Avainsana-arkisto: käännöskirjallisuus

Paremmat perheet pulassa

Koch, Herman: Illallinen. Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala 2012.

Vuonna 2009 ilmestynyt Illallinen (Het diner) rysäytti hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) kansainväliseenkin tietoisuuteen. Illallinen voitti Hollannin merkittävän kirjallisuuspalkinnon Publieksprijs’in, se on käännetty lähes 40 kielelle ja sen myyntiä mitataan miljoonissa. Teoksen pohjalta on tehty ainakin kaksi filmiversiota ja menestysnäytelmä. Tämä Kochin kuudes romaani, paljon julkisuutta saanut taideluomus lienee siis monille tuttu, mutta koetan silti olla spoilaamatta juonta ajatellen heitä, joilla kirjan nautinto on vielä edessäpäin.

”Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä.” (s. 9)

Itseään täynnä oleva, aggressiivinen ja epäluotettava kertoja aloittaa lukijansa manipuloimisen heti ensimmäisellä rivillä. Kirjan mittaan toistuvat sellaiset ilmaisut kuin ”en kerro”, ”en paljasta”. Hän toteaa, että ammattinsa suhteen ”suunnitelmia oli, mutta kenellekään ei kuulu, mitä ne pitivät sisällään” (s. 197), ”en kerro tässä, mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia” (s. 227), ”kenellekään ei kuulu missä sairaalassa Claire oli, mutta toisaalta haluan varoittaa kaikkia pysymään sieltä mahdollisimman kaukana” (s. 231).

Hän kertoo sujuvasti ja värikkäästi ja itselleen parhain päin, mutta ihan kertomatta, että ei kerro, hän tulee paljastaneeksi oman väkivaltaisuutensa, niin että kirjan edetessä lukija lukee, epäilee, lukee epäillen, alkaa aavistella pahoja. 

Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, kaksi varakasta pariskuntaa, joilla on teini-ikäisiä poikalapsia. Pojat ovat joutuneet vakaviin ongelmiin, ja perheiden pitäisi puhua asiasta. Näyttävää imagoa ylläpitävä poliitikko Serge varaa vasiten illallispöydän hienosta ravintolasta. Kirjan minäkertoja on Sergen pikkuveli Paul, entinen opettaja.

Paul on niin omissa liemissään, että luksusruokailukin (”Karitsankateekorva on marinoitu rucolalla höystetyssä sardinialaisessa öljyssä” , s. 54) herättää hänessä ärtymystä. Hän marisee kertojanäänellään ajan tärvääntymisestä ja esittelee huomioitaan mahdottomiin sfääreihin viritetystä ruokakulttuurista niin terävästi, että ne väkisinkin huvittavat. Erityisen ärsyttävä on sirostelevasti pikkurillillään osoitteleva hovimestari.

” ’Tämä on vuonankaalia’, hovimestari sanoi. Minä katselin pikkurilliä tuskin senttimetrin etäisyydellä kolmesta neljästä käppyräisestä vihreästä lehdestä ja sulaneesta vuohenjuustoklöntistä, ja sen jälkeen koko kättä, joka oli niin lähellä että olisin voinut suudella sitä, jos olisin kumartunut hieman.” (s. 56)

Molemmat perheet kuuluvat yhteiskunnan hyväosaisiin. Tyylikkään pinnan, merkkivaatteiden ja sujuvien puheiden alta paljastuu kuitenkin valmius puolustaa omaa imagoa keinoja kaihtamatta.

Kertoja Paulin heikko kohta on idea onnellisesta perheestä. Hän vaanii onnellisuutta katseista, eleistä, hiljaisuuksista. Kunhan vain olisimme onnellisia! Hän tiedostaa, että valheen äärellä ollaan, mutta kun yhdessä uskotaan samaan valheeseen, voidaan teeskennellä kaiken olevan hyvin. Paul saa vihanhallintansa avuksi lääkkeitä, mutta suhtautuu niihin hylkien, vaimo tietää mutta ei ole tietävinään.

Valehtelu kulissien ylläpitämiseksi ulottuu Paulin ja Claire-vaimon lisäksi myös heidän poikaansa, Micheliin. Paul havaitsee sen koettaessaan puhua ongelmista Michelin kanssa.

”Outoa oli ennen kaikkea tunne, jonka havaitsin itsessäni alusta lähtien: tietty varautuneisuus. Ikään kuin antaisin Michelille vapauden jättää kertomatta asioita minulle, omalle isälleen, jos se oli hänelle liian kiusallista.” (s. 158)

Perheen tapoihin kuuluu solmia salaisia sopimuksia: isä ja poika tietävät, mutta eihän kerrota äidille. Äiti ja poika tietävät, mutta isä ei tiedä mitään eikä hänen pidäkään tietää. Paitsi että isä saa kuvion tietoonsa, tietää että hänen ei ole tarkoitus tietää. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että kenenkään ei ole tarkoitus tietää eikä muistaa.

”Meidän piti unohtaa, että meillä oli salaisuus. Ja unohtaminen oli parasta aloittaa niin pian kuin suinkin.” (s. 175)

Perhedynamiikan pohdinta kirjassa on viiltävää. Siihen sisältyy sekin, miten tuskallista vanhemmalle on havaita omien heikkouksiensa periytyvän eteenpäin.

Illallinen hienossa ravintolassa etenee ylellisestä ruokalajista ja juomasta toiseen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuitenkin yhteisen salaisuuden olemassaolo vääristää koko illallisen kammottavaksi rituaaliksi, jossa tunnelma kiristyy kiristymistään. Seurue purkaa osan jännityksistään ruokiin ja henkilökuntaan.

Lisäväriä tuovat ympäröivät asiakkaat, tarjoilijatytöille flirttailevat setämiehet, julkkiksia bongaavat tavikset.

Konfliktin ”ratkaisu” on häikäilemätön ja yllättävä. Kuten sanottu, näille ihmisille oman imagon ylläpito menee kaiken muun edelle. Ja kertoja on aina valppaana.

”En kerro, mitä kello tarkalleen oli. Tarkat kellonajat saattavat myöhemmin kääntyä kertojaansa vastaan.” (s. 189)

Kochin kirja käy esimerkistä, miten kerronnan jännite pidetään yllä. Kirja on todella jännittävä kuin trilleri. Samalla se rohkaisee moraalimietiskelyihin. Teoksen henkilöt ovat kiusallisen uskottavan oloisia – hyvinvointi tuottaa yhtä ja toista ikävääkin. Kenellä on oikeus väännellä totuutta mieleisekseen? Onko lapsi syyllinen, jos vanhempi on rohkaissut hänet valheeseen? Itse jäin pitkään pohtimaan näitä perhekuvioita.

Kochilta on suomennettu myös Lääkäri, Naapuri ja Pormestari, jotka kaikki jossakin määrin käsittelevät ylemmän keskiluokan identiteettiä, erehdyksen, valheen ja toden ongelmia. Uusin suomennos Suomen päivät (2020) taas on eri sarjaa, kirjailijan omiin nuoruuskokemuksiin perustuva teos, jossa liikutaan muun muassa 1970-luvun suomalaisella karjatilalla.

(Taina)

Musiikkia turhautumisen partaalla

Ishiguro, Kazuo: Yösoittoja. Suom. Helene Bützow. Tammi 2009.

Olen Ishigurosta intoillut näillä sivuilla ennenkin ja jatkan samoilla linjoilla. Yösoittoja-novellikokoelmassa Ishiguro osoittaa hallitsevansa taiturimaisesti myös lyhyempää proosaa. Viiden kertomuksen yhteiset teemat ovat yhteneväiset: musiikki ja ajan kulumisen traagisuus. Jokaisessa on minäkertoja. Jokaisen tarinan päähenkilö on lisäksi jonkinlaisessa käännekohdassa, ja kaikkea maustaa ishiguromainen arvoituksellisuus.

Niminovelli Yösoittoja on näistä viidestä kertomuksesta se, joka jää eniten askarruttamaan mieltä. Tapahtumapaikkana on hienostohotelli, jossa julkkikset ja rahakkaat toipuvat kauneusleikkauksista päät kääreissä. Saksofonisti Steve ei oikeastaan kuulu joukkoon, mutta erikoisten sattumusten takia pääsee korjauttamaan ”luuserimaisen rumuutensa”. Manageri Bradleykin arvelee, että ura voi urjeta, kunhan ulkonäkö korjataan. Kertoja Steve:

”Ymmärrätte varmaan, että kauneusleikkaus ei suuremmin kiehtonut.

Sitten oli tietysti myös periaatteellinen puoli. En pahemmin intoile taiteellisesta koskemattomuudesta, kuten jo sanoinkin. Soitan rahasta mitä tahansa purkkaa. Mutta tuollainen ehdotus oli aivan toinen juttu, ja on minulla sentään vähän ylpeyttä jäljellä. Bradley oli oikeassa yhdessä asiassa: olin kaksi kertaa lahjakkaampi kuin useimmat ihmiset tässä kaupungissa. Mutta sillä ei tuntunut olevan nykyään suurtakaan merkitystä. Kyse on imagosta, myytävyydestä, esiintymisestä aikakauslehdissä ja televisiossa, näyttäytymisestä juhlissa ja lounailla tietyssä seurassa. Sellainen kuvotti minua. Minä olin muusikko, miksi minun pitäisi osallistua siihen peliin? Miksi en vain voisi soittaa musiikkiani niin hyvin kuin osasin ja kehittyä koko ajan paremmaksi, vaikka sitten vain omassa kopperossani, ja ehkä oikeat musiikinharrastajat kuulisivat minua jonakin päivänä ja arvostaisivat työtäni. Mihin minä plastiikkakirurgia tarvitsin?” (s. 137)

Hän siis kuitenkin tarttuu tarjoukseen, leikkaus tehdään, ja toipumisvaiheessa Steve tapaa ikääntyvän seurapiirikaunottaren, jonka kauneusleikkaukselle on perusteluna nuoremman kumppanin vokottelu. Yhdessä he tulevat läpikäyneeksi turhautumisensa aiheita ja järjestävät puolivahingossa itselleen absurdin seikkailun öisessä hotellissa, joka valmistautuu musiikkiaiheiseen palkintogaalaan. Ishiguro kuvailee muuten todella osuvasti, miten satunnaiset kohtaamiset voivat johtaa ihmeelliseen tilittämiseen ja läheisyyteen, joka sitten haihtuu äkkiä kuin saippuakupla.

Come Rain or Come Shine kuvaa sitä haikeutta, jonka vanhan kaveripiirin väistämätön hajoaminen aiheuttaa. Pariskunta Charlie ja Emily kutsuvat luokseen vanhan ystävänsä Rayn ajatuksenaan, että Ray voisi ihmeen kaupalla pelastaa heidän rakoilevan liittonsa. Mutta ajan virtaan ei kukaan voi pysähtyä, eivätkä vanhat nostalgiset kappaleet enää tuota samoja väreilyjä kuin silloin joskus.

Herkullinen on myös Malvern Hills, jonka minäkertoja on yritteliäs, ei kuitenkaan erityisen menestynyt nuori kitaristi. Hän menee kesäksi asumaan ja työskentelemään sisarensa ja lankonsa pyörittämään maaseutukahvilaan. Omien kappaleiden kehittelyn ja pakollisen kahvilassa avustelun lomassa hän kohtaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, joka elää omanlaisessaan itsepetoksen kuplassa.

Novellikokoelmalle tuo hohtoa Ishiguron tietämys musiikista kaikkinensa, eri genreistä, soittamisesta, esiintymisestä, haaveista, lahjakkaiden kamppailusta. Kertomusten synkähkönä pohjaväreenä erottuu maailmassa toimimisen suuri uhka ja ongelma: turhautuminen. Se ei kuitenkaan estä jatkamasta matkaa, eihän pysähtyäkään voi. Se on ihmisen osa.

Kazuo Ishiguron teksteissä on usein jonkinlainen vinksahtaneisuus, jonka selvittely on lukijalle palkitsevaa. Iskelmähurmuri parodioi ikääntyviä showmaailman tähtiä, jotka suurin elein koettavat pitää kulissia yllä. Novelli Sellisti esittelee virtuoosisoittajan, joka ikään kuin ottaa siipiensä suojaan nuoren sellistin. Opetus tuottaa tuloksia, mutta tarinan edetessä lukija alkaa ihmetellä virtuoosin ominaislaatua ja … no, lue toki itse!

Taina

Kiehtovan häiritsevä painajainen

Ishiguro, Kazuo: Surullinen pianisti. Suom. Helene Bützow (Tammi 2019)

Vuoden 2017 nobelisti Kazuo Ishiguro kuuluu harvinaisiin kirjailijoihin, jotka ovat sekä kriitikoiden että lukevan yleisön suosikkeja. Vuonna 1995 kirjoitettu Surullinen pianisti sai vasta hiljattain suomennoksensa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä tämä häikäisevästi kerrottu (ja tyylikkäästi suomennettu), arvoituksellinen teos ansaitsee huomiota.

Romaanissa pianisti, herra Ryder, saapuu suurehkoon keskieurooppalaiseen kaupunkiin esiintyäkseen konsertissa. Kaikki on kuitenkin alusta lähtien jotenkin takkuista, pianistia väsyttää, häntä epäilyttää järjestelyjen onnistuminen, hän ei oikeastaan edes muista mitä on sovittu ja mitä hänen pitäisi soittaa.

Ympärillä häärii innokkaita, miellyttämishaluisia kaupunkilaisia. Sitä mukaa kun Ryder törmää uusiin ihmisiin, näillä tuntuu olevan hänelle kovasti odotuksia, suorastaan vaatimuksia, joskin ne esitetään hyvin liehakoiden, mutta sen verran määrätietoisesti, että Ryder, joka on kovasti huolissaan omasta imagostaan, yrittää täyttää näitä toiveita.

Niinpä Ryderia johdatellaan mitä omituisimpiin tapaamisiin, näyttämö muuttuu kaiken aikaa (jos muuttuu, välillä Ryder huomaa itsekin polkevansa paikallaan), yllättävät esteet ja ihmetyksen aiheet seuraavat toistaan, pianisti ponnistelee epätoivoisesti fokusoituakseen tulevaan konserttiinsa.

Hänen odotetaan ”luovan kokonaiskuvan siitä, mitä täällä on meneillään”, ja Ryder joutuukin oudosti vedetyksi mukaan sosiaaliseen valtapeliin, kulttuuripiirien pönäkkään itsetyytyväisyyteen ja ihmissuhdedraamoihin. Lisäksi hänen omat lähimmät ihmisensä ovat pelissä mukana, eikä hän pääse pakoon omien vanhojen epäonnistumisensa taakkaa.

Pelko myöhästymisestä, pelkoa siitä että aika ei riitä tehtävän tekemiseen, pelkoa omien voimavarojen riittävyydestä. Ishiguro onnistuu kuvailemaan häkellyttävän ilmaisuvoimaisesti näitä painajaisia. On aivan pakko lukea loppuun nähdäkseen, miten tässä käy. Tosin asia on niin, että hieman vähempikin olisi riittänyt (sivuja on 658).

Ishiguron kirjaa on sanottu kuvaukseksi elämänhallinnan menettämisestä. En aio spoilata kirjaa kirjoittamalla tähän, mistä minun nähdäkseni on kysymys. Sen vain sanon, että iho nousee kananlihalle, kun kertojan ote tapahtumiin ja hetkeen alkaa nitkahdella. Se tapahtuu ensimmäisen kerran sivulla 22.

Ishiguron on sanottu useissa teoksissaan paljastavan kuilun elämänhallinnan toiveen ja todellisuuden välillä. Tämä asetelma käy erityisen hyytävästi esiin romaanissa Ole luonani aina. Mutta myös Surullinen pianisti ammentaa samasta lähteestä, paitsi että tämän painajaismaisen kirjan ”todellisuus” on sellaisissa syövereissä, että se on aivan omaa luokkaansa.

Teoksen alkuperäinen nimi The Unconsoled  (lohduton, henkilö jota ei voi lohduttaa) kuvaa mielestäni osuvammin kirjan yleissävyä kuin suomalainen nimi. On makuasia, onko tämä romaani ollenkaan hauska – niinkin sitä on markkinoitu. Minusta ei. Ehkä ainoat huvittavat kohdat ovat, kun kulttuuri-ihmiset ja kaupungin silmäätekevät paasaavat juhlapuheitaan toinen toistaan tärkeämpinä ja mahtipontisempina.

Kutkuttava yksityiskohta kirjan lopussa on, että koettuaan keskieurooppalaisen kaupungin kaaoksen pianisti suunnittelee seuraavaa matkaansa – Helsinkiin.

(Taina)

Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren : Taiteilija Klingsor (Tammi, 2017. Suomentanut Liisa Ryömä)

Taiteilija Klingsor kuoli halvaukseen kotonaan keittiössä. Klingsorit tapasivat kuolla halvaukseen, sitä heiltä oikeastaan odotettiinkin.

Halusimme tietää, mitä hänen maalauksilleen tapahtui. On väitetty että hän poltti kaikki teoksensa. Ohiajavat ihmiset sanoivat nähneensä öljymaaleista johtuvia monenkirjavia pilviä nousevan mökistä. Huhuttiin, että Klingsor oli ostanut rautakaupasta tulenarkoja nesteitä. Mutta olemme vakuuttuneita, että tiedämme paremmin: hän upotti ne kuivaan kaivoon.

Muoriklingsorin isoäidin veli Olof asettui asumaan Långträsketiin viettävään etelärinteeseen. Hän rakensi sinne talon ja navetan. Mutta hän ei löytänyt vettä. Kukaan ei tiedä kuinka monta kaivoa hän kaivoi ja täytti sitten umpeen. Muutaman vuoden kuluttua hän luovutti ja lähti siirtolaiseksi Chicagoon. Viimeistä kaivoa ei koskaan täytetty. Se on kolmekymmentä metriä syvä ja yksi sisämaan kuivimmista paikoista. Siihen Klingsor upotti kaiken taiteensa, kaikki taulut jotka olimme nähneet hänen keittiönsä seinillä ja kaikki stillebenit jotka hän oli viimeisinä vuosina luonut.