”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina

Levottomien aikojen pirtureitti

Kari Wikholm: Pirtun tie – Rutt 96. Books on Demand 2021.

Yrittäjänä ja liike-elämän konsulttina tunnettu Kari ”Wiki” Wikholm tekee aluevaltauksen romaanikirjailijana. Wikholmin kunnianhimoinen esikoisromaani on yhdistelmä meriseikkailua, dekkaria ja kehityskertomusta.

Pirtun tie – Rutt 96 on osin tosipohjainen. Se sijoittuu vuoteen 1930, Suomen merialueille ja saaristoon. Päähenkilö Sven on entinen torppari, nykyinen laivuri, joka kuljettaa tiilikuormia kumppaninsa Erikin kanssa. Miesten välit eivät ole luontevat; tapahtumien painolastia on kertynyt kansalaissodan ajoilta asti. Sven haluaa kuitenkin luottaa kumppaniinsa.

Wikholm kuvailee hyvin nuoren Suomen kasvukipuja. Ajat ovat olleet ankarat, ja kansalaissodan arvet aristavat yhä. Tammisaaren vankileirit vilahtelevat puheissa ja muistoissa. Toisaalta sodanaikaisilla tekemisillä on voinut saada henkilökohtaista etua.

Sven haaveilee sosiaalisesta noususta. Hänellä on mahdollisuuksia, koska hän perheineen on uskollisesti palvellut torpparina, sitten viljelijänä ja kalastajana. Hänestä tulee Jaala Ainon toinen omistaja. Veri vetää merille haasteista huolimatta. ”Mutta merimiehen pitää oppia rakastamaan merta myös silloin, kun tuuli tuivertaa ja aallot lyövät vastaan.”

Kieltolaki saa jotkut laivurit liikkeelle rikastumisen toivossa. Laivat kuljettavat lastia sinne ja tuovat pirtua tänne. Rutt 96 on pirtureitti, joka on saanut nimensä kuljetettavan aineen pitoisuudesta. Saaristoseudun virkavalta yrittää saada salakuljettajia kiinni. Tuo reitti on oikeasti ollut olemassa.

”Hjalmar oli herännyt yksin hotellihuoneessa Tallinnassa Gloria Palacen sviitissä, jonka pirtukumppani Arnold Mikiver oli hoitanut neuvottelujen päätteeksi. Ilta oli venynyt aamutunneille asti, mutta ilta oli ollut todella antoisa. Illallisen jälkeen he olivat neuvotelleet merkittävästä lisäyksestä pirtun tuontiin Suomeen. Tähän asti oli pirtua tuotu vene kerrallaan aina Tallinnasta ja muualta Eestistä asti. Mutta nyt oli saatu puolalaisia mukaan toimintaan, ja isot rahtilaivat oli tarkoitus tuoda suoraan Suomen merirajan tuntumaan, josta sitten pikaveneet toisivat lastin nopeasti sellaisiin syrjäsatamiin, joissa oli mahdollisimman vähän valvontaa. Oli myös alustavasti neuvoteltu salassa suomalaisen S/S Wirin päällystön kanssa, joka teki säännöllisesti matkoja Hollannista, Belgiasta ja Leningradista. S/S Wiri oli vasta ostettu vuonna 1929 Suomen lipun alle, ja miehistö oli vielä lähes pelkästään puolalaisia, mikä oli hyvä myös sanan leviämistä silmällä pitäen. Eteenpäin kuljetus etenkin Snappertunan ja Sipoon saariston kautta oli erittäin hyvä ajatus johtuen vaikeasta merivalvonnasta. Kaikki valvonta perustui tänä keväänä 1930 lähes yksinomaan näköhavaintoihin, ja noissa kohdin olivat Suomenlahdella aukot. Arnold ottaisi vastuun Sipoon kuljetuksista ja Hjalmar Snappertunan sektorista.

Ilta oli venynyt aamutunneille asti, ja viinaa oli taas virrannut Ravintola Kult Lovissa runsaasti. Myös joitakin daameja oli lyöttäytynyt seuraan, mutta Hjalmar oli heittänyt heidät ulos ennen puolta yötä. Nyt ei ollut aikaa millekään portoille, kun piti saada merkittävä kasvu aikaiseksi pirtukaupassa.”

Romaanin kiinnostavuus nousee tosipohjaisuudesta ja värikkäistä henkilöistä. Svenin sisäinen paini – pysyäkö kaidalla polulla vai ei – välittyy hyvin. Unelma vaurastumisesta houkuttelee, ja osa tätä unelmaa on kaunis aatelisneito. Sven maksaa oppirahoja, mutta kirjan lopussa lukijalle jää tyytyväinen ja tulevaisuudentoivoinen tunnelma.

Myös saksalainen sukellusvenekapteeni Heinrich von Papenberg, aikansa natsikoneiston luomus, on herkullisesti hahmoteltu. Von Papenbergin haaveena on luotsata isoimman merimahdin, Saksan, aluksia, hän saapuu Suomeen ilmalaivalla (kirjailijan mielikuvitus luo kohtauksesta mainion), tarkoituksenaan testata ystävällismielisen kumppanin sukellusveneitä. Niitä todella aikoinaan testattiin Tammisaaren Lappoon merialueella. Yllättäen seurue joutuukin filmaamaan saksalaisten propagandaelokuvaa.

Pirtukeisareiden, Hjalmarin ja kumppaneiden, keskinäiset välienselvittelyt tuovat jännitystä kertomukseen, ja mukaan mahtuu myös poliisin surma, joka sekin on oikea historiallinen tapahtuma.

Kari Wikholm on sulauttanut kokemuksiaan ja merellistä harrastuneisuuttaan tekstiin taidokkaasti. Sen huomaa pitkin matkaa, mutta erityisesti alun merenkäyntikohtauksessa ja sukellusveneen kyydissä oltaessa.

”Heinrich kuunteli sivusta kohtausta pelonsekaisin tuntein. Tämän komennuksen tarkoitus oli testata Suomen sukellusveneitä, jotta niistä on jatkossa hyötyä myös tulevalle Weimarin tasavallalle. Nyt koko tästä retkestä on tulossa suoraan natsipuolueen kevätretki, ja olemme tehneet vasta ensimmäisen sukelluskokeen. Hän ei pitänyt ollenkaan tilanteen kehittymisestä. Onneksi sentään sukellusvene Iku-Turso käyttäytyi hyvin. Turun Crichton-Vulcanin telakka oli tehnyt loistavaa työtä. Laivasto-osasto saapui Jussarön eteläpuolelle, ja Iku-Turso oli taas noussut pintaan. Vanha hiekkajaala eli kaljaasi Maria av Viborg ei ollut kovinkaan vanha, vaan se oli veistetty Föglössä 1923 ja oli 25 metriä pitkä. Bruttopaino oli 145 tonnia, ja siinä oli 41 hv:n kuulalaakerikone. Saksan valtio oli ostanut aluksen huutokaupasta 5 000 markalla, ja se oli elokuvan rekvisiittana. Mariasta oli poistettu kaikki irtonainen ja päästetty nyt ajelehtimaan 2 metrin korkuiseen maininkiin. Moottoritorpedovene MTV-1 oli noukkinut Marian kolmen hengen miehistön talteen, ja sukellusvene Iku-Turso valmistautui ampumaan ensimmäisen torpedon. Tällä kertaa se suoritti ammunnan pintakulusta.

”Täällä silta, taisteluhälytys”, komensi Rahola. Komentotornissa oli Raholan lisäksi samat Bartenbach, Heinrich ja kaksi elokuvakuvaajaa.

”Molemmat dieselkoneet, puolivauhtia eteenpäin”, käski Rahola. ”Ruori, ottakaa suunta 315 astetta.”

”Valmistautukaa ampumaan torpedot 1 ja 2.” ”

Pirtun tie – Rutt 96 etenee riuskasti ja miehekkäästi kuin Alistair McLeanin jännärit, huumorin ripauksella ryyditettynä. Kertojanäkökulma vaihtelee kaikkitietävän kerronnan ja minän (Sven) välillä. Ratkaisu toimii hyvin. Ikävä kyllä tekstiin on jäänyt joukko häiritseviä virheitä, joista jotkut liittyvät juuri kertojan vaihtumiseen ilman typografisia vihjeitä. Kun pystyy katsomaan noiden lapsusten ohi, mieleen jää viihdyttävä, vauhdikas ja merellinen seikkailutarina, jolle kernaasti odottaisi jatkoa.

Taina

Klovnin kyyneliä natsi-Saksassa

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. WSOY 2021.

Vähän kulahtanut, parhaat päivänsä nähnyt sirkusseurue, jonka natsi-Saksan kulttuuriviranomaiset kaappaavat omaan käyttöönsä keväällä 1940. Sirkustirehtööri Egon Heuchlerilla ei ole vaihtoehtoja: hänen yrityksensä on niin velkaantunut, että natsien tarjous reiluista palkkioista on vastustamaton. Pikku hiljaa selviää, että tarjous sisältää paljon kyseenalaista. Tästä asetelmasta viritellään jännitettä lähes 600-sivuiseen romaaniin Sirkusleijonan mieli.

Sirkuksen johtaja Heuchler on romaanin päähenkilö, myöhäiskeski-ikäinen herra, jonka ”pehmeys” näyttäytyy räikeänä natsiupseerien karskin ja karkean käytöksen vastakohtana. Heuchler joutuu tapahtumien passiiviseksi todistajaksi, miettii voisiko tehdä jotakin toisin, tulee tulokseen ettei oikeastaan voi. Hän yrittää pitää yllä edesmenneen isänsä perintöä sirkustyön jatkajana. Hänen ainoa perheensä on sirkuksen porukka, ja hän pyrkii suojelemaan omiaan. Natsit eivät katso hyvällä homoseksuellia taiteilijaa, karvaista naista tai siamilaisia kaksosia. Kaikki tietävät, että poikkeavat ovat vaarassa.

Juna jyskyttää kaupungista toiseen, ja esitys pyörii natsien laatimaa uutta käsikirjoitusta noudattaen. Heuchler on paitsi vanha ja väsynyt, myös viinaan menevä, rapakuntoinen kohtalonuskoinen kehäraakki, jonka maailmankatsomuksessa on ripaus magiaa, kuten sirkukseen sopiikin.

Romaanin vahvuus on henkilöiden kuvauksessa. Heuchlerin humaanisuus ja haaveilevuus sekä sittenkin jonkinlainen realismi omien heikkouksiensa suhteen on kuvattu ehjästi. Myös kolmannen valtakunnan hahmot, lipevät, brutaalit, itsetärkeät sekä nöyristelijät Elstelä hahmottelee taitavasti. Yksi ”henkilö” on sirkuksen leijona, vanha, osaansa tyytynyt entinen peto, johon Egon jollain tavoin samastuu.

Dialogin viejänä kirjailija on vahvoilla, ja värikkäät henkilöt ja dramaattiset tapahtumat tuovat vetävää otetta. Kuitenkin antisankari-Heuchlerin ajatuksenjuoksua selostetaan tarpeettomankin tarkasti, ja tältä osin romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa. Heuchler jaarittelee ja selittelee paikoin sivutolkulla. Joskus hän lässäyttää kaikkitietävän kertojan kerronnan kiusallisesti. Myös typografinen ratkaisu, jossa merkitään kaikki nämä osuudet kursiivilla, näyttää pitkän päälle raskaalta.

Seuraava ote on kohdasta, jossa Heuchler on neuvotellut Steinwampe-nimisen kammottavan natsin kanssa sirkusseurueen tulevaisuudesta (eli ottanut määräykset vastaan) ja kohtaa sitten alaisensa.

”Hän yrittää hymyillä rauhoittavasti joukoilleen, nyökkääkin pariin kertaan haluten viestittää tuolla pienellä pään liikkeellä, ettei ole tarvis huolestua; me voimme esittää vastalauseen. Minä olen teidän puolellanne ja valvon, ettette joudu tekemään mitään mitä ette halua. Hän kuitenkin tietää olevansa liian toiveikas ja melko varmasti väärässä. Steinwampe edustaa voimaa, joka ei erittele, kun sen on edettävä. Millä sellaista estää ja sen haluja kieltää, hän ajattelee surullisena päästämättä kuitenkaan ajatusten luomaa masennusta kasvoilleen. Sellainen valta lyö maahan helposti heikomman, raiskaa avuttoman ja viiltää viattoman vatsan halki huvikseen.”

Kursiiviselityksiä on sen verran runsaasti, että jäin miettimään, olisiko koko kirja hyötynyt selkeästi minäkertojasta.

Sirkusleijonan mieli on voittopuolisesti viihdyttävä tuhti romaani. Se henkii vanhan sirkusperinteen eleganssia sekä niitä kuuluisia klovnin kyyneleitä eli naurun verhoamaa surua. Natsi-Saksasta se ei esittele olennaista uutta, ja paikoin hirveyksien selostuksessa on hivenen paasaava sävy. Elstelä on silti tehnyt pohjatutkimukset niin hyvin, että tarjolla on kiinnostavaa detaljitietoa ja ajankuvaa. Esimerkiksi yhteisöllisyyden vahvuus ja paine kerrotaan hyvin.

”Aukio huokuu niin koreaa ylpeyttä ja porvarillista iloa saksalaisuudesta, että Egon katuu reittivalintaansa heti torille astuttuaan. Hän olisi voinut kiertää sivukatuja pitkin kaupungin köyhempien kortteleitten kautta Inn-joen ylittävälle Ludwigsbrückelle, mutta on onnettomuudekseen valinnut aseman seinällä olevaa karttaa silmäiltyään mielestään suorimman reitin.

Minä en kuulu tähän joukkoon laisinkaan, hän ajattelee yrittäessään hiipiä mahdollisimman huomaamattomasti seinänvierustoja pitkin torin toisella puolen näkyvään kujanteeseen. Hän tietää, karttaa muistellessaan, sen johtavan joenrantaan.

Jos olisi viime toukokuu, en erottuisi näistä ihmisistä laisinkaan ja voisin jopa istuutua huoletta lasilliselle heidän seuraansa. Ja he hyväksyisivät minut ilman sen ihmeellisempiä taka-ajatuksia tai epäilyksiä. Mutta nyt, kun näytän katuojassa virutetulta humalikolta, asia on aivan päinvastoin. Lyhyt aika – muutama kuukausi – on vienyt minun arvokkuuteni ja olen kadottanut yhteiskuntaluokkani – jos nyt koskaan olen johonkin määrättyyn kastiin edes kuulunut.”

Joel Elstelä on kertonut kirjoittaneensa romaanin aihelmista novelleja kauan sitten. Aihe ja henkilöhahmot eivät jättäneet häntä rauhaan, ja hän päätti yrittää pitkän proosan tekoa. Hän on julkisuudessa ollut vaatimaton kirjailijuutensa suhteen, ja Finlandia-palkintoehdokkuudestakin hän sanoi yllättyneensä.

Elstelä on työskennellyt teatteriohjaajana ja julkaissut WSOY:lle aiemmin kaksi teosta. Parhaillaan hän viimeistelee käsikirjoitusta Renny Harlinin kanssa uuteen Komisario Palmu -elokuvaan, jonka kuvaukset alkanevat kesällä 2022. Mutta nyt onnittelemme Elstelää pyöreiden vuosien merkkipaalun johdosta: hän täyttää 60 vuotta 25.12.2021.

Taina

Kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita. Kansankulttuuri 1945.

”Tämä nykyinen maailmahan on miesten luoma, keskinkertaisten miesten luoma. Voimme helposti todeta, että se on mitä suurimmassa määrin epäonnistunut sisältäen kauhistuttavan määrän kurjuutta ja murhaa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Aadam saanut omenansa siltä puolelta Hyvän- ja Pahantiedon puusta, jotka sisälsivät suuremman prosentin Pahantiedon vitamiineja. – – – Kuten kaikki tiedämme, on Eevan osuus ihmiselämän syntymisessä ja vaalimisessa huomattavasti suurempi kuin miehen. Eevalla on suuri ja kunniakas tehtävä. Tämän tehtävän tuntien, Elämän pyhänä papittarena, Eevan tulisi taistella kaikkia niitä voimia vastaan, jotka tuhoavat hänen synnyttämäänsä elämää: sotia, kurjuutta, riistoa.” (s. 75)

Näin kirjoitti Katri Vala vuonna 1933 Tulenkantajat-lehdessä kolumnissaan Naisen tie. Aarrearkun tämänkertainen kirja on varastojen helmi, joka sisältää kellastuneilla sivuillaan 34 Katri Valan pakinaa. Kirjoitukset on yhtä lukuun ottamatta julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933-37.

Tänä vuonna 120-vuotissyntymävuottaan viettävä Katri Vala (s. Karin Wadenström, 1901‒1944) tunnetaan ennen muuta runoilijana, siksi olikin yllättävää lukea näitä rohkeita ja ilmaisultaan raikkaita, kantaaottavia kirjoituksia. Omien sanojensa mukaan Katri tekee pölynimurillaan ”pientä tomuutusta kritiikin papankammarissa”. Hän pöllyttää pönöttäviä kulttuuripappoja, koneistumisen aiheuttamaa työttömyyttä, vallitsevia aatevirtauksia ja maailmanpolitiikkaakin.

Kirjoituskokoelman nimi Henki ja aine viittaa samannimiseen ”kirjallistaiteelliseen julistukseen”, jonka äärioikeisto julkaisi 1930-luvun alussa. Lehti sisälsi proosaa, runoja ja teatteriarvioita sekä ohjelmajulistuksen, jonka mukaan hengen valta on aineen valtaa korkeampi ja kaikki taiteellinen työ pyhitetään yksin isänmaalle; tekijät myös vaativat, että isänmaa palkitsee työn.

”Kyllä se luultavasti palkitsee”, ilkkuu Vala (s. 88-89). ”Kyllä sen kirjoittajat saavat leijonanosan kaikista sivistysmäärärahoista ja säätiöitten apurahoista, samaan aikaan kun vähemmän ’henkeä’ täynnä olevien ’materialististen’ lehtien kirjoittajat jäävät ’ainetta’ vaille.”

Värikkäät pakinat tuovat suomalaisen 1930-luvun lähelle. On pulaa ja puutetta, suurta eriarvoisuutta. Ja tuon tuostakin katseet kohdistuvat Saksaan, missä vahvistuu outo, rotua ja isänmaata korostava aate. Monet Suomen eturivin kulttuurihenkilöt, kuten V.A. Koskenniemi, ihailivat Saksaa ja kirjoittivat uudesta aatteesta sangen myönteisesti. Ja valeuutisten kanssa kamppailtiin silloinkin. Vala oli hyvin huolissaan ääri-isänmaallisesta vihapuheesta vuonna 1933.

”Onko historiaa lukenut kansa muuten pannut merkille, kuinka usein historian kuluessa ovat tehokkaana vihan kiihoittajana puhjenneet esiin legendat myrkytetyistä kaivoista, pahoinpidellyistä lapsista ja tulipaloista? Jo kristittyjen vainoon Roomassa käytettiin tätä provokatiota: kristityt myrkyttivät kaivoja, paistoivat lapsia ja sytyttivät Rooman palamaan. Alas kristityt! Maailmansodan aikana sama juttu. Amerikkaa kiihoitettiin saksalaisia barbaari-vihollisia vastaan samantapaisilla tarinoilla ja nyt Saksa kertoo samaa maailmalle kommunisteistaan: myrkytettyjä kaivoja, panttivangiksi otettuja lapsia ja valtiopäivätalon palo. Ja se tehoo taas!” (s. 12-13)

Valan oman ideologian ydin on yksinkertainen: työtä, leipää ja ihmisarvoista elämää kaikille. Sodanlietsonta ja sotakoneistojen palvominen oli hänen mielestään sairasta. Hänellä oli runoilijan ja mystikon visionäärisyyttä. Fantasia rotujalostetusta Saksasta on hiuksianostattavaa luettavaa, sillä kärjistetty näkymä, josta Vala sai ”pappojen” vihat päälleen, monilta osin jopa toteutui.

Kirjailija vierastaa Suur-Suomi -ajatusta  ja äärioikeiston sapelinkalistelua. Hän torjuu kiihkoilevan, spartalais-militaristisen nuorisokasvatuksen. Hän aavistelee pahaa Saksan suunnalta ja toteaa murheellisesti:

”Maailma kuohuu tällä hetkellä. Ilmassa on myrskyä. En ole mullistusten ystävä. Toivoisin kehityksen kulkevan rauhallista tietä. Jos maailma olisi viisas, se korjaisi epäkohdat, antaisi työtä, leipää, elämäniloa niille, joilta kaikki puuttuu. Se olisi parhain tapa taistella vasemmistokumouksia vastaan. Mutta kapitalismi ei ole viisas, se on hysteerinen, tyhmä, väkivaltainen ja repii muita ja itseänsä. Tuhoutuessaan se tahtoo vielä peittää maan verellä, niinkuin se on veren merkeissä hallinnut. Voi ihmiskuntaa, jonka täytyy kaikki kokea!” (s. 101)

Kahden lapsen äiti korostaa pohtiessaan uutisointia uudesta opetussuunnitelmasta, että ”tällä hetkellä on ratkaistava, kasvatetaanko Suomen lapsista vääpeleitä vai sivistyneen maan kansalaisia”. (s. 94)

Ajatella, että Suomessa on joskus vietetty siveellisyysviikkoa. Se saa Valan pohtimaan kristillistä eettisyyttä ja yhteisvastuullisuutta. ”Silloin kun kansan suuret kerrokset elävät melkein kaikkea vailla, silloin on rikollista yhden ihmisen nauttia tuloja, joista kymmenen perhettä kohtuudella eläisi. – – – Kun koko yhteiskuntajärjestys perustuu tällaisiin suuriin siveettömyyksiin, mitä sitten auttaa korjata pieniä paheita. Mutta kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan.” (s 85-86) [kuurnia, kuurnita = seuloa, siivilöidä]

Katri Vala sai kaksi lasta, joista esikoistyttö menehtyi vastasyntyneenä. Runoilija itse kuoli vain 42-vuotiaana pitkään sairastetun tuberkuloosin seurauksena vuonna 1944 Ruotsissa, minne oli asettunut jo aiemmin. Siellä asui myös hänen veljensä Erkki Vala. Sodan jälkeen Katri Valan tuhkauurna tuotiin Suomeen ja sijoitettiin Helsingin Sörnäisten Marjatanmäen puistoon, joka vuonna 1953 nimitettiin Katri Valan puistoksi.

Taina

Tätä natsikorttia kannattaa pelata

Ulla Lenze: Josef Kleinin kolme elämää. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Like 2020.

On jo klisee, että natsiaate on kiinnostavaa materiaalia kirjallisuudessa. Välillä tekisi mieli tapella tätä totuutta vastaan, mutta minkäs teet: kun aihetta käsitellään tällä tavoin, kirjasta tulee vastustamattoman mielenkiintoinen, sukuhistoria, agenttitarina ja antisankarin kehityskertomus. Tätä natsikorttia kannattaa pelata.

Josef Kleinin kolme elämää perustuu tositapahtumiin, kirjailija Ulla Lenzen löytämään kirjeenvaihtoon, jota olivat käyneet hänen isoisänsä ja isosetänsä, oletettavasti kirjan veljesten Carlin ja Josefin esikuvat. Alkusanoissa kirjailija kuitenkin korostaa, että kirja ja Josef Kleinin henkilöhahmo ovat mielikuvituksen tuotetta.

Saksankielinen alkuteos Der Empfänger ilmestyi viime vuonna ja se oli hetimiten sensaatio ja Lenzen kansainvälinen läpimurtoteos. Kirjan oikeudet on myyty monille kielialueille. Suomalaiselle Like-kustantamolle pisteet nopeasta toiminnasta.

Josef Klein on pienikokoinen miekkonen, joka lähtee yksinään 1920-luvulla Saksan sekavista oloista siirtolaiseksi Amerikkaan. Hän arvelee lähtevänsä ikuisiksi ajoiksi pois, sillä kuten äitikin tietää, ”se, joka lähtee Amerikkaan, on poissa” (s. 84).

Saksalaiset eivät ole erityisen suosittuja New Yorkissa, mutta parikymppinen nuorukainen saa kuin saakin töitä painotalosta, jonka myllyt jauhavat mitä asiakas tilaa, vaikkapa lentolehtisiä sulassa sovussa mustille kansalaisaktivisteille ja valkoisen ylivallan kannattajille. Vapaa-aikanaan hän on aktiivinen radioamatööri.

Josefilla käy flaksi naismaailmassa, koska hänessä on ”James Cagney -tekijä: hivenen vino hymy, filmitähden ketunhymy. Yhdistettynä vaaralliseen hymyyn hänen pieni kokonsa oli monien naisten mielestä suorastaan puoleensavetävä” (s. 99).

Aika on sekavaa ja väkivaltaista, yllyttäen päivä kerrallaan -ajatteluun. Lenze kuvaa hienosti, miten New York kiehuu levottomuutta, muotoutuvia rintamalinjoja ja rotukiihkoilua. Amerikkalainen unelma ei ole kaikkia varten. Hitlerin teos Mein Kampf on New York Timesin bestsellerlistalla.

Ulla Lenzen kirjan alkuperäinen nimi Der Empfänger (saaja, vastaanottaja) kuvastaa hyvin päähenkilöä. Josef Kleinille tapahtuu asioita, eikä hän ole erityisen aktiivinen aloitteentekijä. Niinpä Amerikassa vierähtää peräti viisitoista vuotta töissä, jazzklubeilla, treffeillä ja radioharrastuksessa.

”Kunpa voisi olla vain ihminen, Josef ajatteli. Ihminen, joka syö, hengittää, nukkuu, käy töissä, flirttailee joskus naisten kanssa, mutta vain yli kolmekymmentävuotiaiden. Vain olla. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vaikeinta oli vain olla. Kaikki halusivat tehdä hänestä jotakin. Vaikka sitten saksalaisen, joka ei voinut mitään sille, että oli saksalainen.” (s. 71)

Kun toinen maailmansota syttyy, Saksan tiedustelupalvelu äkkää Josefin radistinkyvyt ja pakottaa hänet palvelukseensa.

Josef koettaa selittää itselleen vaadittavat palvelukset parhain päin, vaikka vaisto varoittaa. Raha on kuitenkin aina tervetullutta. Josef aavistaa joutuvansa maksamaan hinnan naiiviudestaan ja mukavuudenhalustaan, ja myös naisystävä Lauren painostaa häntä lopettamaan. Maanpetturuudesta voidaan tuomita jopa sähkötuoliin. Josef pelaa korttinsa kuitenkin viimeiseen asti – ja joutuu maksamaan hinnan.

Kirja liikkuu jaksoittain eri paikoissa ja neljällä eri vuosikymmenellä. Kerronta on täsmällistä ja tiivistä ja valottaa henkilöitä säälimättömästi. Kun vallan ja politiikan raskaat rattaat jauhavat, ihmiset tarrautuvat kuka mihinkin: rahaan, uuteen aatteeseen, päihteisiin, turruttavaan musiikkiin.

Vuonna 1949 Josef yrittää uutta alkua Carl-veljensä perheen luona pienessä Neussin kaupungissa. Miten hän selittää, että hän saapuu tyhjätaskuna, vaikka on neljän vuoden aikana lähettänyt runsaita avustuspaketteja pula-ajan Saksaan veljensä perheelle? Jännitteitä on ilma sakeanaan. Kaikkea ei pysty kertomaan heti. Selityksiä annetaan myöhemmin kirjeissä.

Ulla Lenze (kuva: Julien Menand)

”Tässä hän on yhtäkkiä jälleen kotimaassaan, mutta se on hajalla. Katu on täynnä raunioita, joiden seassa lapset leikkivät. Hän voisi ruveta osakkaaksi Carlin yritykseen, mutta se on viimeinen asia, mikä häntä kiinnostaa.

Hän matkii Carlin ääntä: Minä kuuntelin Lontoon radiota. Sanopa nyt, saitko sinä siellä Amerikassa tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu? Etkö, miksi et? Vai saitko?” (s. 103)

Josef tähyää uutta alkua varmana siitä, että uudessa Saksassa ei ole hänelle tulevaisuutta. Hän haluaa alle 50-vuotiaana luoda jälleen nahkansa. Hänellä on kontakteja, hän ottaa yhteyksiä. Uusi alku löytyykin Etelä-Amerikasta, jossa entiset natsit havittelevat yhä paluuta Saksaan ja valtaan. Vaalit ovat tulossa. He toistelevat, että oli iso virhe lyödä hajalle Saksa, ainoa linnake kommunismia vastaan. Koko Saksa on vapautettava takaisin.

”Kun me voitamme syksyllä ja panemme Saksan taas järjestykseen, oletteko mukana?” (s. 251)

Josefia ei kuitenkaan kiinnosta osallistua valtapeleihin. Oman luonteensa mukaisesti hän tahtoo olla rauhassa – ja siirtyy vielä kerran uuteen osoitteeseen.

Lyön vetoa, että tästä kirjasta tehdään myös elokuva. Nimeksi kävisi vaikkapa Hitlerin radisti. Nimi kuvaisi ironisesti sitä, miten Josefin rakas radio- ja morsetusharrastus tärvääntyi: hän työskenteli Hitlerin hyväksi, vaikka kieltäytyi tiedostamasta sitä. Sillä lopulta hän oli vain mukavuudenhaluinen heppu, joka tahtoi pitää välimatkaa muihin.

”Hän kaipasi rauhaa ja sitä elintärkeää tunnetta, että hän voisi vain kadota maan päältä. Kadota, ja samaan aikaan kutsua ääniä asuntoonsa milloin häntä itseään huvitti.” (s. 123)

Taina