Susanna Suomela: Uupuneet : Rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille. WSOY 2023.
Ihminen on merkillinen olento. Masentuneena, sairaana ja uupuneenakin hän voi saada paljon aikaan. Charles Darwin, Sylvia Plath, Virginia Woolf ja Abraham Lincoln kuuluvat heihin, muutaman mainitaksemme.
Helsingin yliopiston tuntiopettajan Susanna Suomelan tietokirja Uupuneet nostaa esiin uuvahtaneita historian merkkihenkilöitä, enimmäkseen taiteilijoita. Teos pohjautuu omakohtaisuuteen; Suomela kertoo voimattomuudestaan ja elämänsä muuttumisesta kilpirauhasen vajaatoimintadiagnoosin ja hoidon seurauksena. Kun vaiva lääkittiin, elämä helpottui.
Tutkija sai maaliin kaksi suurta projektia, nimittäin väitöskirjan sekä nyt puheena olevan tietokirjan Uupuneet. Kirja on omistettu ”kaikille uupuneille, hauraille, sairaille, masentuneille ja hampaat irvessä reipasta esittäville”.
Iät ja ajat on keskusteltu siitä, onko psyykkinen painolasti jopa taiteen tekemisen edellytys. Tässä kirjassa voi tutustua aatehistoriaan tältä osin. Esiin nostetaan myös masennuksesta kärsivien näkökulmasta lohdullisia tutkimustuloksia: depressioon liittyy usein sekä korostunutta realismia että suurempaa empatiakykyä.
Eli henkilö uskoo intuitioonsa ja havaintoihinsa eikä elättele illuusioita, mistä voi olla todellista hyötyä yhteiskunnassa toimiessa (Winston Churchillin epäily natsi-Saksaa kohtaan on tästä esimerkki), mutta toisaalta hän pystyy eläytymään toisten ihmisten elämään. Realistinen ja empaattinen – kuulostaa hyvältä tyypiltä!
Lähes nelisatasivuisen kirjan kaikkia henkilöitä on tarpeetonta tässä käydä läpi. Mukana on siis kirjailijoita, valtiomiehiä ja kuvataiteilijoita. Uupuneet luo kiintoisan katsauksen myös sairaanhoidon historiaan. Esimerkiksi Charles Darwinin outojen moninaisten oireiden on arveltu osittain johtuneen 1800-luvun lääkeaineista, joita olivat kiniini, morfiini, arsenikki ja elohopeakloridi.
”Heikkohermoisten” hoitometodeihin sisältyi pakkolepoa ja raskasta ruokaa. Virginia Woolf, masennusta vastaan kamppaillut englantilainen kirjailija, joutui toistuvasti ”lepokuureille”, joita hän lopulta pelkäsi jo etukäteen.
”Kuuri kesti yleensä kuusi viikkoa, ja siihen kuului potilaan sosiaalinen eristäminen, pakkolepoa, hierontaa, sähköhoitoja ja potilaan painon lisäämiseen tähtäävä runsaskalorinen ruokavalio. Dieetin aluksi potilaalle juotettiin ensimmäisen viikon ajan litrakaupalla maitoa, minkä jälkeen menyyhyn lisättiin asteittain kiinteää ravintoa, kunnes lopulta ohjelmassa oli useita raskaita lihapainotteisia aterioita päivittäin. Normaalisti hyvin hoikan Virginian paino nousi erään pitkän lepojakson aikana yli kaksikymmentä kiloa.”
Painonnousunkin Woolf kesti, mutta kaiken henkisen työskentelyn kieltäminen oli hänelle kauhistus.
Susanna Suomela aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa taidehistorian parissa, ja kuvataiteen tuntemus onkin vahvasti läsnä. Kuvataiteilijat Rafael Wardi, Claude Monet ja Sally Gabori edustavat teoksessa haasteiden voittamista ja kypsällä iällä tekemistä.
Uupuneet tuo lennokkaan ja eläytyvän tyylinsä puolesta mieleen Anna Kortelaisen tietokirjan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002). Tosin Suomela ei ole tutkittavien henkilöidensä suhteen jalat yhtä tukevasti ilmassa kuin Kortelainen.
Lukukokemukseeni sekoittui myötätuntoa ja ärsyyntyneisyyttä. Kohdehenkilöiden nimittäminen etunimillä maistui lapselliselta.
”Voi teitä, Virginia, Sylvia ja Abraham. Millaisessa mudassa olettekaan joutuneet ihmeelliset elämänne tarpomaan. Oma sininen hämäräni on teidän kokemukseenne verrattuna kovin lievää laatua, eikä sen kirkastamiseen onneksi tarvita lepokuureja, sähköhoitoja tai elohopeapillereitä. Pelkkä kissankarvoilla kuorrutettu Thyroxin-superpähkinä aamuisin riittää. Toisaalta oma sininen hämäräni ei ole todennäköisesti myöskään tehnyt minusta luovempaa tai empaattisempaa, depressiivisestä realismista puhumattakaan. Jos minulla olisi viimeksi mainittua edes hippusen verran, en varmaankaan olisi juuttunut tuhraamaan vuosikausia elämästäni takkuilevien jatko-opintojen parissa. Jos totta puhutaan, en siinä tapauksessa olisi ehkä tarttunut edes tähän projektiin kaikkine eugenistisine sudenkuoppineen. Melankolisen kolmikon tarinoihin tutustuminen on kuitenkin vahvistanut epäilyjäni, että uupumuksella on myös valoisa puolensa.”
Akateemisesta urastaan kirjallisuustieteilijänä Susanna Suomela kirjoittaa itseironisesti, että vanhat opiskelukaverit painavat ”ohituskaistalla kohti professoriutta”, ja samalla ohituskaistalla näkyy myös kirpaisevasti entisiä omia oppilaita. Kirjailija pohtii kirjoittavan tietotyöläisen ikuisuusdilemmaa ”mitä hyötyä tästä on kenellekään” ja käy kohti vanhenemisen pelkojaan. Hän on syntynyt vuonna 1965.
Suomelan väitöskirjaa en löytänyt kirjan jaksokohtaisista lähdeluetteloista. Todettakoon siis, että väitöksen (2018) nimi on Remembering genius Londinii : London writers and the spirit of the city. Suomela tutkii muistin ja genius locin eli paikan hengen yhteyttä neljän lontoolaiskirjailijan romaaneissa. Kirjailijat ovat Peter Ackroyd, Maureen Duffy, Michael Moorcock ja Zadie Smith. Pitäneekin perehtyä tähän kiinnostavalta vaikuttavaan tutkimukseen.
Uupuneet on omakohtaisen otteensa ansiosta mukana keskustelussa, joka panee miettimään kilpailuyhteiskunnan, yksilöiden keskinäisen vertailun sekä pärjäämisen pakon mielekkyyttä. Teos kuvailee, millaista on ”olla uupunut ja helposti väsyvä maailmassa, jossa sosiaalisuus on normi ja ihmisten oletetaan kaipaavan loputtomasti vaihtelua ja uusia virikkeitä”.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 