Avainsana-arkisto: psykoterapia

Selkeä johdatus logoteoriaan

Timo Purjo : Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä : perustana Viktor Frankl'n ajattelu (2. laajennettu painos. Books on Demand, 2016)
"Sen sijaan, että logoteoriassa spekuloitaisiin sillä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus, ja etsittäisiin asiassa jonkinlaista yleispätevää totuutta, otetaan kantaa elämän merkitykseen, tehtävään, päämäärään ja arvoon. Frankl tarjoaa niiden kautta elämän tarkoituskysymykseen senkaltaisia epäsuoria vastausehdotuksia, joiden vakuuttavuutta jokainen voi itse arvioida. Niitä ei kuitenkaan pidä tulkita väittämiksi elämän tarkoituksen sisällöstä.

"Ainoa mitä logoteoriassa väitetään, ja myös perustellaan, on se, että elämä tarjoaa jokaisessa vaiheessa mahdollisuuksia arvokkaisiin ja tarkoituksellisiin kokemuksiin ja että ne ovat etsittävissä ja löydettävissä. Elämän tarkoituksellisuus on ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia läsnä ihmisen elämän alusta loppuun, hyvinä kuin huonoinakin päivinä, onnen ja epäonnen hetkissä. Ihmisen ei siksi tarvitse eikä pidä milloinkaan hylätä elämäänsä. Kärsimys ja kuolemakaan eivät tyhjennä elämää sen tarkoituksellisuudesta, vaan päinvastoin ne tekevät elämästä arvokkaan ja merkityksellisen. Kuolema jopa yllyttää ihmistä tarkoituksiin."

Työssä käynnillä on ainakin yksi hyvä puoli. Olemassaololle on selkeä syy, jolla on merkitystä ja se syy löytyy ajantarkkailulaitteesta. Eläkkeelle lähtö voi laukaista kriisintapaista, kun henkinen GPS ei enää osoita työpaikan ulko-oven suuntaan. Siksi piti lukea Frank Martelan Elämän tarkoitus, jonka jälkeen kirjaston nettisivu ehdotti Tony Dunderfeltia. Niiden jälkeen tämä Timo Purjon kirja yhdistää kaikki kolme saumattomaksi kokonaisuudeksi. 

Frank Martelan mukaan onnellisuus löytyy tekemällä itsemme merkitykselliseksi jollekin toiselle, tekemällä ja toimimalla yhdessä jonkun tavoitteen saavuttamiseksi. Tony Dunderfeltin kirja kuvaa miksi tuo työ on usein niin vaikeaa ja miksi todellinen, aito yhteys voi jäädä saavuttamatta. Filosofian tohtori Timo Purjo antaa teoreettisen taustan tälle kaikelle sekä kertoo miksi meille on mielenterveytemme kannalta elintärkeää huomioida lähimmäisemme, kun haluamme merkitystä elämäämme.

"Kyse ei ole niinkään siitä, että jollain elämään kuuluvalla olisi merkitystä ihmiselle itsellensä, vaan että hänen omalla elämällään on jokin merkitys kaikelle olevalle. Toisin sanoen, että ihminen on arvokas osa kokonaisuutta. Hän on tärkeä, häntä tarvitaan, kaikki hänen kokemansa on tärkeää, myös kaikki synkkä ja tuskallinen, koska ne valmistelevat ja pätevöittävät ihmistä täyttämään sen erityisen tehtävän maailmassa, joka on vain häntä varten varattuna. Painopiste on siis siinä, mitä juuri kyseinen ihmisyksilö voi antaa itsestään, omasta erityislaadustaan, maailmalle eikä niinkään siinä, mitä hän voi odottaa saavansa maailmalta ikään kuin hänelle jostain syystä kuuluvana."

Ei siis huolta, vaikka "oma erityislaatu" kirjojen minimitason luetteloijana on päättynyt. Sillä on väärin tuskailla tässä, että mitä merkitystä elämällä enää on. Elämä on merkitys. Elämällä on itseisarvo, se on itsessään arvokas. Olosuhteista ja elämäntilanteesta riippumatta elämän tarkoituksellisuus on aina läsnä, vaikka se voi olla itseltä sillä hetkellä häipynyt näkymättömiin.

30 vuoden jälkeen tunsin hetken kiusausta väittää, että olin oppinut työn kokonaan. Kaikki rehelliset kirjastolaiset tietävät kuitenkin, että kukaan ei koskaan voi täydellisesti hallita luettelointia. Siksi on lohdullista lukea Timo Purjon kirjasta, että ihmiset ylipäätään ovat epätäydellisiä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Mikäli kaikki ihmiset olisivat täydellisiä, olisivat kaikki ihmiskunnan edustajat samanlaisia. Silloin kuka tahansa voitaisiin korvata kenellä tahansa toisella. Nimenomaan ihmisen epätäydellisyydestä seuraa, että jokainen yksittäinen ihminen on korvaamaton. Me olemme epätäydellisiä kukin omalla yksilöllisellä tavalla. Ainutlaatuisuuden arvo ei sisälly ainutlaatuisuuteen sinänsä, vaan - yllätys - sen merkitykseen yhteisölle. Esimerkiksi käy mosaiikkipala. Jokainen yksittäinen osa, yksinäinen kivi, on muodoltaan ja väriltään epätäydellinen ja samalla vajavainen. Kokonaisuudessa se saa tarkoituksensa ja vasta kokonaisuudelle se merkitsee jotain.

"Mitä kauniimpi mosaiikista on tullut, sitä suurempi on yksittäisen kiven merkitys ollut ja sitä korkeampi on sen arvo ja tarkoitus ollut. ... Siten ihmisyksilön tarkoitus toteutuu siinä, että hän suuntautuu yksilöllisenä persoonallisuutena omien rajojensa ulkopuolelle yhteisöön ottaen vastuulleen toisten yhteisössä elävien parhaaksi toimimisen ja niin pitkälle kuin se on mahdollista, kaikkien yhteiseksi ja maailman yleiseksi hyväksi toimimisen."

Elämä kutsuu - tai "kysyy" kuten Frankl sen ilmaisee -  ihmistä jokaisena uutena hetkenä ja jokaisessa uudessa tilanteessa  jatkamaan matkaa kohti Logosta, elämän perimmäistä tarkoitusta. Vastaukset eivät ole sanoja, vaan tekoja; ne ovat omat tekomme, oma elämämme ja koko olemassaolomme. Sanattomat vastauksemme kysymykseen elämämme tarkoituksesta ilmenevät siinä, miten vastuullisena elämme omaa elämäämme.

Elämä asettaa meille kysymyksiä ja odottaa, että me vähitellen täydellistymme sellaisiksi yksilöiksi, miksi meidän jokaisen on tarkoitus kasvaa. Asetettuihin kysymyksiin on vastattava juuri kyseisellä hetkellä, sillä se on ainoa todellisuus, jossa elämme elämäämme. Ei muistella peruuttamattomasti mennyttä tai kuvitella mahdollisesti tulevaa, koska kaikki vaikuttamismahdollisuudet omaan elämäämme ja sen arvoon ja tarkoitukseen ovat edessä vain ja ainoastaan nyt. Niin kauan kuin ihminen elää sisältyy elämään toistaiseksi toteutumattomia tarkoitusmahdollisuuksia.

Voiko lapsi olla virhe?

Ida Pimenoff: Kutsu minut. WSOY 2021.

Kirjan minäkertojan, Veran, isä on ylemmän keskiluokan setämies, taidepiireissä museokuraattorina toimiva työnarkomaani, joka tekee lapsia neljän eri naisen kanssa. Veralla on huono tuuri: hän on isän lapsista vanhin, se nuoruuden sivusteppi, jonka isä haluaa unohtaa. Nyt Vera on melkein neljänkymmenen, ja kun hän ei tule kutsutuksi edes isän 80-vuotisjuhliin, hänen on kohdattava tämä ikävä asia, kuten monta muutakin asiaa.

Kuten esimerkiksi: miksi sama hylkäävän isän kaava toistuu kuin kreikkalaisen tragedian kirous, kun Veera itse saa lapsen?

Ida Pimenoffin puhutteleva esikoisromaani Kutsu minut pohtii sukupolvien jatkumoa ja tiettyjen teemojen yllättävää toistumista. Teksti etenee hallitusti ja herkkävireisesti; jo kerronnan kauneus kannattelee tätä kirjaa. Luupin alla ovat paitsi Vera ja ikätoverit myös edeltävät sukupolvet. Vera hakee itseymmärrystä terapiasta sairastuttuaan masennukseen ja paniikkihäiriöön.

”Parasta hänessä [terapeutissa] oli se, miten käytännöllisesti hän suhtautui kaikkeen siihen, mikä minulle itselleni oli surun ja pettymyksen sekaista muhjua.”

Isä hylkää Veran jo varhain. Tyttö kasvaa äitinsä ja neljätoista vuotta vanhemman velipuolensa kanssa. Vera piirtää ja askartelee isänpäiväkortteja, jotka äiti lupaa toimittaa perille. Aikojen päästä Vera löytää yhden kortin äidin kirjoituspöydän laatikosta.

”En enää kyennyt tavoittamaan itsessäni sitä lasta joka olin ollut. Sen sijaan muistin yhä kirkkaasti, kuinka tyytymätön olin korttiini ollut. Tunnistin epätäydellisyyden tunteen, joka jo silloin oli aiheuttanut minussa ahdistusta.”

Vera on taiteellista sukua, esteetikko, valokuvaaja. Perhe pyörii Helsingin sivistyneistöpiireissä. Tyytymättömyys itseen ja riittämättömyyden tunne kietoutuvat isänkaipuuseen: ”Olin vakuuttunut, että jos olisin toisenlainen, samanlainen kuin muut, minun isäni haluaisi nähdä minut.”

Ei isä aivan kokonaan ole poissa. Häneltä tulee kirjeitä, ja teini-ikäinen Vera saa vihdoin tavatakin isän, joulun alla, isän työhuoneessa museossa. Kohtaamisen jännittyneisyys on kuvattu hienosti. Kaivattua yhteyttä ei synny. Heikko yhteys silti on. Mutta Kuka kukin on -kirjassa isän esittelyssä Vera puuttuu kohdasta Lapset.

Nuorena aikuisena Vera kumppaneineen on suorittaja. Vuosia myöhemmin hän katsoo ravintolassa nuorten juppien seuruetta ymmärtäen olleensa itse samanlainen ja ihmetellen, kehen he olivat yrittäneet tehdä vaikutusta.

”Samalla tavalla kuin viereisen pöydän nuoret menestyjät mekin olimme halunneet luoda ympärillemme juuri oikeanlaiset puitteet: asunnon, auton, työpaikat, merkkivaatteita, ulkomaanmatkoja, ravintolaillallisia. Ja vuosien varrella, mitä enemmän rahaa meillä oli ollut käytössämme, sitä suuremmiksi kierroksemme olivat kasvaneet: sitä kalliimmissa ravintoloissa me olimme syöneet, sitä hienommissa hotelleissa yöpyneet. Olimme opetelleet ulkoa viinialueita, rypälelajikkeita, Michelin-tähtien määrää. Jossain vaiheessa Aki oli jopa lyhyen aikaa harrastanut samppanjoita – ajatus, joka nyt sai minut naurahtamaan.”

Isänpäivät ovat Veralle hankalia aina. Hän jopa toivoisi itselleen kelvotonta isää, sekin olisi parempi kuin aina näkymättömiin feidaava isä. Facebookissa Vera näkee tuttavamiehen isänpäiväpostauksen; Vera tietää kaverin oikeasti pelkäävän isäänsä,  mutta kuvassa hän istuu poikasena isänsä sylissä ja fiilistelee postauksellaan saaden Veran synkkiin ajatuksiin:

”Katsoin kuvaa ja tunsin itseni täydellisen ulkopuoliseksi. Jopa he, jotka vihasivat isiään, saattoivat isänpäivänä jakaa Facebookissa kuvia heistä. Sen sijaan minä en olisi voinut osallistua tuohon kollektiiviseen isänpäivän rituaaliin, vaikka olisin halunnut. Minulla ei ollut yhtäkään kuvaa, jossa olisin ollut yhdessä isän kanssa. Sellaista kuvaa ei koskaan otettu.”

Voiko lapsi olla virhe? Veran vastausten etsintä on riipaisevaa. Vastauksia ei oikeastaan ole. Mutta joskus sekin parantaa, että saa kysyä ääneen. Terapeutti selittää, että ne aikuiset, jotka hylkäävät lapsensa, yleensä ajattelevat toimivansa lapsen parhaaksi: että lapsen on parempi olla erillään kuin tämän aikuisen kanssa.

Ymmärtäminen, asioiden sanoittaminen ja jonkinlainen anteeksianto eivät ehkä tuo Veralle onnea, mutta ainakin hän jaksaa jatkaa eteenpäin. Hänen on jatkettava elämää, jo oman poikansa takia. Kirjassa siteerataan Hannah Arendtin kaunista ajatusta: vapaus on kykyä aloittaa alusta.

Taina

Isien ja äitien mykkyys kostautuu kolmanteen polveen

Pirkko Siltala: Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien. Therapeia-säätiö 2016.

Nyt olemme raskaiden asioiden äärellä. Taakkasiirtymällä tarkoitetaan työstämättömien traumaattisten kokemusten kulkeutumista sukupolvelta toiselle. Niitä voivat olla sotarintaman muistot, irralleen joutuminen vaikkapa pakolaisuuden tai kasvattilapseuden takia, vammautuminen, äärimmäinen köyhyys ja niin edelleen.

Taakka siirtyy herkästi vanhemmalta lapselle, jos trauma ikään kuin tihkuu julki, mutta sitä ei tietoisesti käsitellä. Lapsi omaksuu vanhemmalta mielentiloja, tunteita ja reaktiomalleja: häneen asettuu kuin varjo elämään omaa elämäänsä. Epäterve äiti tai isä käyttää lasta käsittelemättömien traumaattisten kokemustensa säiliönä. Sairaat muistot pysyvät elossa lapsessa, joka ei oikein pysty käsittelemään niitä, mutta kylläkin vaurioituu identiteetiltään, jos asiaa ei päästä purkamaan esimerkiksi terapiassa.

Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien on kunnianosoitus Therapeia-säätiön perustajalle Martti Siiralalle. Pirkko Siltala on säätiön kunniajäsen. Martti Siirala (1922‒2008) oli psykiatri, joka painotti työssään sosiaalista ulottuvuutta. Ihminen on aina yhteisönsä jäsen, ja käsittelemättömät traumat pyrkivät näkyviin joskus mielisairauksina, väkivallantekoina ym. Siirala loi taakkasiirtymä-käsitteen 1960-luvulla kiteyttäen sen näin: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.” (s. 5)

Kirjassa käydään kiinnostavasti läpi erilaisia traumatilanteita esimerkkien valossa. Evakkojen kohtalot, Ruotsiin lähetetyt sotalapset ja saamelaisten vaiheet saavat kaikki valaistusta. Siltala painottaa, että ongelmat on selvitettävä ja tunnustettava: kyse ei ole yhden ihmisen tai pienen porukan ongelmista, vaan pulmatilanteita on tarkasteltava yhteiskunnallisesti ja yhteisvastuullisesti. ”Kun vallinnut epäoikeudenmukaisuus ei tule kohdatuksi yhteisvastuullisesti, se häviää näkyvistä, ja silloin alkaa taakan kulkeutuminen sukupolvelta toiselle.” (s. 20)

Jos trauma pystytään käsittelemään, niin taakankantaja vapautuu ja voimaantuu ja parhaimmillaan eheytyy toimimaan luovasti. Eikä siinä vielä kaikki, vaan yhteisökin tervehtyy.

Tällaisesta yhteiskunnallisesta terapiasta on hyviä kokemuksia esimerkiksi Etelä-Afrikasta Desmond Tutun johtamasta totuuskomissiosta, joka perustettiin vuonna 1995 selvittämään rotusortopolitiikan provosoimia rikoksia. Ideana oli, että täydellisen rehellisen tunnustuksen tehnyt katuva rikollinen saattoi saada armahduksen, ja yhteisö pääsi eheytymään ja rakentumaan, kun traumat oli yhdessä käsitelty.

Mielestäni 2020-luvulla yhteisvastuullisuutta tulee ajatella laajasti, globaalisti, sekä fyysisessä että henkisessä mielessä. Meillä on vain tämä ihana planeettamme, josta meidän kannattaa pitää huolta, vaalien luontoa ja resursseja. ”Planet B”:tä ei ole. Ihmisyhteisönäkin olemme toisiimme sidoksissa: emme pääse pakoon vastuutamme, esimerkiksi nyt vuonna 2021 pandemiatilanteessa. Rikkaat maat auttakoot köyhempiä. Pirkko Siltalan kirja sai minut ajattelemaan myös henkistä globalisaatiota. Sama mentaalinen energia väreilee yhteisesti kaikkialla, ja siksi joka ainoa sotatrauma ja vaiettu väkivallanteko pitää tuoda esiin, purkaa, sanoittaa, tunnustaa, saada anteeksi, antaa anteeksi. Kaikki sisällissodan vihollislinjat, kaikki evakkotraumat, kaikki sotalapsiahdistukset käsiteltäkööt läpi. Vain siten voimme olla vapaita.

Meillä Suomessa on omat kansalliset erityispiirteemme. Meillä on yhä puimatta sisällissodan vihanpitoa ja katkeruuksia, talvi- ja jatkosodan traumoja, Ruotsiin lähetettyjen sotalapsien traumoja ja niin edelleen. Suomalainen taakkasiirtymä näkyy ennen muuta masennuksena. Se näkyy myös vaurioina itsetunnossa, -kunnioituksessa ja -tietoisuudessa sekä manifestoituu vahvuuteen sairastumisena tai vahvojen aatteiden tai ihmisten palvontana  (s. 20). Sotien tunneperintö vaikuttaa meissä edelleen.

”Moni suomalainen on kantanut yksilöllisesti yhteisöllistä taakkaa. Siirtotaakat muodostuivat isien vuosia kestäneestä poissaolosta, isien ja sukulaisten kaatumisista tai katoamisista, isän palaamisesta kotiin sodan kauhut kokeneena ja eri tavoin ruumiillisesti vammautuneena ja mieleltään traumatisoituna, äidin aikaisempien lottavuosien erilaisista kokemuksista, äitien ja lasten taakoista kotirintamalla, lasten vanhempiensa kannattelusta ja uhrauksista, niin sanotusta uhri-identiteetistä, sotaorpoudesta ja leskeydestä, evakkoudesta ja kotien menetyksistä, Karjalan evakkoina koetuista syrjinnöistä eli ’muukalaisuuden’ kohtalosta, lasten siirroista Ruotsiin ja Tanskaan sotalapsiksi. Edelleen me suomalaiset työstämme tätä sotien tunneperintöä, erityisesti masennuksen muodossa.” (s. 50)

Yletön suorittaminen, ylikiltteys, häpeä, odotusten mukaisesti ahdistuneesti eläminen ja työuupumus saattavat ilmentää menneiden sukupolvien käsittelemättömiä painolasteja. Tai taakkasiirtymä purkautuu julki ”oikeana” sairautena, jotka voivat olla yhtä hyvin ruumiillisia elinsairauksia kuin mielen järkkymistäkin. Etenkin Martti Siirala korosti, että psykoottinen ihminen todistaa omalla tavallaan ja harhoillaan yhteisönsä vaietusta historiasta. Tätä yhteisöpatologian ideaa ei lääkäripiireissä aina hyväksytty.

Oma lukunsa omistetaan saamelaisten kokemalle vainolle, joka on tuottanut  traumoja sukupolvesta toiseen. Me suomalaiset kohkaamme usein kaukomaiden alkuperäiskansojen kohtelusta eikä siinä sinänsä mitään pahaa, mutta voisimme omistaa ajatuksen sillekin, mitä omilla kotikulmillamme tapahtui. Suomen lainsäädäntö on kieltänyt saamen kansan erityisluonteen, evännyt kulttuurin perustana olevat keskeiset luonnonvarat ja pakkosulauttanut saamelaisia valtaväestöön.

Taakkasiirtymiä pohditaan myös Kalevalan kuuluisan Kullervo-hahmon sekä venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan kohtalon kautta.

Teoksen kieli on paikoin melko raskassoutuista, psykoterapeuteille ehkä ymmärrettävämpää kuin maallikoille. Kirja olisi hyötynyt editoivasta läpiluvusta, joka olisi karsinut häiritsevästi toistuvat myös-sanat ja muutamat muut kömmähdykset. Ansiokasta sisältöä en tahdo yhtään vähätellä.

Taina

Rakkauden kerjäläinen: viisi syytä lukea

Hymy Kankaanpää: Rakkauden kerjäläinen : unelmat ja todellisuus intensiivisessä psykoanalyyttisessa psykoterapiassa (Tammi 2002)

Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät niin voimakkaasti mieltä askarruttamaan, että palaan niihin toistamiseen. Hymy Kankaanpää kirjoittaa rohkeasti omista kipupisteistään, kamppailustaan depression kanssa elämän myrskyissä. Jaksamisen rajoille hänet vie masennuksen, työpaineiden ja vanhemmuuden huolien yhdistelmä. Tässä viisi syytä tutustua tähän kirjaan.

1 Havainto kasvatuskulttuurin muutoksesta. Nuoret, tiesittekö, että ennen oli aika tavallista pilkata lapsia. Hymy saa jo pienenä tuomionsa kylässä käyvältä arvostetulta sukulaismieheltä: ”Hymy on juur’ nolla!” Äiti puhuu avoimesti, että ”ei meijän tytöistä mihinkään ole”. Tietysti 1900-luvun alun sukupolvilla oli rankkaa; ne rankkuudet vain purettiin suoraan lapsiin, jotka joutuvat turvautumaan terapiaan jaksaakseen elää omaa elämäänsä.

2 Kertomus psykoterapian etenemisestä. Tutustumista omiin tunteisiin, jotka jo varhain piti tukahduttaa. Turhautumista, kun vuodenkaan työskentely ei ”tuota tulosta”. Hyväksymisen opettelua. Lukija myötäelää, jännittää, toivoo kertojan kanssa. Suosittelen psykoterapiakuvauksista kiinnostuneille myös Marie Cardinalin teosta Vapauttavat sanat (Tammi 1981) sekä Tiina Pystysen kirjaa Häpeähäkki (WSOY 2000).

3 Muistutus, mitä Jumalalla pelottelu voi saada aikaan. ”Olen lapsesta asti pelännyt Jumalan tuomiota. Siitä on vaikea päästä eroon. Tässä terapiassa olen hyväksytty sellaisena kuin olen. Jumalani saa ehkä lopulta lempeät kasvot.” (s.95)

4 Kuvaus työelämän iloista ja paineista ja kateellisista työtovereista. Hymy on menestyvä pääkaupunkiseudun lukion lehtori. Hänen oppiaineitaan, uskontoa ja psykologiaa, tentitään ja kirjoitetaan ylioppilaskokeissa paljon. Hän on myös nuorten suosiossa. Työ rakentaa itsetuntoa merkittävästi. Kutsumusammatissa, ilman muuta, mutta onko kutsumuksen hinta liian kova?

5 Kaunis, jopa lyyrinen kieli, jolla kirja on kirjoitettu. ”Minulla on vain itseni. Minulla on vain minut. Tähän tyhjään, pimeään, lapselliseen, keskenkasvuiseen, tähän hyljättyyn, jossa kaikki on sirpaleina, tähänkö siis minun pitäisi uskoa ja tarttua! Tämäkö kuollut minun pitäisi saattaa eläväksi omin voimin?” (s. 270)

Hymy Kankaanpää on julkaissut Rakkauden kerjäläisen jälkeen teokset Uskon, koska sanot niin (2008); Eikö rakkaus riittänyt? Avohoitoa ja osastohoitoa (2009) sekä puhekokoelman Auringon noususta sen laskuun saakka olkoon Herran nimi ylistetty (2010).

Taina