Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen : pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Gummerus 2020.
Jos äitien ja tyttärien suhteet eivät aina ole järin ruusuisia, niin on isillä ja pojillakin haasteensa. Humoristi Petri Tammisen sanoin: ”Kyllä pojalla pitää olla oikeus vihata isäänsä, ainakin ensimmäiset viisikymmentä vuotta, ilman että isä yrittää tukahduttaa sitä vihaa. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”
Tämä isän ja pojan eli Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihtokirja oli ehdokkaana Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Röngän esikoisteos Jalat ilmassa (2019) on saanut Kiitos kirjasta -palkinnon. Muun muassa koulukiusaamista ja sen vaikutuksia käsittelevä kirja on ilmestynyt myös ranskaksi. Vuonna 2021 Röngältä ilmestyi teos Nocturno 21:07. Se käsittelee seksuaalista häpeää.
Silloin tällöin onnellinen käynnistyy pojan muutettua toisen kaupunkiin opiskelemaan yliopistossa, ja isä tahtoo tietää, mitä pojalle kuuluu. Opinnoissa on haastetta, kun oma kirjoittaminen kiinnostaa enemmän. Puheena onkin muun muassa Jalat ilmassa -esikoisromaanin syntyprosessi. Poika aristelee alistaa käsikirjoitustaan kriittisen isän nähtäväksi. Eikä syyttä, sillä isä itse toteaa olevansa ”ammattinsa läpisyömä olento”, jolle punakynän heiluttelu ja tekstien viilailu on toinen luonto. Hän on jopa ”hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteensa”.
Kirjassa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla kaksi eri sukupolvia edustavaa kirjailijaa. Petri Tamminen on syntynyt vuonna 1966, Antti Rönkä 1996. Esikoisromaanista esikoisromaaniin kaikki on muuttunut, koko joukkoviestinnän kenttä, kirjan merkitys, mainostamisen tavat.
Isä ei tahdo markkinoida itseään ja työtään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Pojan mielestä markkinointi on itsestäänselvyys – kuka muuten löytäisi kirjan nykyisessä runsaudessa ja hälinässä?
Kirjeissä puhutaan kirjoittamisen pakosta, tekstin työläästä työstämisestä, vastaanoton pelosta ja onnistumisen kaipuusta. Kaikkeen tähän lomittuvat isän ja pojan keskinäiset suhteet. Ja kesken prosessin tapahtuu pelottavaa ja dramaattista, mutta elämä jatkuu. Henkilöillä on ollut ja on edelleen keskenään joskus hankalaa. Silti he arvostavat ja rakastavat toisiaan. Aiheeksi nousee myös onnellisuus. Silloin tällöin onnellinen voisi olla riittävän hyvä olotila.
Lukiessani Antti Röngän peloista kirjan vastaanottoon liittyen mieleeni tuli George Orwellin määritelmä, miksi kirjailija ylipäätään kirjoittaa. Orwell vertasi kirjan syntyä pitkitettyyn sairauskohtaukseen, ja kirjoittamisen takana oli hänen mielestään samankaltainen pakko, voima, kuin se joka saa vauvan parkumaan. Orgaaninen voima, joka ajaa ihmisen toimimaan.
”Kun kirjoitin romaania, ajattelin että nyt jumalauta kerron kaiken”, kirjoittaa Antti Rönkä. ”Että nyt saa ihmiset mietittävää. Ja nyt kun kaikki on oikeasti julkista, minua lähinnä pelottaa ja hävettää. – – En olisi pystynyt samaan rehellisyyteen, jos olisin tiennyt että kirja oikeasti julkaistaan. Tai jos olisin tiennyt, mitä julkaisu todellisuudessa tarkoittaa.”
Tämä julkaisun ja julkisuuden tuska on tullut monille muillekin kirjoittajille yllätyksenä. Lienee niin, että vaikka asian periaatteessa tiedostaisi, sen kuitenkin omissa nahoissaan kokee voimakkaammin kuin mitä etukäteen luulisi. Ihailen Röngän rohkeutta kertoa tunnoistaan, samoin Tammisen rohkeutta palata tuskallisiin muistoihin, millaista on olla koulukiusatun isä, joka aavistele pahaa, mutta ei pääse ongelmaan kiinni. Se on kuulemma yllättävän tavallista: koulukiusaaminen tahtoo piiloutua silloinkin, kun siihen yritetään puuttua.
Antti Rönkä mainitsee vähän halveksien ”marsipaanielämän”, jossa nökötetään turvaistuimessa, litkitään lattea ja lopuksi kuollaan johonkin pitkittyneeseen sairauteen. Hän toteaa isälleen, että ”vaikka me mainostimme pelkojamme, täytyy muistaa, ettei kumpikaan meistä tiedä todellisuudessa pelkäämisestä mitään. Vaikka pelkäisit mustikoissa vaanivia loisia tai vaniljakastikkeen pilaantumista, olet kuitenkin saanut elää elämää, jota mikään tragedia ei varjosta. Pyöräilet kodin ja kirjaston väliä, pelailet lentopalloa ja keittelet kahvia. Ulkopuolinen saattaisi ärsyyntyä, että mitä tuokin muka peloista tietää. Ja vaikka minäkin sanoin pelkääväni käytännössä kaikkea, en oikeastaan tarkoittanut sitä. En minä tietenkään pelkää kaikkea tosiaan, yritin vain kärjistämällä osoittaa, että olen koko ajan varuillani.”
Isä-Petri opettaa kirjoittajia, pitää mestarikursseja, joilta todella etenee ihmisiä kirjailijoiksi. Hän opettaa ulkomaillakin, ja hänen osuuksistaan tässä kirjassa tunnistaa mainion humoristin vaikkapa kohdassa, joka käsittelee Ranskan Caenissa pidettyä kurssia.
”Ja sitten me keskustelemme Suomesta ja Suomen kirjallisuudesta. Ja siinä keskustellessamme minulle lopullisesti valkenee, että kyllä se vain totta on, nämä ihmiset tosiaan opiskelevat suomea, täällä Caenissa tai Krakovassa tai Regensburgissa. Jolloin minut valtaa ikään kuin syyllisyys. Ja toivon että he eivät ainakaan sen minun vierailuni aikana oivaltaisi, että he veikkaavat väärää hevosta.
Vitsin mukaan käytännöllisen filosofian opiskelija ei saa käytännössä töitä eikä teoreettisen filosofian opiskelija edes teoriassa. Mutta mistä ranskalainen suomen kielen opiskelija saa töitä? Tuleeko hän Suomeen tutkimaan Suomen kulttuuria?
Juuri siellä Caenissa yksi opiskelijoista kertoi, että hän tutkii parhaillaan Veikko Vennamon puheita. Ja siinä me sitten istuimme, normandialaisessa luokkahuoneessa jonka sälekaihtimien läpi häämötti caenilainen katu, ja loistelamput sirisivät katossa juuri niin kuin ne sirisevät kaikissa luokkahuoneissa, ja minä mietin kuumeisesti, mitä voi sanoa ranskalaiselle joka tutkii Veikko Vennamoa.”
Kirjaa voi suositella paitsi Petri Tammis- tai Antti Rönkä -faneille myös kaikille, joita kirjoittamisen prosessit kiinnostavat.
Minun mielestäni kirjeistä koostuva kirja on muotona hieno. Suoraan toiselle ihmiselle suunnatussa puhuttelussa on jotakin erityistä taikaa. Esimerkkinä voi mainita Westön veljesten teoksen Vuodet (Otava 2022), jonka esittelin viime syksynä: Kirjallisuusveljekset muistelevat | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)
Tältä parilta Rönkä & Tamminen olisi mieluista lukea toinenkin yhteinen kirja.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 