Sunnuntaitaiteen jouhipaidassa

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.

Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.

Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.

Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.

Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.

”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”

Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.

Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.

Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.

Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.

”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”

Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.

Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.

”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”

Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.

” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”

Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”

Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.

(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)

Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.

”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”

Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:

”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”

Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.

Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).

Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.

Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.

Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:

”Kyseessä on alttaritaulu, siis sunnuntaikuva”: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat taiteellisen prosessin kuvauksena ja taiteilijaromaanina – Trepo (tuni.fi)

Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.

Taina

Hattulan kirkon tuntemattomat taidemaalarit

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Työn alussa mestari Andreas Pictor miettii annetun tehtävän vaikeutta:
   "Maalari kierrätti katsettaan pitkin kirkon seiniä, antoi sen kivuta pylväitä ylös, liukua holvin traveisiin, valua seuraavaa pylvästä alas ja pysähtyä kuoriin, pyhimpään paikkaan. Sinne oli vain papilla lupa mennä, mutta kuoriin pääsi myös kirkkomaalari. Kuorin kuvien maalaaminen hirvitti häntä eniten.
   Andreaan mielikuvissa hohteli häikäisevissä väreissä säteilevä kirkko, jotain muuta kuin tämä harmaanvalkea ankeus, jota muutama alakuloisen näköinen koristemaalaus somisti. Koristukset näyttivät kitukasvuisilta orjanruusuilta, kuka lie osaamaton ne aikanaan piirrellyt. Surkeat kuvat lohduttivat häntä. Niitä paremmin hän aina pystyisi maalaamaan.
   Aloittamisen hetkellä maalari tunsi suurta voimaa ja onnenautuutta mutta myös musertavaa kelpaamattomuutta ja taidottomuutta. Kirkon koskemattomat puhtaat seinät, huikaisevan korkealla siintävä katto, syntymistään odottavat kuvat, maailman alku ja loppu, koko kristinoppi, maalaaminen Jumalalle kunniaksi, kirkkokansalle iloksi ja opetukseksi sekä kirkolle kallisarvoiseksi työksi. Kalkkiseinä oli armoton: mitä siihen maalattiin, se pysyi. Seinä ei sallinut erehtymistä."

Kesän -22 uutisvirta uuvutti välillä horteiseen turtumuksen tilaan. Yhtäkkiä huomaan kuuntelevani valppaana sympaattista nuorta miestä, Hattulan kirkko-opasta Vilppu Vuorta. Uutisessa kerrotaan miten Hattulan Pyhän Ristin kirkon kävijämäärä on parin viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Syy häkellyttävään suosion kasvuun on Anneli Kannon kirja Rottien pyhimys. Suomen katoliseen keskiaikaan sijoittuva romaani kertoo 1500-luvun alkupuolen kirkkomaalareista, jotka ottivat tehtäväkseen somistaa kuvin tuon kirkon. Haastateltujen kävijöiden lausunnot ovat myönteisiä, joten kirja lienee hyvä? Se on.

Anneli Kanto kertoo hautoneensa teemaa vuodesta 2014 alkaen. Silloin hän näki taidehistorian luennolla kuvat Hattulan kirkon maalauksista, jotka hän välittömästi tunnisti: hän oli ensimmäisen kerran nähnyt nuo jo pikkutyttönä. Hänestä tuntui, että niistä oli pakko kirjoittaa. Sisällissotaa käsittelevien kirjojensa jälkeen hän myös halusi kirjoittaa kirjan, jossa julmuuksien sijaan olisi kauneutta, rakkautta ja korkeampien henkisien päämäärien tavoittelua. Naisnäkökulmaa edelleenkään unohtamatta. Aikaisempi kokemus toimittajan työstä helpotti tietojen keruuta ja hänen laaja kontaktiverkostonsa, varsinkin monet historiaa tuntevat henkilöt avustivat taustatyössä. Kirjaan sisältyvä viiteluettelo onkin vaikuttava ja todistaa syvää paneutumista keskiaikaisen ihmisen todellisuuteen esimerkiksi puvuston, ruokailutottumusten ja -välineiden sekä sanaston kautta - herjauksia unohtamatta. Jo henkilöiden puheesta saa käsityksen heidän maailmankuvastaan ja se vaikuttaa erittäin aidolta.

Päähenkilö Pelliina palaa markkinareissulta:
   "Hautajaisiin ihmiset toivat leipiä ja piirakoita mutta kun olin ne syönyt ja ryynipussi tyhjeni ja ne rotanperkeleet pilasivat jauhoni tuli nälkä. Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina. Kun mestari vielä oli elävä minä olin hänen siipensä alla eivätkä ihmiset niin rumasti katsoneet tai sähisseet että pahasilmä pthyi pthyi mutta mestari alkoi yskiähinkua ja sitten sylki verta oli tuskissa ja yhtenä aamuna kun heräsin oli tuvassa paha hiljaisuus ja kun menin katsomaan mestari Rutger oli kuollut keltainen ja kylmä.
   Kyllä olisi mestari iloinen nyt kun tietäisi että minulla on painava pussi oikeita seulottuja ohrajauhoja ja pussi ohranjyviä. Nyt ei tule pula eikä hätä. Ostin leipiä munia savukalaa makkaraakin raaskin ostaa ja vielä tarpeetonta mielitekoa rinkeleitä ja hunajaa vaikka ilman niitäkin olisin pärjännyt."

Yleensä kirkkomaalareiden työryhmään lienee kuulunut 5-6 maalaria. Mukana oli ilmeisesti jokin nimekäs maalari, jonka avulla ryhmä sai tiettyä kilpailuetua urakoita etsittäessä. Lisäksi ryhmään kuului varmaankin munkki, joka hallitsi kuvien teologiset taustat sekä tunsi pyhimysten asianmukaiset tunnusmerkit ja muun rekvisiitan. Jonkun jäsenen piti todennäköisesti erikoistua neuvotteluihin ja taloudellisiin kysymyksiin, sillä näin suuret hankkeet vaativat pitkää etukäteisvalmistelua. Anneli Kanto käytti taiteellista vapautta ja pienesi työryhmän kokoa. Kirjassa siinä on neljä jäsentä, josta yksi oli vielä sairastunut jo lähdössä eikä edes päässyt Hattulaan asti. Tämä keskittää kirjan näkökulmaa ja samalla tehostaa dramaattisten tapahtumien seurauksia. Tämän ryhmän osalta veli Benedictus puuttuu, joten taiteilijoilla ei ole aivan oikeaoppista käsitystä kaikista vaadituista maalauksista. Se kirvoittaa kiehtovia keskusteluja uskonnollisista aiheista etenkin kun ryhmään liittyvällä Pelliina Rutgerintyttärellä on pelkästään kasvatusisänsä tiilimestarin jokseenkin maalliset opetukset päässään.

Meille kuvavirran kasvateille voi olla vaikea käsittää, miten hirmuisten vaikutuksen pelkkä kuva saattoi tehdä tuohon aikaan. Suuri osa ihmisistä maaseudulla ei ollut ikinä nähnyt ensimmäistäkään. Anneli Kanto kuvaa erinomaisesti tätä vaikutusta. Pelliina on otettu avustamaan maalareita ja hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan Aatamista ja Eevasta sisällä kirkossa:

   "Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja ja pelkäsin että ne lähtevät perääni ja minut on tuotu tänne niiden revittäväksi ja syötäväksi niin kuin mestari Rutgerin tarinoissa ja oveluuttaan kirkkoväärti ei sitä minulle kertonut."

Kun Pelliinaa sitten aletaan vähitellen opettaa yhä vaativampiin maalaustöihin, saadaan luontevasti esiteltyä kirkkomaalauksen tekniikkaa värien valmistuksesta alkaen. Mutta kirja ei ole pelkästään kaunokirjallinen kuvaus keskiajasta ja kirkkomaalauksen tekniikasta. Se on myös kuvaus luomistyön vaikeudesta ja yleensä taiteilijan asemasta ympäristön paineissa. Mesenaatit ja rahoittajat täytyy pitää tyytyväisinä. Heidän kanssaan käydään neuvotteluja ja jossain määrin heidän vaatimuksensa pitää ottaa huomioon. Tilaajalla voi olla himo lykätä tassunsa luovaan työhön, sillä onhan toki maksaja kuitenkin vähän parempi kuin jotkut taiteilijanrentut! Toisaalta taiteilijat voivat kuunnella sujuvasti ja huijata myöhemmin asiaa ymmärtämättömiä pikkuisen.

Hattulan kirkon maalarit eivät varmaankaan edes pitäneet itseään taiteilijoina vaan käsityöläisinä. He tavoittelivat periaatteessa yksinkertaisilla kuvilla lähes mahdotonta, koko maailmanhistorian kuvittamista sen luomisesta alkaen viimeiseen tuomioon asti. Lisäksi Raamatun näkymätön todellisuus pyrittiin tekemään rahvaalle näkyväksi. Kertomus välillä kuluttavan proosallisesta työstä kasvaa kuvaukseksi taiteen merkityksestä ja sen vastaanottamisesta. Vaikka puitteet ovat puutteelliset ja työ suureksi osaksi arkista puurtamista, loistaa valmiissa freskossa ihmisen oppimisen ja kehittymisen suuruus. Tulos on kokonaistaideteos, kerrassaan tyrmäävä elämys, jossa on läsnä pyhyyden tunne. Siis Hattulan kirkko vai tämä kirja? Ai onko niillä joku ero?

Hattulan Pyhän Ristin ja Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalareista ei tiedetä mitään. Kirkkojen kuvastoja vertailtaessa on tultu siihen tulokseen, että sama ryhmä on ne maalannut. Ainuttakaan kuittia tai signeerausta ei ole löytynyt, joten kirjailijalla on ollut lähtökohtana vain nuo kuvat ja ne hän meille vähitellen avaa. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että kun kuvia katsoo tarpeeksi kauan ja hartaasti, alkaa kuvien takaa nähdä myös maalarin. Eläytymällä ja päättelemällä hän täydensi aukkopaikat. Anneli Kanto kuvaa romaaninsa henkilöitä niin elävästi ja lämpimästi, että heitä jää lopuksi oikeasti kaipaamaan, kun ryhmän tehtävä on suoritettu ja he häviävät näköpiiristämme lopullisesti.

   "Kerran oli Andreas Pictor ja mestari Martinus ja Vilppu Niilonpoika vantti ja Pelliina Rutgerintytär kirkkoa maalaamassa. Istuimme yhdessä syömässä kirkon seinustalla ja aurinko paistoi oli lämmintä. Kirkon takana Vanajavesi läikytti valonkareita ja lähetti järven tuoksua. Pääskyset kirskuttivat ja lensivät yläpuolellamme leikkasivat siivillään ilmaa kuin veitsillä ja pujahtivat pieneen savimökkiin kirkon katonlappeen alle mistä alkoi kuulua nälkäisten pääskysenlasten kiljunta että minulle minulle anna äiti minulle. Katselin kirkon päätyä ja näin siellä mestari Rutgerin tiiliset kasvot ja tuli mukava olla. Syötyämme heittäydyimme nurmikolle nukkumaan tai jos kärpäset meitä kiusasivat ja kävelivät kutittavaisilla jaloillaan kasvoillamme siirryimme viileään kirkkoon. Vaikka ulkona oli helle ja apia ilma oli kirkossa aina viileää ja pysyväinen sää. Vasta pitkällinen sade työnsi sinne kosteuden. Siellä kivilattialla lepäsimme hiljaisuudessa ja kirkon pehmeässä kalkinhajuisessa ilmassa ja sitten taas maalasimme."

Tommi

Kirjan nimikkopyhimys pyhä Kakukylla (Kakwkylla, Cacubilla, Cutubilla, Kukakille) on jokseenkin arveluttava tapaus. Anneli Kanto sanoo, että hän voi olla jonkinlainan "wanna-be" eli ei-kanonisoitu pyhimys. Hänen kyllä sanottiin suojelevan hiiriltä ja rotilta, mutta kyseessä taitaa olla paikallispyhimys, sillä hänet tunnettiin oikeastaan vain Ruotsi-Suomessa ja Saksassa. Virallista officiumia hänestä ei ole. Mahdollisesti pyhä Kakukylla oli sekoitettu pyhään Gertrudiin, jonka tehtäväpiiriin noiden jyrsijöiden torjunta kuului.