Mihail Šiškin : Kaunokirjoituksia (suomentanut Vappu Orlov. WSOY, 2016)
Tyylin jälkeen Mihail Šiškin muistuttaa kirjoittajia myös yksityiskohtien merkityksestä. Pakolaisten kauheita kertomuksia tulkannut mies tietää, että sanat ja kerrotut tarinat synnyttävät todellisuutta. Ne ratkaisevat ihmisten kohtaloita, vaikka sitä, mitä niinsanotusti itse asiassa tapahtui kukaan ei saakaan selville.
”Tuntemattomat kirjailijat kirjoittivat neljän evankelistan salanimillä kirjan, joka teki maailmasta sellaisen kuin se on. Heidän sanansa loivat juuri sen todellisuuden, jossa olemme eläneet kaksituhatta vuotta – sanojen oli vain oltava luotettavia, uskottavia. Jos ei olisi maininnut yksityiskohtia, paistettua kalaa, jota hän söi nähtyään nälkää sen jälkeen kun oli kuollut ristillä, ja haavaan työnnettyä sormea, maailmasta ei olisi tullut kristitty. Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.
”Kirjoittaja sitoo yhteen kaksi maailmaa: elämän epätodellisen maailman, jossa kaikki on virtaavaa, ohimenevää, kuolevaista ja katoaa jäljettömiin, niin kuin vasta ohi vilahtanut sekunti tai tuhannet ohi vilahtaneet sukupolvet, ja uskottavien sanojen maailman, sanojen jotka pirskottavat kuolemattomuuden eliksiiriä niin siihen paistettuun kalaan kuin siihen sormeenkin. Ja siihen kuolemastaankin huolimatta elävään ihmiseen, jonka jalkoja molemmat Mariat lankesivat syleilemään.”
Mihail Šiškin kuuluu entisen rautaesiripun takaa tulleeseen kirjailijakaartiin. Se on vaikuttanut hänen suhteeseensa sanoihin, kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen sekä totuuteen. Tässä kirjassa on eräitä kertomuksia, joissa hän tuota ongelmallista suhdetta käsittelee.
Kirjastotietokanta kutsuu näitä novelleiksi, mutta kaunokirjallinen essee käy yhtä hyvin. Puhtaasti sepitteellisiä novelleja kirjassa on vain kaksi ja kolme kertomusta on esseenomaisia. Muut neljä ovat paikoin hyvin koskettavaa omaelämäkerrallista aineistoa sisältäviä tarinoita. Vappu Orlov toteaa jälkisanoissa, että niissä ”huomio kiinnittyy kirjailijantietoisuuden jatkuvaan läsnäoloon.” Samoja tapahtumia ja henkilöitä Šiškin käsittelee uudemmassa Sota vai rauha -teoksessaan. Tässä kirjassa ne (ja he) tulevat jotenkin lämpimämmin kuvattua.
Esimerkiksi opettajaäidin kohdalla Šiškin pohtii venäläistä totuuden käsitettä. Opettajilla oli ja on vieläkin edessään mahdoton tehtävä. Heidän pitää opettaa lapset puhumaan totta samalla kun johdattavat näitä valheen maailmaan.
”Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.
He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan.”
Kirjan kertomukset muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne ovat keskenään melko erilaisia, mutta niissä esiintyy samoja teemoja. Kieli ja kirjoittaminen on keskeinen aihe. Muista teemoista voi ottaa esimerkiksi venäläisten intohimoisen suhteen elämään. Heidän mielestään me lännessä olemme varjomaisia kopioita oikeista ihmisistä. Ainakin venäläinen mies opetetaan ahneeksi viimeistään sotilaskoulutuksesta alkaen. Šiškiniltä varastettiin harjoituksessa suikka. Hänen onnekseen toinen koulutettava katkaisi kätensä. Tältä sairaalaan viedyltä Šiškin sai varastettua itselleen uuden.
Kertomuksesta Häly tyyntyy… :
”Ihmiselle kasvaa nopeasti pedon turkki.
Keittiövuoro merkitsi tilaisuutta ahmia herkkua, joka ei päätynyt sotilaan lautaselle: purkkilihaa. Avasit tölkin ja söit puolet. Toinen puoli meni upseerien pöytään. Omatunto ei kalvanut. Loppujen lopuksihan sinä söit vain sen mikä kuului sinulle mutta minkä toiset söivät. Nyt tuli sinun vuorosi.”
Mitä tapahtuu, kun tällainen luonne Venäjän nykyisessä rosvokapitalismissa rikastuu? Šiškin kuvaa tyyppiä kertomuksessa Nabokovin musteläikkä. Šiškin toimi tulkkina ja kääntäjänä Zürichissä. Hän saa tehtäväksi isännöidä sinne saapuvaa liikemies Kovaljovia ja hänen perhettään. Aikaisempi Komsomol-aktiivi Kovaljov ei tunnista Šiškiniä, vaikka he ovat puolituttuja opiskeluajoilta. Mukaan ostoksille on otettu kotirouva Irina (nuori, kaunis, rytmistä kilpavoimistelua harrastanut blondi) sekä heidän pieni tyttärensä Janotška.
”Jälkiruoan ääressä Kovaljov julisti:
– Miten sinä voit elää täällä? Täällähän on ikävää! Tekö muka elätte täällä? Te vain happanette!
Minä söin hänen laskuunsa ja olin kaikesta samaa mieltä.
– Täällä lännessä, hän selosti pureksien nautinnollisesti, – ihmiset ovat ahneita saidalla tavalla, he lykkäävät kaiken seuraavaan päivään. Mutta meillä Venäjällä ihmiset ahnehtivat elämää. Jos näet et ota elämältä jotain tänään, sitä ei ehkä huomenna olekaan!”
Šiškin kipuilee vieläkin entisen isänmaansa ja sen hallintovallan sotkuista yhteenkasvamista. Hän jakaa varmasti monen muunkin emigrantin ajatuksen: ”jos joku rakastaa synnyinmaataan, onko hänen toivottava sille voittoa vai häviötä?” Kertomuksessa Takissa oli tamppi esimerkkinä on jääkiekko:
”Otetaanpa vaikka nyt jääkiekko. Kummallakin puolen piikkilankaa Neuvostoliiton ja Kanadan ottelut nähtiin kahden järjestelmän vertauskuvallisena taisteluna. Neuvostovallan loppuaikoina me olimme kanadalaisten puolella neuvostoja vastaan. Mutta vuonna -72, jolloin pelattiin historiallinen Summit Series, se poika, jota minä itsepintaisesti kutsun minuksi, eli vielä valoisassa syntiinlankeemuksen edellisessä maailmassa ja kannatti ’meikäläisiä’.
Oli se kyllä aika kummallinen valtakunta. Jääkiekkovoitot pidensivät järjestelmän elämää ja häviöt lyhensivät sitä. Läheltä katsoen ei voinut arvata, että juuri se Paul Hendersonin maali, jonka hän laukaisi maalialueelta 34 sekuntia ennen viimeisen ottelun loppua, ei ainoastaan merkinnyt käännettä ottelusarjan lopputulokselle, vaan siitä tuli point of no return maailmanvallalle, jonka viiksiniekka valtias oli perustanut. Tuosta hetkestä lähtien sen hajoaminen oli vain ajan kysymys.”
Mihail Šiškin halusi jättää vankileirin sääntöjen mukaan elävän maan. Siellä ”kielen virkana on kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan”. Vahvan on ehdottomasti voitettava heikko, joten kielenkin tehtävä on nöyryyttää, loukata ja voittaa toinen sanallisesti. ”Kremlin kieli ja vankileirin slangi ovat luonteeltaan yhtä.” Hän kirjoittaa, että tämän kielen hän lähtiessään halusikin menettää.
Edellisten sukupolvien rakentamat kirjallisuuden polut kasvavat umpeen. Nyt hän haluaa rakentaa uutta tietä proosaansa. Sellaista, joka yhdistää länsimaisen kirjallisuuden tekniset saavutukset sanataiteen alalla venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Hänen teesinsä kumpuaa jostakin hyvin kaukaa: ”On puhuttava sellaisista asioista ja sillä tavoin, että kirjoitettu olisi ymmärrettävää sekä kreikkalaiselle että juutalaiselle.”
Kokoelman viimeisessä esseessä Seinään raapustettu vene Šiškin tiivistää viestinsä. Kieli on ainoa henkiin herättämisen keino:
”Sanalla on maailma luotu ja sana herättää meidät eloon.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 