Avainsana-arkisto: muusikot

Horsmat, rentut ja muut kansallisuutemme rakennuspalikat

Iskelmä-Suomi: kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä / toimittanut Pekka Laine (Warner Music Finland Oy, 2013)

”Suomalainen on koko elämänsä – myös hyvinäkin hetkinä – tottunut siihen, että kevyt tumma vire leijuu yllä koko ajan. Meille on opetettu jo lapsesta asti, miten tyhjännaurajille käy. Se surun vivahdus. Nyt on nyt, mutta huomista me ei vielä tiedetä. Nämä asiat ovat Surun pyyhit silmistäni -kappaleessa, ja on ne Rentun ruusussakin.
Kun se ihminen antaa niitä horsmia, se tietää, ettei tämä mun lupaus kestä. Huonosti tässä menee, ja rupean kuitenkin ryyppäämään vähän ajan kuluttua. Mutta uskotaan tämä päivä.
Iskelmässä tällainen tunne on kuin hiova suru. Hoivaava suru on kuin oikein hieno hiomakivi. Ei jätä arpea, mutta silittää pahat rosot.”
Vexi Salmi

Yle lähetti 2013 ensimmäisen kerran dokumenttisarjan nimeltä Iskelmä-Suomi. Tämä kirja on koottu sarjaan tehtyjen haastattelujen pohjalta. Haastateltavina oli yli seitsemänkymmentä henkilöä. He edustivat kaikkia iskelmä- ja musiikkialan tahoja sekä eri sukupolvia. Ääneen pääsivät laulajat, sanoittajat, säveltäjät, tuottajat, tutkijat jne. Kokonaisuuteen kuuluu kirjan lisäksi 14 cd-levyä (300 kappaletta!).

Toimittaja Pekka Laineen mukaan kirja ei pyri antamaan johdonmukaista tai aukotonta kuvaa suomalaisesta iskelmästä. Tarinoissa on liikaa epäjohdonmukaisuuksia, rönsyjä ja ristiriitoja. Myös itse tv-sarja oli tietoisesti vino ja rosoinen. Tekijät halusivat kaivaa esille puhuttelevia tarinoita, sillä he etenivät tunne edellä.

Iskelmän faktahistoria tarvitsee tuekseen lisää iskelmän tunnehistoriaa. Tätä Iskelmä-Suomi yrittää kertoa.”

Ohjelma ja kirja on koottu löyhään kronologiseen järjestykseen. Nuo kymmenen tarinaa koostuvat erilaisista teemoista kuten esimerkiksi Perutaan häät, Mä joka päivä töitä teen, Kaupungin valot, Kuningattaret ja Kohtalon tähdet. Näiden teemojen kautta tekijät ovat pyrkineet löytämään yhteyksiä eri aikakausien musiikkien välille. Välillä kirjan tarinat ja niitä tukevat levyt lomittuvat ja välillä ottavat yhteen. Ja ne tarinat vasta kiinnostavia ovatkin. Eri äänistä muodostuu kiehtova mosaiikki, johon uppoudun jatkuvasti, kun vain avaan kirjan.

Vaan mikä se on, se iskelmä? Kun Georg Malmsten oli kirjoittanut mielestään onnistuneen kappaleen, hän saattoi todeta: ’Minusta tuntuu, että tästä laulusta voisi tulla iskelmä.’ Musiikintekijä ei siis itse määrittele iskelmää. Sen synnyttää viime kädessä yleisö ottamalla laulun omakseen, osaksi elämäänsä. Iskelmä on sulatusuuni. Se muovaa uudesta ja ihmeellisestä suomalaiseen yleisöön uppoavaa käyttötaidetta. Vähitellen siitä uudesta tulee vanha ja tuttu traditio, joka lopulta mielletään supisuomalaiseksi kansalliseksi kulttuuriksi.

Tätä ylitsepursuavaa pakettia silmäillessä ja kuunnellessa olen pikkuhiljaa alkanut taipua siihen vakaumukseen, että iskelmä on jotakuinkin sama asia kuin uskonto tai kirkko. Ne molemmat ovat äärimmäisen henkilökohtaisia asioita ja voivat puhutella hyvinkin koskettavasti kuulijan tiedostamatonta. Kummatkin haluavat leikata älyn tuolle puolen ja ne soivat muistojen, haaveiden ja toiveiden taajuuksilla.

Lisäksi iskelmä ja kirkko painiskelevat yllättävän samantapaisten ongelmien kanssa. Kirjan tekijöiden mukaan:
– iskelmän julkisuuskuva on laadullisesti pahasti vinksahtanut
– iskelmästä puhutaan ja kirjoitetaan yksipuolisesti ja löysin rantein suhteessa siihen kuinka merkittävä osa se on tämän maan kulttuuria
– säyseyden, ennustettavuuden ja loputtoman kestohymyn iskelmän maailmasta löytyisi kaikki hyvän draaman ainekset
– kaivataan kunnioittavaa, yleistajuista järkipuhetta iskelmästä sillä sen ympärillä surraavasta normijulkisuudesta sellaista valitettavan harvoin löytää

Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi

Musiikkia turhautumisen partaalla

Ishiguro, Kazuo: Yösoittoja. Suom. Helene Bützow. Tammi 2009.

Olen Ishigurosta intoillut näillä sivuilla ennenkin ja jatkan samoilla linjoilla. Yösoittoja-novellikokoelmassa Ishiguro osoittaa hallitsevansa taiturimaisesti myös lyhyempää proosaa. Viiden kertomuksen yhteiset teemat ovat yhteneväiset: musiikki ja ajan kulumisen traagisuus. Jokaisessa on minäkertoja. Jokaisen tarinan päähenkilö on lisäksi jonkinlaisessa käännekohdassa, ja kaikkea maustaa ishiguromainen arvoituksellisuus.

Niminovelli Yösoittoja on näistä viidestä kertomuksesta se, joka jää eniten askarruttamaan mieltä. Tapahtumapaikkana on hienostohotelli, jossa julkkikset ja rahakkaat toipuvat kauneusleikkauksista päät kääreissä. Saksofonisti Steve ei oikeastaan kuulu joukkoon, mutta erikoisten sattumusten takia pääsee korjauttamaan ”luuserimaisen rumuutensa”. Manageri Bradleykin arvelee, että ura voi urjeta, kunhan ulkonäkö korjataan. Kertoja Steve:

”Ymmärrätte varmaan, että kauneusleikkaus ei suuremmin kiehtonut.

Sitten oli tietysti myös periaatteellinen puoli. En pahemmin intoile taiteellisesta koskemattomuudesta, kuten jo sanoinkin. Soitan rahasta mitä tahansa purkkaa. Mutta tuollainen ehdotus oli aivan toinen juttu, ja on minulla sentään vähän ylpeyttä jäljellä. Bradley oli oikeassa yhdessä asiassa: olin kaksi kertaa lahjakkaampi kuin useimmat ihmiset tässä kaupungissa. Mutta sillä ei tuntunut olevan nykyään suurtakaan merkitystä. Kyse on imagosta, myytävyydestä, esiintymisestä aikakauslehdissä ja televisiossa, näyttäytymisestä juhlissa ja lounailla tietyssä seurassa. Sellainen kuvotti minua. Minä olin muusikko, miksi minun pitäisi osallistua siihen peliin? Miksi en vain voisi soittaa musiikkiani niin hyvin kuin osasin ja kehittyä koko ajan paremmaksi, vaikka sitten vain omassa kopperossani, ja ehkä oikeat musiikinharrastajat kuulisivat minua jonakin päivänä ja arvostaisivat työtäni. Mihin minä plastiikkakirurgia tarvitsin?” (s. 137)

Hän siis kuitenkin tarttuu tarjoukseen, leikkaus tehdään, ja toipumisvaiheessa Steve tapaa ikääntyvän seurapiirikaunottaren, jonka kauneusleikkaukselle on perusteluna nuoremman kumppanin vokottelu. Yhdessä he tulevat läpikäyneeksi turhautumisensa aiheita ja järjestävät puolivahingossa itselleen absurdin seikkailun öisessä hotellissa, joka valmistautuu musiikkiaiheiseen palkintogaalaan. Ishiguro kuvailee muuten todella osuvasti, miten satunnaiset kohtaamiset voivat johtaa ihmeelliseen tilittämiseen ja läheisyyteen, joka sitten haihtuu äkkiä kuin saippuakupla.

Come Rain or Come Shine kuvaa sitä haikeutta, jonka vanhan kaveripiirin väistämätön hajoaminen aiheuttaa. Pariskunta Charlie ja Emily kutsuvat luokseen vanhan ystävänsä Rayn ajatuksenaan, että Ray voisi ihmeen kaupalla pelastaa heidän rakoilevan liittonsa. Mutta ajan virtaan ei kukaan voi pysähtyä, eivätkä vanhat nostalgiset kappaleet enää tuota samoja väreilyjä kuin silloin joskus.

Herkullinen on myös Malvern Hills, jonka minäkertoja on yritteliäs, ei kuitenkaan erityisen menestynyt nuori kitaristi. Hän menee kesäksi asumaan ja työskentelemään sisarensa ja lankonsa pyörittämään maaseutukahvilaan. Omien kappaleiden kehittelyn ja pakollisen kahvilassa avustelun lomassa hän kohtaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, joka elää omanlaisessaan itsepetoksen kuplassa.

Novellikokoelmalle tuo hohtoa Ishiguron tietämys musiikista kaikkinensa, eri genreistä, soittamisesta, esiintymisestä, haaveista, lahjakkaiden kamppailusta. Kertomusten synkähkönä pohjaväreenä erottuu maailmassa toimimisen suuri uhka ja ongelma: turhautuminen. Se ei kuitenkaan estä jatkamasta matkaa, eihän pysähtyäkään voi. Se on ihmisen osa.

Kazuo Ishiguron teksteissä on usein jonkinlainen vinksahtaneisuus, jonka selvittely on lukijalle palkitsevaa. Iskelmähurmuri parodioi ikääntyviä showmaailman tähtiä, jotka suurin elein koettavat pitää kulissia yllä. Novelli Sellisti esittelee virtuoosisoittajan, joka ikään kuin ottaa siipiensä suojaan nuoren sellistin. Opetus tuottaa tuloksia, mutta tarinan edetessä lukija alkaa ihmetellä virtuoosin ominaislaatua ja … no, lue toki itse!

Taina