Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Kirjailijan jäähyväiset naisellisuudelle

Deborah Levy: Elämisen hinta. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.

Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.

Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.

”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”

Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?

Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.

Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.

”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”

Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.

Taina

Liukuportaissa itkevän naisen pakomatka

Deborah Levy: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?” Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

”Eläminen oli hyvin vaikeaa tuona keväänä, jolloin taistelin kohtaloani vastaan enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin. Huomasin silloin itkeväni kaikkein eniten asemien liukuportaissa.” Näin alkaa Deborah Levyn omaelämäkerrallisen kirjatrilogian ensimmäinen osa. Lukijan mielenkiinto viriää välittömästi, eikä jännite herpaannu hetkeksikään pienen kirjan aikana.

George Orwell nimeää kuuluisassa 1940-lukulaisessa esseessään neljä syytä, jotka ajavat ihmistä kirjoittamaan: silkka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima (halu tiedostaa asiat, nimetä ne ja säilyttää jälkipolville jossakin muodossa) ja poliittiset tarkoitusperät. Deborah Levy nimeää kirjansa vastaukseksi Orwellin esseeseen ja jakaa  kertomansa teemat näiden neljän otsikon alle, mutta kovin kirjaimellisesti jaottelua ei pidä ottaa; esimerkiksi poliittisuus on läsnä muissakin kuin sille nimetyssä jaksossa ja esteettisyys on toistuva teema.

Tapahtumat alkavat eräänlaisesta pakomatkasta. Liukuporras-itkeskelyn jälkeen kertoja lähtee Mallorcalle yksinään ja muistelee nuorena tekemiään matkoja ja mielentilojaan. Hän majoittuu tuttuun pieneen hotelliin, jonka emäntää, lapsetonta Mariaa hän tarkkailee. Hän on kirjailija eikä voi olla tarkkailematta. Hotellin ravintolassa illalla hän alkaa kertoa elämänsä tarinaa kiinalaiselle kauppiaalle. Hän on viisikymppinen nainen kriisissä, hän muistelee aikaa nuorena äitinä hakemassa lapsia koulun pihalta muiden äitien kanssa:

”Äitinä jokainen meistä oli varjo menneestä itsestään ja meitä jahtasivat naiset, joita olimme olleet ennen lasten saamista. Emme tienneet mitä tehdä sille raivokkaalle ja itsenäiselle nuorelle naiselle, joka seurasi kintereillämme, huuteli meille ja osoitti meitä sormella, kun työnsimme kärryjä Englannin sateessa.  – – -Olimme muuttaneet muotoamme joksikin mitä emme täysin ymmärtäneet.”

Deborah Levy syntyi  Etelä-Afrikassa vuonna 1959 ja muutti pienenä koululaisena perheineen Englantiin. Varhaislapsuudessa koettu apartheid katoamisineen ja pidätyksineen jätti häneen pysyvät jäljet. Turvalliseksi koettu ei ollutkaan turvallista, ja kotitekoista turvallisuutta ylläpidettiin omilla tuliaseilla.

Pieni tyttö meni jotenkin lukkoon, kunnes hän alkoi kokeilla kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Esiin purkautui ”enemmän tai vähemmän kaikki se, mitä en halunnut tietää”, kuten se että isä katosi, rehtori löi ja kanarialintu oli häkissä. Britanniaan muutettuaan tyttö haluaa luoda uusia, parempia muistoja, ja egoismin kausi alkaa. Tärkeitä symboleita ovat musta olkihattu, limenvihreät paksupohjaiset kengät ja kirjoittaminen kahvilan paperiservietteihin. Äidin mukaan perhe on maanpaossa, ja tyttö tuntee olevansa irrallaan kaikesta. Andy Warhol peruukkeineen ja rakennettuine imagoineen kiinnostaa häntä, koska hän on ”itsekin hiukan naamioitunut”.

Viisikymppisenä hän tajuaa, että hänen täytyy henkisesti palata Afrikkaan, nähdä  asiat joita ei halunnut tietää. ”Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Kerronta on painokasta ja vähäeleistä. Kirjoittava nainen on teema, joka lävistää koko teoksen. Lapsuuden kokeilut, luettelot, piirtelevät kirjoittelut. Teinitytön kahvilaserviettituotokset. Ympäri maailmaa matkustavan kirjoittajan matkarutiinit ja kohtaamiset. Välillä kertojaa tympäisee, hän ei enää jaksaisi miettiä subjektina olemista ja kirjailijuuden edellyttämää rohkeutta, jota yhteiskunta ympärillä yrittää suitsia. Sitten hän kuitenkin saa taas voimia päästyään uuteen hotellihuoneeseensa ja kytkettyään kannettavan tietokoneensa sähköverkkoon. ”Jopa omaa huonetta enemmän kirjailija tarvitsi jatkojohtoa ja adapterivalikoimaa Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.”

Trilogian tyylikäs ulkoasu ilahduttaa silmää: kansissa on pieni mustavalkoinen kuva värillisellä pohjalla, tekstien ympärillä tilaa. Tämän ensimmäisen osan kannessa näkyy nilkkaremmikenkiin puetut jalat sekä kädet, jotka kiinnittävät ohutta remmiä. Kuvalle on vastine kirjassa.

Taina