Avainsana-arkisto: kirjallisuudentutkimus

… ja sen tulkinta (von Schoultz, 2)

Jo. -Nej. : metodologiska läsningar av Solveig von Schoultz novell ”Även dina kameler” / redaktör Kristina Malmio (Helsingfors universitet, avdelningen för nordisk litteratur, 2010)

”Toisin sanoen: kirjallisuus ei ainoastaan heijasta vaan myös luo maailmaa, jossa tekstit kirjoitetaan ja jossa niitä luetaan. Se mikä on mahdotonta todellisuudessa, voidaan luoda kaunokirjallisuudessa. Siellä kirjailijat voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia ja esitellä mahdollisuuksia, jotka vaikuttavat lukijoiden käsitykseen todellisuudesta.”
Kristina Malmio Ruth Robbinsin mukaan

Solveig von Schoultzin novelli Även dina kameler (Ja juotan kamelisikin) on todella monitahoinen tapaus. Ei tule kovinkaan monta suomalaista novellia mieleen, joille olisi omistettu tällainen huomio oman tieteellisen julkaisun muodossa. Kristina Malmio toimitti novellista tämän lähinnä opetustarkoituksiin ajatellun kirjan. Kirjassa viisi kirjallisuustieteilijää esittää kuudessa artikkelissa omat tulkintansa kyseisestä novellista. Opiskeluaikana Malmio olisi itse kipeästi kaivannut tämäntapaista kirjaa, joka olisi selkeästi osoittanut ja selittänyt miten luettua tekstiä tulee analysoida. Kaunokirjallisuuden tulkintamenetelmät voivat nimittäin opiskelun alussa tuntua joistakin niin raadollisilta, että lukemisen ilo katoaa täysin, kun lukuelämystä aletaan purkaa alkutekijöihinsä. Jotkut jättävätkin silloin opinnot kesken. Malmion mukaan tuntui kuin silloiset oppikirjat olisi joskus kirjoitettu lähinnä toisia tutkijoita eikä opiskelijoita ajatellen. Niissä kirjoittaja halusi ilmeisesti osoittaa omaa oppineisuuttaan toisille kollegoille.

Anne-Marie Londenin artikkeli kirjassa kysyy ’Kuka kertoo, kuka näkee?’. Se pakotti tarkistamaan myös omaa lukuelämystä. Selvisi miksi sympatiat tuntuivat lukiessa olevan niinkin vahvasti kertomuksen nuoren naisen puolella. Artikkelin lopussa Londen käy lyhyesti läpi ”strukturalistien” ja ”narratologien” välistä eroa. Suunnilleen Aristoteleesta alkaen kirjallisuudessa kuvatut henkilöt ovat olleet sivuroolissa, vaikka juuri henkilöt ovat lukijalle yleensä tekstin yhtenäisyyttä luova voima. Ongelmana on, ovatko nämä henkilöt ihmisiä vai sanoja. Lisäksi mikä on heidän suhde toimintaan: ovatko he toiminnalle alistettuja hahmoja vai voiko heille kuvitella itsenäisyyttä sen suhteen. Monet kirjailijat todistavat, että romaanin hahmot ovat alkaneet ”elää omaa elämäänsä” ja vieneet tapahtumia ennalta arvaamattomaan suuntaan. Uudemmassa narratologiassa tarkastellaan eri yhteyksiä laajemmin, myös lukutapahtumaa ja lukijan toimintaa, kun hän luo lukiessaan merkityksiä.

Merete Mazzarella on käyttänyt kaunokirjallisuutta Uppsalassa lääkäriopiskelijoiden parissa. Hän kirjoittaa artikkelissaan, että tuolloin on pidettävä mielessä opiskelijoiden aikaisemmat käsitykset kaunokirjallisuudesta ja yritettävä laajentaa niitä. Toisaalta on annettava mahdollisuus eläytyvään lukemiseen, jota kirjallisuustieteen piirissä pidetään naiivina (ne ovat vähemmän kiinnostavia ”läsarfiktioner”). Lukijoiden on voitava samastua hahmoihin tai torjua ne kuin ne olisivat todellisia ihmisiä. Sitten on kuitenkin yritettävä tuoda esille myös kirjallisuustieteellinen näkökulma. Miten kirjailija on luonut hahmonsa? Millaisia tehokeinoja riveiltä ja niiden välistä löytyy? Millaisia siltoja muihin teksteihin kirjasta rakentuu?

Sultsinoita, kurpposia ja ’tarpeettomia ihmisiä’

Igor Vahros : Docendo discimus (Helsingin yliopisto,1986)

”Professori Igor Vahros muodostaa kokonaisen aikakauden Suomen venäjän kielen yliopisto-opetuksen historiassa. Harvalla professorilla maassamme on ollut niin keskeinen asema omalla tieteenalallaan kuin professori Vahroksella.
Igor Vahros toimi Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina lähes 20 vuoden ajan. Hänen aikanaan pieni muutaman opiskelijan oppiaine kasvoi satojen opiskelijoiden laitokseksi. Oli onni, että tuona murroskautena laitoksen johdossa oli Igor Vahroksen kaltainen voimakas persoona, jolla oli tarmoa ja arvovaltaa toimia oppiaineen parhaaksi.”

Tuo oli kirjan saatesanojen alku. Tämä teos on juhlakirja, joka julkaistiin professori Igor Vahroksen 70-vuotispäiväksi 7.1.1987. Luetteloitavien kirjojen joukossa juhlakirjat ovat yleensä melkoisen tylsiä tapauksia, ja niistä haluaa päästä nopeasti eroon. Niissä yleensä hymistellään kohteena olevien korkeiden akateemikkojen saavutuksia. Laaja ja sekalainen kirjoittajien joukko samalta alta haluaa niissä myös osoittaa oppineisuuttaan artikkeleissa, jotka ovat tavalliselle lukijalle lähes käsittämättömiä. Lisäksi monet artikkelit ovat valtaosin oudoilla kielillä.

On tässäkin kirjassa pitkät pätkät venäjää, luonnollisesti. Mutta näistä suomenkielisistäkin näkyy Igor Vahroksen laaja-alaisuus. Kaikki artikkelit ovat Vahroksen kynästä, sillä kirjan toimittajat halusivat tehdä hänen laajaa ja vähemmän tunnettua artikkelituotantoaan tunnetuksi. Aiheet liikkuvat Dostojevskin kirjailijakuvasta ja hänen romaaneistaan Fedor Tjuttševin (?) maisemarunouden kautta sanojen etymologiaan saakka.

Esimerkiksi artikkeli Tšehovin ’tarpeettomien ihmisten’ ongelma (Suomalainen Suomi 1950:7) on sellainen, että alkaapa Anton Pavlovitš jälleen muistua mieleen ja suhde häneen on ilmeisesti päivitettävä:

”[synodin yliprokuraattori ja Aleksanteri II:n oikea käsi] Pobedonostsev halusi, niinkuin muudan hänen aikalaisensa sattuvasti määritteli, ’jäädyttää’ koko Venäjän. Ja näissä pyrkimyksissään Venäjän hallitus suurelta osin onnistuikin. Venäjän kansa – eritoten sen sivistyneistö – vaipuu letargiaan, horrostilaan. Sen parhaimmisto jatkaa kylläkin ’päänsä takomista senään’ etsiessään pääsyä tuosta toivottomuudesta, mieliä jäytävästä tilasta. Mutta vain harvat, erikoisen lujatahtoiset yksilöt siinä onnistuvat. Useimmat lankeavat jokapäiväisyyteen ja joutuvat ’Venäjäntaudin’, ikävystymisen uhriksi. Tätä tautia poteva yksilö ’degeneroituu’, hänestä tulee juoppo tai hassu, vähä-älyinen tai hysteerikko, päivät pääksytysten makaileva filosofi tai yksinkertaisesti elävä ruumis.”

Keskellä tätä terrorin ja yleistä alakuloa kajahtaa nuori ja ratki-iloinen nauru. Anton Tšehov toimi pilalehtien avustajana, vaikka eli ankarassa aineellisessa ahdinkotilassa. Isän vararikon takia perhe oli joutunut myymään miltei kaiken omaisuutensa. ”Lapsuusaikanani minulla ei ollut lapsuutta.” Humorististen lehtien rajoitettu tila pakotti hänet käsittelemään aiheita lyhyesti. Hän oppi tiivistämään ja hänestä kehittyi lyhyen kertomuksen taitaja. ”Lyhyys on lahjakkuuden sisar.” Silti näissä alkuaikojen lastuissa soinnahtaa surunvoittoinen sävy. Häneenkin koskee poroporvarillisen Moskovan tylsistävä elämä.

”Suunnilleen vuodesta 1887 lähtien ei hänen novelleissaan juuri enää tapaa ’puhdasta’ huumoria. Tšehovista kehittyy elämän nurjimpien puolten, onnettomien, kuolettavassa jokapäiväisyydessä elävien, ns. ’tarpeettomien ihmisten’ mestarillinen tulkki. Nämä yksilöt kituivat kurjien yhteiskunnallisten olojen henkisesti köyhässä maaperässä.”