Natsiaatteen pilaamat perheet

Peter Sichrovsky: Syntynyt syylliseksi : natsien lapset kertovat. Suomentanut Aira Buffa. WSOY 1987.

Juutalaisvastaisuus on mediatietojen mukaan 2020-luvulla taas voimistunut, ja siksikin tämän 1980-lukulaisen kirjan lukeminen tuntui karmivalta: teoksessa haastatellut natsien lapset ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että natsiaika voisi jopa toistua uudelleen.

Peter Sichrovsky on vuonna 1947 Wienissä syntynyt, tiettävästi yhä Wienissä asuva  juutalainen journalisti ja yliopistotutkija, joka 1980-luvulla kokosi haastatteluja natsien lapsilta ja lapsenlapsilta. Ideana oli tutkia, miten henkilöt ovat selvittäneet välinsä sotasyyllisen sukupolven kanssa. Mukana on 15 henkilöä, joista kerrotaan etunimi ja ikä. Kaikkiaan Sichrovsky teki haastatteluja moninkertaisen määrän.

Puheenvuorot tuodaan lukijalle sellaisenaan, henkilöiden omalla äänellä suorana puheena. Vaikutelma on paikoin liki tyrmäävä.

19-vuotias tyttö: ”Mä olen saanu siitä tarpeekseni. Tarpeekseni siitä että aina vaan me saksalaiset oltiin niitä pahoja. Ja että kaikkia meitä täytyy koko ajan muistuttaa siitä. Mitä se sellanen on – ME alotettiin sota, me tapettiin kaasulla juutalaiset, tuhottiin Venäjä. Mä en ollu sitä tekemässä, jumaliste. Eikä kukaan meidän luokalta eikä mun kavereistani ja kaikkein vähiten mun isäni. Sehän luhistuu kokoon jo jos joku paiskaa oven kiinni.” – – ”Tiedäks muuten, mä olisin montaa kertaa ihan mielelläni sellanen juutalaissikaparka. Ainakin nykyään, en tietystikään sillon. Mutta nyt? Kaikki säälii, aina ne on niin suurta uhria. Mulle työnnettäis rahaa pelkästään huonon omantunnon takia, ja kaikki ovet aukeis. Hyvittämistä! Kun mä vaan kuulenkin sellasta! Kuka meitä sitten olis auttanu? Me ollaan asuttu neljästään kolmen huoneen asunnossa pihan perällä. Lihaa syötiin kerran viikossa. Ja taskurahat leffaa varten tai muuhun ei tullu kysymykseenkään. Se mitä ne anto niille otettiin multa pois.”

Saksalaisen nuorison vastareaktioita 1970–1980-luvuilla olivat vihreä liike ja vasemmistolaisuus. Jotkut matkustivat Israelin kibbutseille rehkimään hyvitelläkseen omaatuntoaan.

Ja olihan myös uusnatseja. Oikeiden natsien lapsi toteaa, että ainakaan uusnatseihin hän ei halua kuulua, koska hänen mielestään siihen sisältyisi ajatus, että uusnatseille kävisi yhtä huonosti kuin alkunatseille. Itse aatetta hän ei silti tuomitse. ”Se järjestelmä on epäonnistunut, ei aatteellisesti vaan toteutuksensa puolesta. Minä olen aina vastustanut sitä että tuo aika tuomitaan kokonaisvaltaisesti ja erottelutta.”

Natsien lasten kertomukset luonnollisesti vaihtelevat paljon sen mukaan, miten lapsi suhtautuu natsivanhempiinsa. Joku on ylpeä komeasta isästään, joka ”teki vain työnsä sotilaana”. Jotkut haluavat siirtyä eteenpäin ja pitävät menneisyyden kaivelemista ylipäätään tarpeettomana. Jotkut yrittävät kiihkeästi olla vanhempiensa vastakohtia, parempia ihmisiä. Jopa aviopuolisoksi saattaa valikoitua juutalainen.

Joku on katkera niistä eduista, joita juutalaiset näyttävät saavan, kun omilta vanhemmilta vietiin kaikki maallinen hyvä. Jotkut kokevat syvää surua siitä, mitä tapahtui ja mihin joutuivat lapsina osallisiksi.

Kertomuksissa nousee esiin natsisukupolven merkillinen tunteettomuus, asiallisuus. Hirmuteot olivat näennäisen loogisesti perusteltuja. Kylmyys, vaikeneminen ja kykenemättömyys suruun olivat monien natsien lapsien kokemuksia vanhemmistaan. ”Rajoittuneita, välinpitämättömiä, typeriä ja helposti manipuloitavissa”, analysoi eräs kertoja.

Hitlerin propaganda upposi aikoinaan niin hyvin, ettei sitä ruveta kyseenalaistamaan, vaikka koko valtakunta on sortunut. Monet pitivät itseään uhrina, jota olisi kuulunut sääliä.

Yleistä oli, että asioista ei vain saanut puhua. Jos koetti ottaa selvää vanhempien historiasta, vastassa oli suuttumus, raivo ja syyllistäminen; kovia kokenutta isää ei saanut häiritä!

”Alempia” kohtaan opittu tunteettomuus saattoi sodan jälkeen näkyä brutaalina raakuutena natsien perhe-elämässä lapsia ja eläimiä kohtaan. Aikoinaan tehty jako meihin ja vihollisiin päti edelleen, ja oli väkivaltaa tappelujen muodossa.

Merkittävä määrä natseja aloitti uuden elämän Etelä-Amerikassa samanhenkisten kanssa. Näin kertoo mies, joka kouluikäisenä poikana muutti vanhempiensa kanssa Argentiinaan muiden hyvin toimeentulevien natsiperheiden naapuriin:

”Monet olivat olleet paikalla jo aikaisemmin. Kaikki ympäristössämme oli saksalaista. Saksalaisia kouluja, saksalaisia liikkeitä, sunnuntaisin mentiin kirkkoon ja sen jälkeen oluelle oluttupaan. Saksalaiset ystävät, saksalaisia vitsejä ja saksalaisia sanomalehtiä. Ai niin, ja itävaltalaisia tietysti myös. Mutta muuten oltiin oman väen keskuudessa. Saksalaiset voittajat. Niin, tappiosta ei täällä näkynyt jälkeäkään. Pommitetut talot me tunsimme vain kuvista. Täällä kukoisti kaikki. Ikuinen kevät, hedelmällistä maata, voittajien paratiisi.”

Yksi haastatteluista esitetään vuoropuheluna. Rainer ja Brigitte ovat nelikymppisiä sisaruksia, jotka ovat täysin eri mieltä vanhemmistaan. Riitely alkaa jo siitä, puhutaanko natsiperheestä vai upseeriperheestä. Sisarusten isä on ollut korkea-arvoinen upseeri, joka on suunnitellut sotaretkiä ”ali-ihmisiä” vastaan. Rainer olisi toivonut, että isä olisi tunnustanut rikoksensa, kertonut miksi meni mukaan ja jatkoi rikoksia niin kauan. ”Hänestä ei saanut irti mitään. Ei sanaakaan. Ja sen takia minä vihaan häntä, ennen kaikkea sen takia. Kun hän ensin tuhlasi elämänsä ja sitten vielä löi laimin mahdollisuuden jakaa muille kokemuksiaan.” Brigitten mielestä se riittää, että isästä on tullut demokraatti. Brigitteäkin kyllä surettaa, että isän tarina ”estää normaalin perhe-elämän”; isän kohtalo ei jätä lapsia rauhaan.

Vuoropuheluksi on myös kirjoitettu puhelinkeskustelu, josta alla osa. Henkilöt: M = ”minä” eli haastattelija Peter Sichrovsky, A = Herbert A., haastateltava. Aluksi M soittaa A:lle kysyäkseen jälleen, suostuisiko A haastateltavaksi. A on vastahakoinen, mutta kuitenkin keskustelu käynnistyy. A muistelee, että koulussa oli ollut puhetta Kolmannesta valtakunnasta, minkä jälkeen A, silloin 15 v., oli kysynyt isältään, mitä tämä teki sodan aikana. Isä kertoi olleensa sotilaana Treblinkassa.

M: Mitä hän vielä kertoi?

A: Että hän oli myös joskus pitänyt silmällä vankeja.

M: Mitä vankeja?

A: Niitä joita sinne oli tuotu.

M: Keitä he olivat?

A: Älkää nyt kyselkö niin typeriä!

M: Ettekö te pysty lausumaan sitä sanaa?

A: Mitä sanaa?

M: Mitä keskitysleirivankeja he olivat?

A: No juutalaisia.

M: Minkä tähden te huudatte niin kovaa?

A: Te käytte minun hermoilleni.  – – – Hän ei tappanut heitä, mikäli te sitä tarkoitatte.

M: Mitä sitten?

A: Hän piti heitä silmällä.

M: Millä tavalla hän sen teki?

A: Ei hän sitä niin tarkkaan kertonut.

M: Mitä hän kertoi?

A: Hän ei ollut kaasukammioilla.

M: Missä hän oli?

A: Toimistossa.

M: Sieltä käsinkö hän vartioi juutalaisia?

A: Älkää olko niin hyökkäävä.

M: Hämmästyttääkö se teitä?

A: Mitä tekemistä teillä ja minulla sen kanssa on?

M: Ei paljon, paitsi että teidän isänne tappoi ehkä minun isoäitini.

A: Sehän on naurettavaa.

M: Minä en pysty nauramaan sille.

Peter Sichrovsky, joka kirjaansa varten haastatteli myös psykologian asiantuntijoita, toteaa Saksan sivuuttaneen sodan jälkeen oman historiansa. Psykologinen nousukausi 1960-ja 1970-luvuilla ei Saksassa tuottanut muuta kuin kollektiivisen torjunnan. Sotatraumoja ei käsitelty, ja syyllisten joukko ja heidän jälkeläisensä löivät laimin tilaisuuden oppia historiasta. Sichrovsky arvelee kirjan esipuheessa, että ”syyllisten vaikenemisesta saattaa tulla jonkinlainen aikapommi”.

Kirjailijalle tärkein oivallus oli, että sodanjälkeinen saksalainen sukupolvi ei pääsääntöisesti kokenut vanhempiaan natsisankareina. ”Säteilevä SS-asepukuinen nuori sankari, joka uskoi Hitleriin ja lopulliseen voittoon, oli heillekin pelkkää historiaa. He tunsivat hänet kuvista ja kirjoista. Vähän ennen sodan loppua tai heti sen jälkeen he muistivat vanhempansa toisenlaisina. Usein pakenemassa tai kodittomina pommitusten jälkeen, vailla asuntoa tai työpaikkaa, liittoutuneiden poliisin etsiminä, vangittuina ja toisinaan tuomittuina vanhemmat näyttäytyvät lastensa muistoissa sodan uhreina. Hävityn sodan uhreina.”

Syntynyt syylliseksi : Natsien lapset kertovat on vahva ja mieleenjäävä lukukokemus, joka muistuttaa traumojen käsittelyn tärkeydestä. Vaikeneminen on myrkkyä, kun puhutaan kollektiivisista sukupolvitraumoista.

Yksi kirjan henkilöistä suree: ”Jos äitini olisi vaikka vain yhden kerran sanonut että hän oli ollut mukana, että se oli ollut hirvittävä erehdys ja että hän toivoi minun tyttärenään oppivan siitä, olisin voinut tehdä sovinnon hänen kanssaan olisipa hän sitten ollut vaikka keskitysleirin vartija.”

Kirjassa on erikoinen virhe otsikossa. Kannessa lukee Syntynyt syylliseksi : Natsien lapset kertovat. Nimiösivulla taas lukee: Syntynyt syylliseksi : Natsiperheiden lapsia. Samantekevää sinänsä, mutta en muista aiemmin törmänneeni vastaavaan. Aiheesta tehtiin Suomessa myös kuunnelma 1990-luvun alussa. Alkuteoksen nimi on Schuldig geboren.

Taina