Margaret Atwood : Velka ja vaurauden varjopuoli (suomentanut Petri Stenman. Like, 2009)
”Äitini piti tilikirjaa viisikymmentä vuotta. Panen merkille, että avioliittonsa alkuvuosina, 1930- ja 40-lukujen taitteessa, vanhempani toisinaan velkaantuivat — viisitoista dollaria sinne, viisitoista dollaria tuonne — tai ottivat pankista pieniä lainoja — viisitoista dollaria sieltä, viisitoista dollaria tuolta. Ne eivät tarkemmin ajateltuna olleet mitään aivan pikkusummia, kun leipälasku koko kuukaudelta oli dollari ja kaksikymmentä senttiä ja maitolasku kuusi dollaria. Velat maksettiin takaisin jokusen viikon kuluessa tai viimeistään muutaman kuukauden päästä.
”Silloin tällöin kirjaan ilmestyi jokin kummajainen— ’Kirja: kaksi dollaria ja kahdeksankymmentä senttiä’, ’Ylellisyysruoat: neljäkymmentä senttiä’. Mitäköhän ylellisyysruoat mahtoivat olla? Epäilen niiden olleen suklaakonvehteja — äitini kertoi minulle, että jos he sattuivat saamaan konvehteja, he leikkasivat kunkin niistä kahtia, jotta molemmat pystyivät maistamaan kaikkia makuja. Tätä kutsuttiin ’varojensa mukaan elämiseksi’; taito, joka television velkaohjelmien perusteella näyttää kadonneen.”
Joulusesonki huipentuu. ”Massia saa seinästä” ja jos se sattuisi loppumaan, tehdään velkaa. Margaret Atwood kirjoittaa, että meille tolkutetaan jatkuvasti, että lainan ottaminen on erinomaisen kiitettävä teko. Se pitää ”järjestelmän” pyörät pyörimässä. Kun nöyrät kuluttajat tekevät osuutensa ja käyttävät kosolti rahaa, he pitävät jonkin ison, ääritaantumuksellisen, ”taloudeksi” kutsutun asian liikkeellä.
Atwoodin mukaan kirjan taustalla on uteliaisuus. Hän halusi perehtyä aiheeseen, josta tietää vain vähän ja siksi kiehtoo häntä. Kirjailijat muutenkin kirjoittavat aiheista, jotka huolestuttavat tai askarruttavat heitä. Velan aihe on Atwoodista askarruttava, sillä se on sidoskohta, jossa raha (eli tarina) ja uskonnollinen usko leikkaavat. Ihmettely alkoi hänen kohdalla jo lapsena, kun hammaskeiju toi viisisenttisiä tyynyn alle. Lisäksi pankkikirjalle alkoi pienten säästöjen kohdalle tulla tyhjästä korkoa, ihmeellistä näkymätöntä rahaa, jonka saattoi vaihtaa kivoiksi tavaraksi. Keijuun piti uskoa. Muuten rahantulo loppuisi. Entä pankit: häviävätkö nekin jos niihin ei usko? Vastaus tulee kirjassa.
Atwoodin tehosekoitin vatkaa hilpeään sekoitukseen taloushistoriaa, henkilökohtaisia muistoja, ajankohtaisia poliittisia näkökantoja, kirjallisia pohdiskeluja ja teologiaa. Velkaa käsitellään kokonaisvaltaisesti inhimillisenä ajatusrakennelmana, ei pelkästään taloudellisessa katsannossa.
Margaret Atwood väittää, että ihmisellä on ikiaikainen sisäinen peruskivi, jonka varaan velka- ja luottorakennelma ylipäätään voidaan rakentaa: reiluudentajumme. Lapset alkavat huomata ”Tuo on epäreilua!” noin neljävuotiaina. Tuon ominaisuuden perusteella hyvä työ ansaitsee vastapalveluksen. Siihen liittyy oikeudenmukaisuus, esimerkiksi lainan takaisinmaksu. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi koskaan tarpeeksi tyhmä lainatakseen mitään kenellekään ja odottaisi vielä saavansa sen takaisin. ”Reiluudentajun kääntöpuoli on vääryydentaju, joka johtaa vahingoniloon silloin, kun tekemämme on jäänyt huomaamatta, tai sitten syyllisyydentuntoon; ja raivoon ja kostoon, kun tulee kohdelluksi epäreilusti.”
Atwood esittelee kirjassa esimerkkien avulla, miten noin keskeisen roolin inhimillisessä kanssakäymisessä saanut asia sekä sen taustalla piilevät motiivit näkyvät kaunokirjallisuudessa. Machiavelli varoittaa ruhtinaallisesta velasta ja Elmore Leonard (Hyvä pätkä) rikollisten kanssa tehtävistä sopimuksista. Kauheinta on sortua kauppoihin Paholaisen kanssa kuten Faust-parka. Shylockin avulla Atwood kuvaa juutalaisten joutumista rahaliikenteen järjestelijöiksi ja heidän kokemaansa sortoa. Georg Eliot (Mylly joen rannalla) kertoo oikeusjutun takia vararikkoon menneen myllärin tarinan. Velkojen takia hän ja koko perhe joutuivat pulaan ja lasten oli lopetettava koulunkäynti. Sen jälkeen myllärin johtotähti oli kosto.
”1800-luvulla velka todella laukkaa romaanien juonena läpi sepitteellisten sivujen” Atwood kirjoittaa. Tuolla vuosisadalla kapitalismi löi itsensä varsinaisesti läpi ja rahasta tuli useimpien asioiden mittari. Keino, jolla Humisevan harjun Heathcliff osoittaa rakkautensa ja vihansa on raha, ja ruuvi, jota hän kiristää on velka. Atwood valaisee myös velallisten vähäosaisten kurjaa asemaa tuon ajan Englannissa perusteellisesti. Velkoja saattoi surutta pidätyttää velallisensa ja heittää tämän vankilaan.
”Hyvin usein englantilaisen velallisen perhe muutti hänen mukanaan vankilaan, ja vaimo ja lapset menivät töihin maksaakseen koko perheelle ruoan ja asumisen. Tämä on sangen lähellä neljä tuhatta vuotta varhaisempaa Hammurabin lakia, joka salli miehen myydä vaimonsa ja lapsensa velkojensa kuittaamiseksi. Niin ikään se muistuttaa melko lailla nyky-Intian lapsityöläisiä, jotka tekevät pitkää, ankaraa päivää maksaakseen vanhempiensa ottamat velat — vanhempien, joilla usein ei ole muuta keinoa edes yrittää maksaa rahoja takaisin.”
Margaret Atwoodin mukaan ”elämäntarina” ilman tarinaa ei ole elämä ja velasta voi tulla yksi sellainen. Täydellisin velan henkilöitymä on sopivasti jouluaikaan liittyvä Ebenezer Scrooge, Charles Dickensin unohtumaton kitupiikki ja Roope Ankan esikuva. Dickensille oli totisesti siunaantunut kertomusten aiheita omakohtaisesti. Hänen isänsä teljettiin Marshalseaan, velallisten vankilaan, ja 12-vuotias Charles otettiin pois koulusta ja lähetettiin kenkälankkitehtaaseen.
Charles Dickensin kirjassa Saiturin joulu (A Christmas carol) Ebenezer Scrooge tekee parannuksen ja alkaa maksaa siten moraalista velkaansa lähimmäisilleen. Scrooge oli taloudellisessa mielessä mahtava velkoja. Samalla hänestä oli sukeutunut velallinen moraalisessa mielessä, ja juuri tämä oivallus oli hänen muutoksensa ydin. Kun tarinassa päästään vaiheeseen, jossa Scrooge alkaa jakaa omaisuudestaan lahjoja vähäosaisille, niin ”se suo lämpimän, miellyttävän, rommiryypynomaisen tunteen” ja ainakin Margaret Atwood kirjoittaa vuodattavansa muutaman tunteellisen kyyneleen. Kunnes esitys päättyy, kirja tai televisio suljetaan ja palataan taas aikuisten oikeaan elämään.
Laajojen historiallisten kaarien lisäksi Atwood linkittää kirjaan kiinnostavia piirteitä muidenkin eläinte, etenkin kädellisten käyttäymisestä. ”Tutkijoiden mukaan rotat, joilta on viety lelut ja rottakaverien seura, antavat itselleen pikemmin tuskallisia sähköiskuja kuin sietävät pitkäksi venähtänyttä tylsyyttä.” Atwood epäilee, että joskus velasta voi tulla ihmiselle vastaava kidutuskeino. Hän kysyy, voisiko suuri velka olla joillekin samankaltainen adrenaliinipiikki yksitoikkoiseen elämään kuin hurjastelu moottoripyörällä.
Nykyiset asenteemme velkaan ovat juurtuneet syvälle koko kulttuuriimme. Atwood epäilee, että eräs syy intoon ottaa lainaa löytyy ihmiskunnan alkuhämäristä. Voi olla, että meidät silloin ohjelmoitiin nappaamaan hedelmä heti alaoksalta ja hotkimaan siitä niin paljon kuin suinkin. ”Nappaa tarjous nyt” saattaa hänestä olla muunnelma käyttäytymistavasta, joka valikoitui metsästäjä- ja keräilijäaikanamme. ”Noihin aikoihin pyy pivossa todella vastasi kymmentä oksalla, ja suuhun sullottu lintu vielä useampaa”.
Sosiaaliset eläimet tekevät yhteistyötä saalistaessa. Silloin saaliin jakaminen muodostuu hienovaraiseksi. Kaikilla kädellisillä on käsitys reiluudesta. Kapusiiniapinat alkoivat heitellä tutkijoita pikkukivillä ja kieltäytyivät yhteistyöstä, kun yhdelle apinalle annettiin viinirypäle toisten saadessa vähempiarvoisia kurkunviipaleita. Reilu ei ole kuitenkaan sama kuin tasavertainen, Atwood huomauttaa. Simpansseilla henkisesti tai fyysisesti vahvin saa enemmän, mutta ryhmä on erittäin tietoinen siitä, mikä on soveliasta kullekin jäsenelle ja mikä sitten on nokkavaa nousukasmaisuutta. Kuvaan tulee vastavuoroisuus; joku voi olla toiselle palveluksen velkaa. Atwood arvelee, että simpanssien keskuudessa on jopa kunniavelkoja.
”Raha ei ole ainoa asia, jonka täytyy arvonsa ansaitakseen liikkua ja kiertää: myös hyvien tekojen ja lahjojen täytyy liikkua ja kiertää — aivan kuten ne tekevät simpanssien keskuudessa — muutoin mikään sosiaalinen järjestelmä ei pysy tasapainossa.”
Margaret Atwoodin suurin huolenaihe on maapallon kohtalo. Viidennen eli viimeisen luvun nimi on ”Takaisinmaksu”. Eräät velat eivät ole rahavelkoja, vaan velkoja, joihin liittyy asioiden oikean järjestyksen epätasapaino. Kirjan ensimmäinen luku ”Muinaiset vaa’at” käsitteli tasapainoa perusteellisesti. (Alleviivasin sieltä paksulla kohtaamisen hirviökrokotiilijumalan kanssa.) Terveessä taloudessa, yhteiskunnassa tai ekosysteemissä velkojan ja velallisen vaihtokaupat pyrkivät kohti tasapainoa. Viimeinen luku osoittaa kouriintuntuvasti, miten suureen epätasapainoon ekosysteemi on joutunut. Atwood käyttää jälleen Ebenezer Scroogea esimerkkinä ja päivittää hänen kuuluisan lentomatkansa nykyaikaan.
Scroogen kiertomatkan loppua kohti lukijan myhäilevä hymynkare on alkanut väkisin jäykistyä kohti tuskallista irvistystä. Sopivasti tuli postissa Kuopion seurakuntien uusin Kirkko & koti -lehti. Sielläkin ollaan huolestuneita:
”Tänä vuonna maapallon ihmiset kuluttivat seitsemässä kuukaudessa yhden vuoden luonnonvarat.”
Eli viisi kuukautta tuli taas elettyä velaksi globaalisti.
Mitä me oikein olemme tekemässä? Onko ahneemmaksi käyvällä ihmiskunnalla minkäänlaista toivoa jäljellä?
Margaret Atwood vastaa:
”Kenties on tullut aika ajatella velkaa eri tavalla. Ehkä meidän pitää laskea asioita ja ynnätä asioita ja mitata asioita eri tavalla. Itse asiassa ehkä meidän täytyy laskea ja punnita ja mitata kokonaan eri asioita. Kenties meidän kuuluu laskea todelliset kustannukset sille, miten olemme eläneet, ja luonnonvaroille, jotka olemme ottaneet pois biosfääristä. Voisiko näin todella tapahtua? Kuten tulevan Maan päivän hegellä, minunkin paras tarjoukseni on: Ehkä.”
Kirjan kieli on kepeää ja eloisaa; on pakko tunnustaa, että tämä toimisi äänikirjanakin. Syy selviää kirjan lopussa: ”Kuten luentomuotoon kuuluu, kirja on kirjoitettu kuulijat mielessä pitäen.” Teos sisältää Margaret Atwoodin Massey-luennot vuodelta 2008. Ne lähetettiin marraskuussa radiossa osana CBC:n Ideas-sarjaa. Massey-luentojen sarja luotiin Kanadan entisen kenraalikuvernöörin Vincent Masseyn kunniaksi 1961.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 