Roman Schatz : € (suomennos Katariina Franssila. Johnny Kniga, 2007)
Vauhdikkaan veijaritarinan loppupuheenvuoro paljastaa, mikä on kirjan keskeinen viesti:
”Hyvät naiset ja herrat, en tiedä kuinka monta kieltä me eurooppalaiset puhumme enkä sitä, kuinka monta eri rotua Euroopassa asuu. Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää: valuuttamme, euro. Symbolisoikoot nämä kahdeksankymmentäyhdeksän kolikkoa sitä kulttuurista kirjoa, joka rikastuttaa eurooppalaisten elämää. Symbolisoikoot ne toisaalta samanaikaisesti myös eurooppalaisten yhtenäisyyttä, sitä mikä meitä kaikkia yhdistää, sitä että olemme kaikki rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta yksimielisiä siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: raha!”
Isä Kirill rypistää Moskovassa patriarkkaalista otsaansa: ha, tässäpä meillä kirjallinen todiste Euroopan arvotyhjiöstä! Hän tosin olisi lopettanut lukemisen muutaman sivun jälkeen, sillä jo alusta alkaen hyppää silmille lännen koko tapainturmelus. Esitellään kirjan kolme päähenkilöä: Franziska Anzengruber, 27 vuotias ja väitöskirjaansa valmisteleva itävaltalainen toimittaja – lääkärin mukaan hedelmätön. Jesús de Luna, nuori espanjalainen freelance-ääniteknikko – homo. Yrjö Koski, ikä 54, eronnut ja lähestymiskiellon saanut kameramies Suomesta – ”känninen metsäkurppa”.
Tosi-tv on formaatti, josta tähän mennessä on ehditty tehdä karmeita juttuja. Arto Salmisen Kalavaleessa osanottajat saivat koko ajan voimistuvia sähköiskuja. Jukka Lindström laittaa kammottavassa ohjelmassaan Sivuhistoria julkkiksien ruumiinosia puristimeen. Noihin verrattuna tämä versio on lastentarhan tasoa ja oikeastaan aika herttainen.
Schatzin kirjassa luxemburgilainen tv-yhtiö keksi idean laittaa euron kolikkoon pienen radiolähettimen. Kerran tunnissa se lähettää signaalin, jonka sitä seuraava kuvausryhmä saa paikannuslaitteeseensa. Heidän tehtävä on dokumentoida kolikon liikkeitä ympäri euroaluetta. Heillä on yhtiön puolesta lähes rajattomat luottokorttien limiitit toteuttaa tehtävää. Jos kolikko jäisi johonkin jumiin, niin he saisivat hienovaraisesti tökätä sitä uudelleen liikkeelle. Se mitä ryhmä ei aluksi tiennyt, oli se, että juuri he olivat tarinan pääosassa. Lopullinen ohjelma kertoisi heidän toilailuistaan jahdin aikana.
Italia, Irlanti, Kreikka, Portugali… jalkapallofanien kapakkatappelu, hasisbaari, homodisko. Schatz kuljettaa lukijaa vikkelästi ympäri silloista euroaluetta. Pensseli levenee ja tapahtumat muuttuvat aina oudommiksi, kun kolikon kulkureitille sattuu merkillinen räjähdys. Kun poliisit toteavat kolikon väärennökseksi ja erään johtohenkilön tytär häviää, niin he päättelevät useampien rikollisjärjestöjen mahdollisesti käyttävän kolikkoa yhteydenpitovälineenä. Loppuselvittely tehdään Karibianmerellä Martiniquella, Ranskan hallintoalueella, jossa sankarit saavat kokea peräti tulivuorenpurkauksen.
Kirja tuli lukulistalleni pelkästään tällaista entistä luetteloijaa puhuttelevan nimekkeen takia. Nimenä pelkkä euron merkki, pitäisi tehdä lisäkirjaus, jotta asiakas… anteeksi, käyttäjä sen löytää. Lisäksi vapun piknik-koriin piti juuston ja patongin lisäksi löytää muutakin täytettä. Tämä maskuliinen, helppo, lievästi tanniininen ja hapankirsikkainen tuote sopi siihen tarkoitukseen oivallisesti. Kirjan kaksi viimeistä lausetta jättivät peräti miellyttävän jälkimaun.
Neil Hardwick : Hullun lailla (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 1999)
”Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua. Tätä kirjoittaessani olen edelleen sairas, olen ollut sitä jo noin viisitoista kuukautta. Toivottavasti ne lukijat, jotka ovat joskus olleet vastaavassa tilanteessa, saavat hieman lohtua tiedosta, että ainakin yksi toinen ihminen on ollut samassa veneessä.”
Neil Hardwick kirjoittaa, että hän tuntee katkeruutta, kun lukee kertomuksia kamalasta burnoutista ja siitä miten jollakin on ollut tosi rankka kausi teatterissa, mutta pari viikkoa etelässä on tehnyt ihmeitä. Nyt he tuntevat taas olevansa oma itsensä. Tämä kirja on ihan muuta. Se on meno-paluu pimeyden ytimeen.
Kirja on rehellisen raaka sairauskertomus. Se syntyi, kun Neil Hardwick kirjasi psykiatriaan varten mielestään oleellisia tekijöitä, jotka johtivat vakavaan masennukseen. Sitä ei ollut alun perin tarkoitettu julkisuuteen. Kun Otavassa kuultiin tästä hankkeesta, kirja haluttiin julkaista. Siksi kirjasta piti poistaa muihin henkilöihin liittyviä intiimejä seikkoja. Lisäksi henkilökohtaisen selvityksen muotoilu valmiiksi kirjaksi on epäilemättä ollut terapeuttistakin. Hardwickilla syntyi vähitellen halu palata kirjallisiin töihin: Loin sille rakenteen, yritin tehdä siitä tarvittaessa hauskan, yritin kirjoittaa hyvin. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei olekaan synkkä. Paikoitellen järkyttävä, kyllä, kun lääkärien epätietoisuuden ja lääkekokeilujen seurauksena häneltä on mennä henki. Sitten välillä huumori välähtää välillä pilvien välistä kuin toiveikas auringonsäde. Helvetistä voi päästä ylös, mutta aikaa se vie.
”Tapasin Englannissa kerran pubissa lääkärin, joka antoi seuraavanlaisen peukalosäännön: vakavasta masennuksesta toipuminen vie vuoden plus kuukauden jokaista vuotta kohti, jonka on ollut masentunut tai hyvin stressaantunut ennen varsinaista romahdusta. Minun tapaukseeni sovellettuna se olisi kahdeksantoista kuukautta, mikä tällä hetkellä vaikuttaa osapuilleen oikeaan osuneelta arviolta.”
David Safier : Huono karma (suomentanut Tiina Hakala. Bazar, 2011)
Oletappa kohalles seuraava skenaario: Vanha venäläinen avaruusasema halutaan tuhota ohjaamalla se ilmakehään. Jokin menee hiukan pieleen ja asemalta putoaa lavuaari. Astut pihalle ja se putoaa päähäsi. Nix nax, henki pois. Masentavaa jo tuo mutta lisää on tulossa. Kun heräät, huomaat muuttuneesi muurahaiseksi. Voi vitsi, buddhalaiset olivat oikeassa! Jälleensyntymä on totta!
Ei mikään vitsi. Sori vaan sinulle kertynyt karma ei vain edellyttänyt sen kummempaa. Tuollaisessa tapauksessa on suurta hyötyä, kun on lukenut tämän kirjan. Se antaa hyviä neuvoja miten muurahaisuudesta pääsee nousemaan jälleen korkeammalle tasolle. Eikä siinä kaikki. Vinkkejä tulee myös tilanteeseen, jos on joutunut koloradokuoriaiseksi tai peräti kastemadoksi. Diktaattorit ja muut häijyt poikkeusihmiset jätetään käsittelyn ulkopuolelle. He syntyvät suolistobakteereiksi ja heillä on liian pitkä kloakki edessään.
Päähenkilön Kim Langen tilanne on synkkä mutta ei suinkaan toivoton. Entinen tv-julkkis, häikäilemätön uraohjus alkaa vähitellen tajuta mitä hän edellisessä elämässään menetti. Miten monta hyvää asiaa hän jätti huomaamatta, kun hän palkintogaalan ja sitä seuranneen rakastajansa kanssa vietetyn kiihkeän lemmenhetken jälkeen nousi hotellin katolle ja sai em. saniteettiesineen kalloonsa.
Muurahaispesässä Kim tekee päätöksen, jota hän alkaa sinnikkäästi toteuttaa : perheen luo kotiin Potsdamiin on päästävä. Motivaatiota lisää, kun hän huomaa, että aviomies Alex on löytänyt rinnalleen liiankin nopeasti henkistä tukea. Kimin entinen ystävänsä Nina on ilmestynyt kuvioihin ja viihtyy niissä hänen mielestä liiankin hyvin. Kimin juoppo äitikin raitistuu järkytyksestä ja alkaa hoitaa hänen omaa tytärtään Lillyä (viisi vuotta) tavalla, joka on Kimille aivan uutta. Järkytyksekseen Kim huomaa, että hänen kuolemansa ei ollut läheskään kaikille samanlainen maailmanloppu kuin hänelle. Sillä näyttää olevan peräti suotuisia vaikutuksia!
Parasta katseluaikaa. Toim. Jani Saxell. WSOY 2020.
On heitä, jotka tykkäävät katsella sarjoja. On heitä, jotka tykkäävät katsella ja samalla analysoida. Ja sitten on meitä, jotka tykkäämme katsella sarjoja ja ehkä analysoidakin, ja hyvin mielellämme luemme analyysejä saaden niistä virikkeitä ajattelullemme ja päästen sen varjolla jälleen makustelemaan mieleisiämme sarjoja.
Esseekokoelma Parasta katseluaikaa koostuu kahdeksantoista tekijän kirjoituksesta, joiden aiheina on lähes 30 tv- tai striimaussarjaa. Kirja tarjoaa näkökulmia keskeisiin suosittuihin sarjoihin, kuten esimerkiksi Twin Peaks, Sinkkuelämää, The Crown, The Sopranos, Daredevil, Game of Thrones, Babylon Berlin ja The Handmaid’s Tale.
Esseistä vastaavat huippukirjoittajat Johanna Sinisalosta Juha Itkoseen, Salla Nazarenkosta Maria Petterssoniin. Tekstit ovat siis korkeatasoisia. Ja vetävästi kirjoitettuja. Pidän siitäkin, että kirjoittajat eivät peittele fanittamistaan.
HBO, Netflix ja muut striimauskanavat mullistivat televisiosarjojen sisällön ja kerronnan. On helppo hyväksyä kirjan väite tv-sarjojen noususta taidelajiin, jota voi verrata elokuvaan ja romaaniin. Kerronnan keinoja käydään kiehtovasti läpi useissa esseissä. Parhaat sarjat ovat aina näyttelijäntyön juhlaa, puhumattakaan visuaalisista tehoista.
Suurin muutos vanhan liiton tv-sarjoihin lienee se, että ruudulta nähty maailma ei ole enää siloinen eikä selkeä.
”Ikuisen nuoruuden palvonnan sijaan ikääntyminen, väsyminen, unelmien pettävyys ja suuri desilluusio muuttuivat keskeisiksi sarjojen aiheiksi. Samoin amerikkalaisen unelman kääntöpuoli: se, että keskiluokkakin menettää asemiaan, joutuu sinnittelemään ja tekemään kompromisseja oman moraalinsa kanssa pärjätäkseen jokapäiväisessä eloonjäämistaistelussa.” (s. 20)
Sarjoilla on sekin etu puolellaan, että toisin kuin teatterielokuvaan sarjaan voi sisällyttää suuren henkilögallerian kaikkine sivujuonineen á la Dickens / Tolstoi / Dostojevski.
”Tv-sarjoista on tullut kiistatta visuaalisen kerronnan uusi kuningaslaji.” (s. 35)
Yksi loistokkaimmista esseistä on Samuli Knuutin analyysi mainosmiehistä kertovasta Mad Men -sarjasta ja sen kompleksisesta päähenkilöstä Don Draperistä, jota esittää Jon Hamm.
”Mad Men on noin 80 tuntia pitkä kertomus joutavalla tavalla briljantista miehestä, joka pakenee menneisyyttä, vaikeita valintoja, vastuuta ja ennen kaikkea itseään.” (s. 92)
”Mad Men ei noudata minkään genren tarinakaavaa eikä se myöskään ole korkealentoinen saippuaooppera, kuten jotkut sitä kutsuivat. Saippuaoopperassa henkilöt näyttävät aikomuksensa ja pyrkimyksensä avoimesti, tämä motivaation läpinäkyvyys tekee sarjoista koukuttavia ja helposti seurattavia, kun taas Mad Menin ihmiset – ja nimenomaan ihmiset, ei hahmot – ovat vaikeammin luettavissa, he vain tekevät asioita ja heille tehdään asioita, kuten me kaikki teemme ja meille kaikille tehdään. Syyt näille asioille me usein keksimme jälkikäteen, koska oletamme että näin meidän täytyy tehdä.
Näin tekee myös Don Draper, mies joka on eksynyt juuri siihen amerikkalaiseen unelmaan, jonka kauppaamisen hän on valinnut elämäntyökseen.” (s. 98)
1950-luvun filmitähdeltä näyttävän Jon Hammin valinta pääosaan ei ollut itsestäänselvyys, mikä jälkikäteen tuntuu erikoiselta. Juuri tuoltahan Don Draperin pitää näyttää, juuri noin hänen pitää elehtiä ja ilmeillä! Hahmosta tuli myös internetin meemi-ilmiö.
Entäpä sitten Sinkkuelämää, tuo mielipiteitä vahvasti jakanut feminiininen tuotos? Kyösti Niemelän riemastuttava kirjoitus esittelee piirteitä sarjan kehityksestä, vastaanotosta ja merkityksestä. Niemelä toteaa osuvasti, että Sinkkuelämää on arvosteltu aina ankarammin kriteerein kuin äijäsarjoja. Esimerkiksi monimuotoisuuden puutteesta mossotetaan, mutta eipä samaa monimuotoisuutta vaadita sarjoilta Mad Men, The Wire tai The Sopranos.
”Tässä on helppo nähdä analogia sille, miten naisille asetetaan toistuvasti korkeampia eettisiä normeja kuin miehille; samalla tapaa naisista kertoville ja feminiinisiksi koodautuville sarjoille asetetaan kovempia vaatimuksia kuin miehistä kertoville ja maskuliinisiksi koodautuville.
Sinkkuelämän moraalisia vikoja on lueteltu innokkaammin kuin varmaan minkään muun televisiosarjan. Se on kuin pikkukylän epäilyttävin nainen, jonka hairahdukset muistetaan ja joista osataan pitää innokas ja moraalisesti kohottava esitelmä.” (s. 67-68)
Arvostettu ja pelätty tv-kriitikko Jukka Kajavakin loi haukankatseensa tähän ”eroottisviihteelliseen lekkeripeliin” (s. 65).
Kyösti Niemelä toimi myöhemmin, sarjan jo päätyttyä, itse ihmissuhdekolumnistina Sinkkuelämän Carrien tapaan (Carrien esikuvana on oikea journalisti Candace Bushnell ja hänen 1990-lukulaiset kolumninsa New York Observer -lehdessä). Niemelä samastui Carrieen vaikean ja aliarvostetun journalistisen työn tekijänä. Onhan paljon helpompaa ja myös arvostetumpaa olla yhteiskunnallinen, paasaava, itkettävä, väkivaltainen ja niin edelleen.
Niemelä myöntää ihailevansa kauneutta ja viihdyttävyyttä. Ihanaa että joku uskaltaa sanoa ääneen. Itsekin katsoin sarjaa lähinnä kauniiden ihmisten, vaatteiden, kenkien ja New Yorkin näkymien takia.
Tiesitkö, että House of Cards oli alun perin lyhyempi brittituote? Michael Dobbsin romaanin pohjalta syntyi 12 brittijaksoa ja lähes samoista aineksista Netflixin kuusi kautta ja 73 jaksoa. House of Cardsista tuli Netflixin ensimmäinen oma menestyssarja. Se kahmi alan palkintoja ja nosti American Beautyllä maailmantähdeksi tulleen Kevin Spaceyn takaisin huipulle. Ville Hänninen kirjoittaa: ”Poliittinen satiiri osui ajan hermoon, kunnes aika iski takaisin.” (s. 100)
Häikäilemättömästä amerikkalaisesta valtapelistä kertova sarja toimi aluksi hyvin, mutta suosion myötä tuotetta piti venyttää, ja käsikirjoitus alkoi vesittyä. Lisäksi politiikan todellisuus (kuten Donald Trump) alkoi tulla ihmeellisemmäksi kuin fiktio. Kevin Spacey, pääosan esittäjä, joutui syytetyksi seksuaalisestä häirinnästä.
”On hyvin ironista ja kuvaavaa, että samalla aikakaudella Yhdysvaltain presidentiksi nousee mies, joka rehentelee naisten kourimisella, kun taas kuvitteellista presidenttiä esittävä näyttelijä syöstään sarjasta vastaavan kaltaisten syytösten takia” (s. 117).
Kun juuri vesi kielellä katson The Crownia kolmatta kertaa, tuntuu ihanalta lukea Johanna Sinisalon mietteitä aiheesta. Sinisalo käsittelee The Crownin verrokkina sarjaa Stranger Things.
”Olemme aina syvällä myyttien maailmassa, kun nuori viaton nainen pakotetaan rooliin, jota hän ei ole itse valinnut. Nuoren naisen kohtaloon on kummassakin sarjassa syypää asemaansa ja päämääriään pönkittävien patriarkkojen valtakoneisto, jonka myllyssä tytöstä koetetaan muokata hyödyllistä työkalua ja sätkynukkea, niin Elevenin kuin Elisabetinkin tapauksessa myös eräänlaista näyttelyesinettä.
Mutta sekä Eleven että Elisabet osoittautuvat heikoista lähtökohdistaan huolimatta vahvoiksi, itsenäisiksi hahmoiksi. Heidän sukupuolensa ei ole enää rasite, koska heille on annettu telekinesian tai siniverisyyden supervoima.” (s. 171)
Tässä oli toki vain raapaisu Parasta katseluaikaa -kokoelman sisällöstä. Lukija pääsee pohtimaan myös muun muassa robottiälyn uhkakuvia, supersankareiden muodista menemistä sekä sitä, miten Vallan linnake oikeastaan jo tapahtuu Suomessa. Loppuhuipennuksena on Salla Nazarenkon järkyttävästi omasta elämästä ammentava Chernobyl-essee.
Tainan ja Tommin aarrearkku 