Kirjailijan jäähyväiset naisellisuudelle

Deborah Levy: Elämisen hinta. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

Avioliiton päättyminen, tyttärien muutto omilleen ja oman äidin kuolema; kaikkea tätä englantilainen kirjailija Deborah Levy kävi läpi samaan aikaan. Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvailee näitä tilanteita.

Kipu ja kapina naisen kapeasta roolista tulee tässä osassa esiin vielä selvemmin kuin trilogian avauskirjassa Mitä en halua tietää. Arvioni pääset lukemaan tästä. Nyt Levy pohtii naisiin kohdistuvia sosiaalisia odotuksia tehdessään Lontoossa surutyötä kariutuneen avioliittonsa johdosta ja rakentaessaan uutta elämää, pitkän avioliiton jälkeen ilman miestä.

Hän hyvästelee talon, jossa miehen ja lasten mukavuus ja onni on pantu etusijalle, miettien naisten uhrauksia.

”Toimivan ja kaikille perheenjäsenille viihtyisän kodin luominen vaatii taitoa, aikaa, omistautumista ja empatiaa. On ennen kaikkea valtavan anteliasta toimia kaikkien muiden hyvinvoinnin arkkitehtina. Tuon työn ajatellaan yhä kuuluvan enimmäkseen naisille, mistä seuraa, että tätä suunnattoman suurta ponnistusta vähätellään monin eri tavoin.”

Levy muuttaa tyttärineen karuun ja rähjäiseen lähiötaloon ja saa arjen hieman takkuillen rullaamaan. Osoittautuu välttämättömäksi hankkia erillinen työhuone, ja sellainen löytyy ystävän puutarhavajasta. Sähköpyörästä tulee kaikki siirtymät mahdollistava ihmeväline, joskin sen kanssa kamppailua – akku, avaimet, ostokset ja muut taakat – kuvaillaan ehkä turhankin perusteellisesti. Siinä missä avausosa Mitä en halua tietää oli tyyliltään ehyt, Elämisen hinta lipsuu välillä uhkaavasti pateettisuuden suuntaan. Kirjan loppulausekin on outoa tyyliä: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.” Siitä olen kyllä Levyn kanssa samaa mieltä, että jonkin hinnan nainen saa aina maksaa, perhe-elämästä, sinkkuna elämisestä, aivan kaikesta. Mutta eikö sama päde miehiinkin?

Kiinnostavaa on kirjailijaelämän käsittely. Levy matkustaa markkinoimaan kirjaansa, hän neuvottelee sopimuksista. Hän puntaroi, miten käsikirjoitukseen voisi tuoda menneisyyttä ilman takautumia, ja paneutuu Medusa-myyttiin puutarhavajassaan. Lintu oli tärkeä teemaeläin trilogian avausosassa, ja tässäkin kirjassa linnut tuovat toistuvasti väriä ja elämää Lontoon uumeniin.

Levy havainnoi terävästi naisiin kohdistuvia odotuksia ja niitä pieniä eleitä, joilla miehet osoittavat valtaansa. Ei katsota kasvoihin, puhua paasataan, otetaan fyysisesti tila haltuun, odotetaan palveluksia itsestään selvästi. Kirjoittajana Levy tuleekin siihen tulokseen, että uusia tuulia tarvitaan.

”Naisellisuus sellaisena kuin se oli minulle opetettu oli ehkä tullut tiensä päähän. Naisellisuuden kulttuurinen ilmiasu ei enää viestinyt mitään minulle tärkeää. Naisellisuus miesten kirjoittamana ja naisten esittämänä oli mitä ilmeisimmin se uupunut aave, joka kummitteli yhä 2000-luvulla. – – – Naisellisuuden aave on illuusio, harha, yhteiskunnallinen hallusinaatio. Sellaisen naisen esittäminen on hankalaa ja tuo rooli (uhrautuminen, kestäminen, hyväntuulinen kärsiminen) on ajanut jotkut naiset hulluiksi. En halunnut kuulla samaa tarinaa yhä uudestaan.”

Levyn kirjoja on kehuttu hauskoiksi. Joitakin absurdeja koomisia kohtia lukuun ottamatta tämän teoksen yleisilme ei minusta tuntunut järin hauskalta. Mutta tekstin painokkuus ja tiiviys ja kertojan psykologinen tarkkuus palkitsee lukijan, joten odotan kiinnostuneena saavani käsiini trilogian päätösosan Omistuskirjoituksia.

Taina