Maritta Lintunen : Boriksen lapset : novelleja (WSOY, 2021)
”Mie veikkaisin, jotta myö ollaan viäräs kohas, vaik täs näyttäis olevan tää vihossa mainittu ’mahtikivi’.
Käänsin katseeni ylös kohti pulskia purjelaivoja muistuttavia pilviä. Nämä siis olivat ne kuuluisat ja taianomaiset ’Kannaksen pilvet’, joista olin saanut kuulla aina mummolassa käydessäni. Suomenlahden ja Laatokan välinen ristiveto ne lihotteli tuommoisiksi, ei siihen taikoja tarvittu. Tiina hypähti alas kiveltä, loikkia honksi pitkässä märässä heinikossa kohti autoa ja läiskäytti ohimennessään siniruutuvihkolla olkapäätäni. Palleropilvet, muistat sie, Topi? Silleenhä mummo noita nimitti.
Huokasin raskaasti. Jotenkin olisin vielä kestänyt tämän viikonloppuharhailun Heinjoen sateensyömällä, reikäisellä tiellä. Olisin kestänyt Viipurista vuokratun, jokaisesta kivenmurikasta ilmaan poukahtavan Ladan, jonka vuoksi hyvää vauhtia parantumassa ollut välilevytyräni oli alkanut uudestaan kipuilla. Olisin sietänyt isoisän muminat, kröhinät ja väliin ankariksi äityvät yskänkohtaukset. Ylitsepääsemättömin ärsytyksenaihe oli kuitenkin siskon puherekisterin yhtäkkinen muutos; tuo jatkuva miekutus ja möykytys, tyhjänhöpinä, voivottelu ja äkkiliikutukset, jolloin oli vaikea erottaa itkua naurusta, naurua itkusta.”
Vain vuosi ennen kuin naapurimme isäntä menetti lopullisesti järkensä ja alkoi laajentaa reviiriään, oli itärajamme auki ja kanssakäyminen jotakuinkin normaalia. Maritta Lintunen kuvaa yhdeksässä sujuvassa ja nopealukuisessa novellissa millaisia kytköksiä suomalaisten ja venäläisten välillä on eri aikoina voinut syntyä.
Kaksi novelleista kuvaa vanhempia tapahtumia. Karkuri perustuu välirauhan aikaiseen tositapahtumaan. Siinä 8-vuotias koulukodin kasvatti erehtyy ylittämään rajan ja eksyy Neuvostoliiton puolelle. Boriksen lapset kertoo arviolta teini-ikäisestä viulunsoittajasta 1930-luvun Viipurin musiikkiopistossa Boris Sirpon oppilaana. Lahden konservatorion arkiston vasta-aloittanut arkistoharjoittelija saa pienen laatikon, jossa on hänen jäämistöään ja alkaa perehtyä aineistoon ja miehen kohtaloon.
Muissa novelleissa suomalaiset etsivät kaatuneen veljen luita venäläisten historiantuntijoiden kanssa tai purkavat sodan aiheuttamia muita traumoja. Isoäiti yrittää laittaa kuriin uusnatsien parissa touhuavaa pojanpoikaansa ja tämän venäläistä ystävää. Dmitri Hvorostovskin laulama Kurjet saattaa laukaista kireän tilanteen talokauppoja hierovien pariskuntien välillä.
Karjala on entisiä kotitiloja, maatuneita taistelupaikkoja, kaatuneita, kadonneita sotilaita. Maritta Lintunen kuvaa myös venäläistä näkemystä suomalaisturisteista, jotka innostuvat kun meininki Kafe Alligatorissa Käkisalmessa onkin kuin suomalaisessa pubissa konsanaan. On hampurilaisia listalla, vessassa paperia ja kiharatukkainen nuori mies soittaa levyltä Madonnaa ja Rammsteinia! Turistien arvostelu voi satuttaa: ”Jos on rikottu vanhaa, se on paha. Jos on korjattu vanhaa, sekin on paha. Jos on rakennettu uutta – se vasta paha onkin.” Kaikki eivät muista, että nykyisetkään isännät eivät ole aina olleet kovin kauan paikalla.
”Heidät vietiin täältä pakolla, meidät tuotiin tänne pakolla. On meilläkin historiamme, mutta ketäpä se kiinnostaisi? Isovanhempani määrättiin tänne Ukrainasta, naapurit kuljetettiin karjavaunulla Valko-Venäjältä. Oli unohdettava viljavat arot, valtava Dnjepr, Krimin ja Jaltan tuulet. Piti vain sopeutua, tonkia maasta pakkasen mustuttama kaali ja tunkea lehdet lasten nälkäisiin suihin. Piti lisätä kranaattien repimään suomalaistaloon kaksi seinää, muurata vanhasta tiilestä tai sahata luotien puhkomista puista, mistään ei saanut kunnon tarvikkeita, mihinkään ei ollut rahaa. Tahtoakin uupui, kun mikään ei ollut omaa. Elämä oli pitkään huojuvaa ja väliaikaista. Kohta tästä joudutaan kuitenkin taas lähtemään, kohta vie joku kateellinen politrukki lantut ja perunat, lahtaa ainoan sian ja särkee vastamuuratun uunin, ennustelivat isovanhempani eivätkä osanneet aluksi ryhtyä mihinkään. Turistit irvivät rumia rakennuksiamme, syyttivät meidän pilanneen kaiken kauniin, mikä ennen Karjalassa oli ollut.”
Kirjan motto on lainaus Edith Södergranin runosta. Se sopii hyvin kirjan teemaan kadotetusta Karjalasta.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Kirjan päättävässä novellissa Södergranilla on merkittävä rooli. Hän tuntuu lähettävän viestin entisestä Raivolan kodistaan Södergran-tutkielman parissa kipuilevalle kertojaminälle. Mennyt ja nykyisyys, kuvitelmat ja todellisuus sulautuvat huippunovellissa kiehtovasti toisiinsa. Suurien toiveiden ja uhrausten tulos on lopulta täydellinen katastrofi, kun runonsäkeet karkasivat tuulen teille ja kun arjen hapertuvan kankaan läpi kuultanut kauniimpi ja lohdullisempi todellisuus katosi.
”Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 