakin mielestä äänentoistotekniikka ei ole kulttuurisesti neutraalia. Hän kirjoittaa, että jos levysoitin olisi alun perin kehitetty Japanissa, se olisi muotoutunut toisin, japanilaiselle musiikille paremmin sopivaksi.

Pahinta on kuitenkin ylenpalttinen valosaaste. Sähkön avulla varjot häädetään sisällä kauimmaisiin nurkkiin. Nämä tekniset innovaatiot tärvelivät häneltä kuunkatselujuhlan nautinnon. Erään kerran Tanizaki perui lähtönsä, kun hän luki lehdestä, että juhlissa kävijöitä ilahdutetaan soittamalla äänilevyltä Kuutamosonaatti, joka toistetaan puihin sijoitetuista kovaäänisistä. Toisen kerran hänen seurueensa oli elonkorjuun täysikuun aikaan soutelemassa järvellä lakkalaatikoihin laitetut eväät mukana. Elämys meni pilalle, sillä heidän oli siristeltävä silmiään, jotta olisivat nähneet kuun. Järven rannat oli koristeltu erivärisin kirkkain sähkölampuin.

Varjojen ylistys on kirja kauneudesta. Se on myös kuvaus katoavasta maailmasta. Meiji-kausi oli vastikään päättynyt ja Japani oli lopullisesti avautunut länsimaisille vaikutteille. Tanizaki tuo kirjassa selkeästi esille miten suuresta kulttuurišokista oli kyse. Länsimainen tekniikka oli kyllä ylivoimaista, mutta se oikein sopinut japanilaisten vanhoihin kauneusihanteisiin. Tanizaki ei väitä, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. ”Milloinkaan ei ole ollut sellaista aikaa, johon ihmiset olisivat olleet tyytyväisiä.” Kuitenkin Meiji-restauraatiossa tehtiin hänen mielestään liian suuri loikka, noin kolmen tai viiden vuosisadan suuruinen.

Tanizakin kirja on eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. 1920-luvulla hän oli Tokiossa innostunut länsimaisista virtauksista. Suuren maanjäristyksen jälkeen, jossa hänen talonsa tuhoutui, hän muutti Länsi-Japaniin. Siellä elämä oli vielä yksinkeraisempaa ja rauhallista, ja Tanizaki alkoi tutkia vanhempaa japanilaista perinnettä. Hän perehtyi myös vanhaan japanilaiseen kirjallisuuteen ja alkoi esimerkiksi nykyaikaistaa Genjin tarinaa. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen muodostui hänen kirjojensa kantavaksi teemaksi.

Kirjan lopussa mestari Junichirolla on yksi toive. Tuo toive on samalla mainio ohje meille kirjoittajille. Tanizaki itse noudatti sitä esimerkillisesti tässä kirjassa, joka on näyte sekä kauniisti kirjoittamisesta että kauniista kirjoittamisesta, kuten takakansi asian oivallisesti muotoilee.

”Olen kirjoittanut tämän kaiken, sillä uskon että joissakin asioissa – kenties kirjallisuudessa tai taiteessa – voitaisiin jotakin vielä säästää. Ainakin kirjallisuuteen kutsuisin takaisin tämän varjojen maailman, jonka olemme menettämässä. Kirjallisuuden kartanoon haluaisin syvät räystäät ja tummat seinät, painaisin takaisin varjoihin asiat, jotka liian selkeästi työntyvät esiin, riisuisin pois tarpeettomat koristeet.
”En pyydä tätä toteutettavaksi kaikkialla, mutta ehkä meille voidaan suoda ainakin yksi kartano, missä voimme nähdä, mitä tapahtuu sammuttaessamme sähkövalot.”

Tommi

PS. Japanin yleisradioyhtiö NHK on laittanut aiheesta noin tunnin mittaisen ohjelman YouTubeen (englanninkielinen selostus ja tekstitys)

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)