Peter Jacobi : Elämäni kirjana (suomennos Sari Hyvärinen. Like, 2001)
”Käsi. Tarttuu minuun ja työntää muiden kirjojen lomaan. Tuntuu vähän samalta kuin joskus täpötäydessä bussissa.
Tunnustelen kanttani vasten painautuvaa tekstiä ja päättelen, etten ole liikkeen täyteen sullotuissa hyllyissä vaan keskellä niitä kirjoja, jotka ovat vuorossa lukujonossani. Olen kirjoituspöydällä kahden kirjatuen välissä, osana elämäkertojen rivistöä. Outoa, että kirja ihmisen tavoin tuntee olevansa pystyasennossa ryhdikkäimmillään, sopivimmassa asennossa. Jos kirja sitä vastoin makaa vatsallaan, ja etenkin jos tätä kestää pitkään, se tuntuu kirjasta alentavalta.
Kauankohan kestää ennen kuin minut vedetään ulos täältä? En osaa edes aavistaa! Nyt kun minut on suljettu, en kuule mitään ja ajantajuni on kateissa. Sekunnit, päivät (vuosikymmenet?) soljuvat jättämättä jälkeäkään. Avattukaan kirja ei tietenkään ’kuule’ samalla tavoin kuin ihminen. Se on immuuni kaikelle melulle ja häiritseville äänille – parasta muuten mitä tiedän uudessa olomuodossani. Pauhatkoot radiot tai haukkukoot koirat, nekään eivät voi kirjaa hetkauttaa. Kirja aistii vain kielen. Sanat tai kirjaimet sen aukeamalla saavat sen kihelmöimään.”
Peter Jacobin pienoisromaani on kuin hyvä vitsi, se on täsmälleen oikean mittainen, ei ylipitkäksi venytetty. Kertomuksessa kirja ei oikeastaan ahmaise lukijaansa. Päähenkilö, erilaisten muistelmien ja elämäkertojen himolukija Dieter Oger, 52 vuotta, kokee merkillisen muodonmuutoksen. Ensin hänen poikkeuksellisen kuivaan ihoonsa muodostuu kuin kirjaimia ja eräänä aamuna edessä on karmea herätys:
”Gisela [vaimo] on ymmällään. Vielä eilen illalla kävin vuoteeseen aivan normaalisti, ihmisvartaloisena.
– Montako sivua minussa on?
Hän sormeilee viimeisiä sivujani ja minua kutittaa. Olen sokea kuin muuli enkä näe hänen kasvojaan ylläni.
– Satakolmekymmentäkahdeksan.”
Aivan oikein, sivuja kirjassa on 138. Antikvariaatti Kirjatynnyrin omistaja Oger pystyy nyt kommunikoimaan ympäristön kanssa vain silloin kun hänet on avattu. Tätä ominaisuutta tekijä Peter Jacobi käyttää hauskasti hyväksi kertomuksen edetessä. Joskus Ogerin ajatusten ilmestyminen toisten luettavaksi hämmentää tilannetta. Välillä päähenkilö saa turhaan karjua kommentteja tapahtumiin eikä hänen ohjeitaan kuunnella.
Toisten mielestä Kirjatynnyrin toiminnassa olisikin paljon kehitettävää. Giselan tulo apulaiseksi lisäsi merkittävästi liikevaihtoa, mutta Dieter Ogerin omat toimintatavat olivat ajamassa antikvariaattia hyvää vauhtia perikatoon. Iso remonttilainakin meni tuomiorovasti Knipferin ”vuosisadan kuolinpesän” ostoon. Liikkeen vuokrat jäivät maksamatta ja pankki lähestyi uhkaavin vaatimuksin. Dieterin halu pitää kiinni vain häntä kiinnostavista kirjoista vinoutti kokoelman painotusta eikä ainakaan edistänyt bisnestä.
Dieterin ystävä Gerold johti menestyvää kirjakauppaa, Kirjakauppaa kirkon kupeessa. Sillä oli haaraliike ostoskeskuksessa sekä kirjakioski yliopistolla. Dieter arveli, että Gerold saattoi peräti havitella hänen antikvariaattinsa ostamista. Gerold tarjoili epäilyttävän innokkaasti ajatuksiaan, miten Kirjatynnyri saadaan kukoistamaan. Sen valikoimiin pitäisi ottaa esimerkiksi jäännöspainosten eriä, ale-CD-levyjä ja vanhentunutta softaa. Giselakin nyökkäili ehdotuksille aivan liian innokkaasti. Hän oli aina halunnut antikvariaattiin taustamusiikkia, mieluiten tangoa (Aníbal Troílo, Dino Saluzzi).
Dieterkirjan osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin lempeää. Kirja varastettiin (inhottavan hikinen kainalo). Plavsicin vihattu sveitsinpaimenkoira virtsasi sen päälle ja sen yli ajettiin polkupyörällä. Pariin otteeseen kirjaa kolhittiin myös postikuljetuksissa. Hyvää tarkoittavat läheiset yrittivät saada Dieteriä palaamaan ihmishahmoon erilaisilla konsteilla sekä houkutuksin. Siksi sivuja koristavat paikoin viinilasin jäljet, tryffelitahrat, huulipuna ja spraymaali. Joku sivu on osittain revitty.
Loppuun varoituksen sana. Dieterin luonne muuttuu loppua kohti melko häijyksi, kun hän keksii käyttää tekstiä aseenaan. Hän alkaa peräti viihtyä uudessa olemuksessaan. Käsikirjoituksen valokopioinnin ekstaasi on jo ilmeinen merkki lähestyvästä symbioosista:
”Kansi, uusi sivu, potku! Kone allani värisee. Kopio numero 8!
Kansi, uusi sivu, valo. Mikä huumaava vallan tunne! Olen villin, tuhlailevan riemun vallassa ja annan hedelmieni putoilla. Lisäännyn ja teen maailmasta alamaiseni!”
Kustantamon päätös kirjan julkaisemisesta sekä sen monistaminen synnytti Dieterkirjalle kokemuksen kuolemattomuudesta ja uskon kyvystä muuttaa lukijan persoonallisuutta. Jacobi huomauttaa asiasta sivulla 114, kun energialatauksen jäljet alkavat näkyä tekstissä, ja lukijalla on vielä paluun mahdollisuus:
VVVVVVVVV
AAAAAAAAA
”Vielä te nauratte. Mutta varokaahan, te siellä.
Aivan pian nuo kulmahampaat irtautuvat platonisesta kidastaan kansien välistä repäistäkseen aimo palan elämästänne!”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 