Avainsana-arkisto: kirkkotaide

Hattulan kirkon tuntemattomat taidemaalarit

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Työn alussa mestari Andreas Pictor miettii annetun tehtävän vaikeutta:
   "Maalari kierrätti katsettaan pitkin kirkon seiniä, antoi sen kivuta pylväitä ylös, liukua holvin traveisiin, valua seuraavaa pylvästä alas ja pysähtyä kuoriin, pyhimpään paikkaan. Sinne oli vain papilla lupa mennä, mutta kuoriin pääsi myös kirkkomaalari. Kuorin kuvien maalaaminen hirvitti häntä eniten.
   Andreaan mielikuvissa hohteli häikäisevissä väreissä säteilevä kirkko, jotain muuta kuin tämä harmaanvalkea ankeus, jota muutama alakuloisen näköinen koristemaalaus somisti. Koristukset näyttivät kitukasvuisilta orjanruusuilta, kuka lie osaamaton ne aikanaan piirrellyt. Surkeat kuvat lohduttivat häntä. Niitä paremmin hän aina pystyisi maalaamaan.
   Aloittamisen hetkellä maalari tunsi suurta voimaa ja onnenautuutta mutta myös musertavaa kelpaamattomuutta ja taidottomuutta. Kirkon koskemattomat puhtaat seinät, huikaisevan korkealla siintävä katto, syntymistään odottavat kuvat, maailman alku ja loppu, koko kristinoppi, maalaaminen Jumalalle kunniaksi, kirkkokansalle iloksi ja opetukseksi sekä kirkolle kallisarvoiseksi työksi. Kalkkiseinä oli armoton: mitä siihen maalattiin, se pysyi. Seinä ei sallinut erehtymistä."

Kesän -22 uutisvirta uuvutti välillä horteiseen turtumuksen tilaan. Yhtäkkiä huomaan kuuntelevani valppaana sympaattista nuorta miestä, Hattulan kirkko-opasta Vilppu Vuorta. Uutisessa kerrotaan miten Hattulan Pyhän Ristin kirkon kävijämäärä on parin viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Syy häkellyttävään suosion kasvuun on Anneli Kannon kirja Rottien pyhimys. Suomen katoliseen keskiaikaan sijoittuva romaani kertoo 1500-luvun alkupuolen kirkkomaalareista, jotka ottivat tehtäväkseen somistaa kuvin tuon kirkon. Haastateltujen kävijöiden lausunnot ovat myönteisiä, joten kirja lienee hyvä? Se on.

Anneli Kanto kertoo hautoneensa teemaa vuodesta 2014 alkaen. Silloin hän näki taidehistorian luennolla kuvat Hattulan kirkon maalauksista, jotka hän välittömästi tunnisti: hän oli ensimmäisen kerran nähnyt nuo jo pikkutyttönä. Hänestä tuntui, että niistä oli pakko kirjoittaa. Sisällissotaa käsittelevien kirjojensa jälkeen hän myös halusi kirjoittaa kirjan, jossa julmuuksien sijaan olisi kauneutta, rakkautta ja korkeampien henkisien päämäärien tavoittelua. Naisnäkökulmaa edelleenkään unohtamatta. Aikaisempi kokemus toimittajan työstä helpotti tietojen keruuta ja hänen laaja kontaktiverkostonsa, varsinkin monet historiaa tuntevat henkilöt avustivat taustatyössä. Kirjaan sisältyvä viiteluettelo onkin vaikuttava ja todistaa syvää paneutumista keskiaikaisen ihmisen todellisuuteen esimerkiksi puvuston, ruokailutottumusten ja -välineiden sekä sanaston kautta - herjauksia unohtamatta. Jo henkilöiden puheesta saa käsityksen heidän maailmankuvastaan ja se vaikuttaa erittäin aidolta.

Päähenkilö Pelliina palaa markkinareissulta:
   "Hautajaisiin ihmiset toivat leipiä ja piirakoita mutta kun olin ne syönyt ja ryynipussi tyhjeni ja ne rotanperkeleet pilasivat jauhoni tuli nälkä. Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina. Kun mestari vielä oli elävä minä olin hänen siipensä alla eivätkä ihmiset niin rumasti katsoneet tai sähisseet että pahasilmä pthyi pthyi mutta mestari alkoi yskiähinkua ja sitten sylki verta oli tuskissa ja yhtenä aamuna kun heräsin oli tuvassa paha hiljaisuus ja kun menin katsomaan mestari Rutger oli kuollut keltainen ja kylmä.
   Kyllä olisi mestari iloinen nyt kun tietäisi että minulla on painava pussi oikeita seulottuja ohrajauhoja ja pussi ohranjyviä. Nyt ei tule pula eikä hätä. Ostin leipiä munia savukalaa makkaraakin raaskin ostaa ja vielä tarpeetonta mielitekoa rinkeleitä ja hunajaa vaikka ilman niitäkin olisin pärjännyt."

Yleensä kirkkomaalareiden työryhmään lienee kuulunut 5-6 maalaria. Mukana oli ilmeisesti jokin nimekäs maalari, jonka avulla ryhmä sai tiettyä kilpailuetua urakoita etsittäessä. Lisäksi ryhmään kuului varmaankin munkki, joka hallitsi kuvien teologiset taustat sekä tunsi pyhimysten asianmukaiset tunnusmerkit ja muun rekvisiitan. Jonkun jäsenen piti todennäköisesti erikoistua neuvotteluihin ja taloudellisiin kysymyksiin, sillä näin suuret hankkeet vaativat pitkää etukäteisvalmistelua. Anneli Kanto käytti taiteellista vapautta ja pienesi työryhmän kokoa. Kirjassa siinä on neljä jäsentä, josta yksi oli vielä sairastunut jo lähdössä eikä edes päässyt Hattulaan asti. Tämä keskittää kirjan näkökulmaa ja samalla tehostaa dramaattisten tapahtumien seurauksia. Tämän ryhmän osalta veli Benedictus puuttuu, joten taiteilijoilla ei ole aivan oikeaoppista käsitystä kaikista vaadituista maalauksista. Se kirvoittaa kiehtovia keskusteluja uskonnollisista aiheista etenkin kun ryhmään liittyvällä Pelliina Rutgerintyttärellä on pelkästään kasvatusisänsä tiilimestarin jokseenkin maalliset opetukset päässään.

Meille kuvavirran kasvateille voi olla vaikea käsittää, miten hirmuisten vaikutuksen pelkkä kuva saattoi tehdä tuohon aikaan. Suuri osa ihmisistä maaseudulla ei ollut ikinä nähnyt ensimmäistäkään. Anneli Kanto kuvaa erinomaisesti tätä vaikutusta. Pelliina on otettu avustamaan maalareita ja hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan Aatamista ja Eevasta sisällä kirkossa:

   "Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja ja pelkäsin että ne lähtevät perääni ja minut on tuotu tänne niiden revittäväksi ja syötäväksi niin kuin mestari Rutgerin tarinoissa ja oveluuttaan kirkkoväärti ei sitä minulle kertonut."

Kun Pelliinaa sitten aletaan vähitellen opettaa yhä vaativampiin maalaustöihin, saadaan luontevasti esiteltyä kirkkomaalauksen tekniikkaa värien valmistuksesta alkaen. Mutta kirja ei ole pelkästään kaunokirjallinen kuvaus keskiajasta ja kirkkomaalauksen tekniikasta. Se on myös kuvaus luomistyön vaikeudesta ja yleensä taiteilijan asemasta ympäristön paineissa. Mesenaatit ja rahoittajat täytyy pitää tyytyväisinä. Heidän kanssaan käydään neuvotteluja ja jossain määrin heidän vaatimuksensa pitää ottaa huomioon. Tilaajalla voi olla himo lykätä tassunsa luovaan työhön, sillä onhan toki maksaja kuitenkin vähän parempi kuin jotkut taiteilijanrentut! Toisaalta taiteilijat voivat kuunnella sujuvasti ja huijata myöhemmin asiaa ymmärtämättömiä pikkuisen.

Hattulan kirkon maalarit eivät varmaankaan edes pitäneet itseään taiteilijoina vaan käsityöläisinä. He tavoittelivat periaatteessa yksinkertaisilla kuvilla lähes mahdotonta, koko maailmanhistorian kuvittamista sen luomisesta alkaen viimeiseen tuomioon asti. Lisäksi Raamatun näkymätön todellisuus pyrittiin tekemään rahvaalle näkyväksi. Kertomus välillä kuluttavan proosallisesta työstä kasvaa kuvaukseksi taiteen merkityksestä ja sen vastaanottamisesta. Vaikka puitteet ovat puutteelliset ja työ suureksi osaksi arkista puurtamista, loistaa valmiissa freskossa ihmisen oppimisen ja kehittymisen suuruus. Tulos on kokonaistaideteos, kerrassaan tyrmäävä elämys, jossa on läsnä pyhyyden tunne. Siis Hattulan kirkko vai tämä kirja? Ai onko niillä joku ero?

Hattulan Pyhän Ristin ja Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalareista ei tiedetä mitään. Kirkkojen kuvastoja vertailtaessa on tultu siihen tulokseen, että sama ryhmä on ne maalannut. Ainuttakaan kuittia tai signeerausta ei ole löytynyt, joten kirjailijalla on ollut lähtökohtana vain nuo kuvat ja ne hän meille vähitellen avaa. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että kun kuvia katsoo tarpeeksi kauan ja hartaasti, alkaa kuvien takaa nähdä myös maalarin. Eläytymällä ja päättelemällä hän täydensi aukkopaikat. Anneli Kanto kuvaa romaaninsa henkilöitä niin elävästi ja lämpimästi, että heitä jää lopuksi oikeasti kaipaamaan, kun ryhmän tehtävä on suoritettu ja he häviävät näköpiiristämme lopullisesti.

   "Kerran oli Andreas Pictor ja mestari Martinus ja Vilppu Niilonpoika vantti ja Pelliina Rutgerintytär kirkkoa maalaamassa. Istuimme yhdessä syömässä kirkon seinustalla ja aurinko paistoi oli lämmintä. Kirkon takana Vanajavesi läikytti valonkareita ja lähetti järven tuoksua. Pääskyset kirskuttivat ja lensivät yläpuolellamme leikkasivat siivillään ilmaa kuin veitsillä ja pujahtivat pieneen savimökkiin kirkon katonlappeen alle mistä alkoi kuulua nälkäisten pääskysenlasten kiljunta että minulle minulle anna äiti minulle. Katselin kirkon päätyä ja näin siellä mestari Rutgerin tiiliset kasvot ja tuli mukava olla. Syötyämme heittäydyimme nurmikolle nukkumaan tai jos kärpäset meitä kiusasivat ja kävelivät kutittavaisilla jaloillaan kasvoillamme siirryimme viileään kirkkoon. Vaikka ulkona oli helle ja apia ilma oli kirkossa aina viileää ja pysyväinen sää. Vasta pitkällinen sade työnsi sinne kosteuden. Siellä kivilattialla lepäsimme hiljaisuudessa ja kirkon pehmeässä kalkinhajuisessa ilmassa ja sitten taas maalasimme."

Tommi

Kirjan nimikkopyhimys pyhä Kakukylla (Kakwkylla, Cacubilla, Cutubilla, Kukakille) on jokseenkin arveluttava tapaus. Anneli Kanto sanoo, että hän voi olla jonkinlainan "wanna-be" eli ei-kanonisoitu pyhimys. Hänen kyllä sanottiin suojelevan hiiriltä ja rotilta, mutta kyseessä taitaa olla paikallispyhimys, sillä hänet tunnettiin oikeastaan vain Ruotsi-Suomessa ja Saksassa. Virallista officiumia hänestä ei ole. Mahdollisesti pyhä Kakukylla oli sekoitettu pyhään Gertrudiin, jonka tehtäväpiiriin noiden jyrsijöiden torjunta kuului.