Hannu Konola : Ikkunoita ikuisuuteen : Hannu Konolan lasitaide (Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli, 2019)
”Lasimaalauksen aiheen etsinnässä olin kirkon suunnittelijoiden, arkkitehtien Carl-Juhan Slotten ja Kristian Sahlbergin kanssa lähtenyt siitä, että kapea ja korkea valoaukko pitäisi kenties jakaa pienempiin yksiköihin, jotta aukko visuaalisesti madaltuisi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt riittävän hyvin onnistuvan. Lopulta päädyin toiseen äärimmäisyyteen: korostetaan vielä jo ennestään korkeaa. Katsellessani kirkon pienoismallia, näinkin äkkiä alttariseinän avattuna: taivaan portti on korkea mutta kapea – ’se portti on ahdas ja tie kaita’ – miten siitä sisälle? Läpi viiden haavan, siis yksin armosta.”
Jälkeenpäin katsoen Hannu Konolan (1943-2020) merkittävä ura kirkollisten lasimaalausten tekijänä on itsestään selvä. Lukiolaisena hän hankki taskurahoja tekemällä pilakuvia kuopiolaisiin sanomalehtiin. Lukion päästötodistuksessa kympit tulivat käytöksessä, laulussa ja kuvaamataidossa: ”Muilla numeroilla ei kehumaan pääse”. Ylioppilas pohti arkkitehdin, papin tai taiteilijan uraa. Hän läpäisi Ateneumin pääsykokeet, mutta kävi armeijan ottaakseen vielä miettimisaikaa. Armeijassa hän kävi varusmiespappikurssin ja se ratkaisi jatkon. Konola hankki teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat.
Valmis pappi sai virkamääräyksen Turun Maarian seurakuntaan. Taideharrastus pysyi vahvasti mukana, sillä Hannu Konola jatkoi Åbo Akademissa taidehistorian opintoja. Huomiota herättänyt menestys Suvi-Pinx -katselmuksissa, joka alkoi 1974 rohkaisi Konolaa jäämään vapaaksi taiteilijaksi 1980 lähtien. Kuitenkin pappiskutsumus tuntui sekin vaativan vielä omansa ja Konola toimi merivoimien sivutoimisena sotilaspappina 1985-2003.
Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen, kun huhtikuussa 1988 tuli puhelinsoitto, joka Konolan sanoin muutti hänen elämänsä. Arkkitehti Erkki Karvala soitti ja kertoi voittaneensa Juankosken uuden kirkon suunnittelukilpailun. Hän kysyi, tekisikö Hannu Konola alttariseinän suuren lasimaalauksen. Haasteita pelkäämätön Konola suostui mielellään tarjoukseen. Sitten hän kauhistui: hän ei tiedä lasimaalauksesta juuri mitään. Professori Lauri Ahlgren auttoi hänet tien alkuun.
”Maalatessani ensimmäistä lasimaalaustani Helsingissä Pauli Hietasen maalaamossa suorastaan herkuttelin. Tunsin syvällä sisimmässäni: tässä se on. Nyt olin päässyt maaliin.”
Hannu Konolan poikkeuksellisen kaunis kirja todistaa hänen monipuolisuudestaan. Kirjassa esitellään 17 kohdetta, joihin hän on toteuttanut erilaisia lasimaalauksia. Sakraaliaiheiden lisäksi mukana on kaksi muutakin työtä. Toinen on Sampo-Ifin pääkonttorin Sammon taonta ja toinen Hansaprintin lasimaalaukset Latojan lempi sekä Painokone. Toteutuneiden töiden lisäksi mukana on kilpailutyö Oslon Margareta-kirkon uusiksi lasimaalauksiksi edellisten tuhouduttua terrori-iskussa. Kaikkien töiden tekovaiheita ja yksityiskohtia Konola avaa mielenkiintoisesti, jolloin myös niihin sisältyvä teologinen sanoma selkeytyy maallikolle. Kirjassa selviää lisäksi lasinkäsittelyn tekniikkaan liittyviä erikoispiirteitä:
”Parimetristen, helposti särkyvien ja 50 kiloa painavien lasien kantaminen 12 metrin korkeuteen oli todella hikinen ja äärimmäisen jännittävä vaihe reliefien valmistamisessa. Suurten ruutujen pujotteleminen metallirakenteisten telineiden lomassa ahtaaseen ikkunasolaan oli usein vähästä kiinni, jopa niin että osa telineistä piti välillä purkaa ja lasin löydettyä uomansa rakentaa uudestaan, jotta seuraava ylempi lasi saataisiin paikoilleen – jos saataisiin. Millikin siinä työssä oli pitkä mitta.”
Kirkollisten lasimaalausten tekijä kohtaa monenlaisia haasteita. Jokainen tila on uniikki ja lasimaalauksen tulee Konolan mukaan vahvistaa kokonaisvaikutelmaa. Välillä käytössä ollut tila oli niin kapea, että maalaukset piti nostaa valoaukon eteen, jotta lasiin mahtuisi piirtämään (Hvittorpin kappeli). Messukylässä arkkitehdit halusivat lasimaalauksen kiinnitettäväksi kuperaan kaareen irti seinästä. Lasimaali saattaa polttovaiheessa aiheuttaa yli 600 asteessa jännityksen, joka räjäyttää lasin (nyt ei onneksi räjähtänyt).
Museovirasto vaatii aivan tietynlaiset maalaukset entisöitäviin kirkkoihin. Pyhän Katariinan kirkossa sai käyttää harmaan lisäksi vain yhtä väriä. Joskus halutaan ulkopuoliset häiriötekijät, marketin valot tai ohikiitävä liikenne, sulkea kokonaan pois. Sitten taas toivotaan ulkona olevien puiden kajastavan lasin läpi. Salo-Uskelan seurakuntatalon kappelissa Konola hyödynsi vastakkaisen rakennuksen voimakkaan keltaista seinää, joka sai näkyä värittömän lasin läpi antaen teokselle syvyysulottuvuutta…
Kirja opettaa katsomaan lasimaalauksia aivan uusin silmin.
Konola pohtii kirjassa myös taiteen tuntomerkkejä. Teologi ei arvosta saarnaavia propagandakuvia. Yksi hyvän taiteen tuntomerkki hänestä on se, että se jättää jotain sanomatta. Se on avoin eikä selitä asiaa puhki. Toinen tuntomerkki on sen tavassa vaikuttaa, se koskettaa usein kysymällä. ”Opetuskuva vastaa tyhjentävästi, vaikka ei ole edes kysytty”. Hannu Konola antaa esimerkin avoimesta kuvasta omassa tuotannossaan. Sellainen on esimerkiksi Kuopion Neulamäen kirkon lasimaalaus Sola gratia, tuo punainen huutomerkki.
Hannu Konola ymmärtää, että kun seurakunta hankkii taideteosta tiloihinsa, esitetään usein vaatimus, että sen pitää olla kaikkien ymmärrettävissä. Tilaajien mielissä väikkyvät kenties kotikirkkojen vuosisadan alussa maalatut naturalistiset kuvat, jotka mielletään oikeaksi kirkkotaiteeksi. Teologi/taiteilija Konola kaipaa mystistä arvoituksellisuutta, sillä se on hänestä leimaava piirre koko kristillisessä uskossa, se selittämätön toisen todellisuuden kosketus:
”Miksi kirkkotaiteen pitäisi selittää kaikki? Miksi sen pitäisi tihkua joka viivassaan vuorenvarmaa teologiaa ja puhdasta oppia? Eikö riitä, että papit selittävät ja tietävät tarkkaan, mitä Jumala tahtoo ja tekee – ei kuvan tarvitse sitä tehdä.”
Keskiaikaisessa kirkkotaiteessamme näkee huumoriakin, vaikkapa Lohtajan kirkon hevoskauppiaat. Aihe on hänelle tuttu, sillä hän teki pro gradun, jonka koski Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kalkkimaalausten opetusmotiiveja ja liturgista tehtävää. Hannu Konola kirjoittaa, että hän on nähnyt kirkkosalin, jossa Kristus esiintyy kolme kertaa ristiinnaulittuna. Oli puuveistos, jättikokoinen öljymaalaus sekä pronssipatsas. Muuta taidetta siinä salissa ei sitten ollut. Häntä se ei paljon naurattanut. Konola ihmettelee, mihin kirkkotaiteen ilo tahtoo hävitä.
”Vai onko syntiä, jos kirkkokansa istuu Raamatusta aiheensa etsivän, mutta silti tuoreen kirkkotaiteen äärellä hilpeässä mielentilassa?”
Tommi
Savon Sanomien artikkeli 4.3.2020 (maksumuuri)
ET-lehden haastattelu 11.1.2017
Tainan ja Tommin aarrearkku 