Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011)
Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa:
"'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All.
Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä."
1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan.
Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa.
"Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.'
Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun."
Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen.
"Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos.
Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin.
Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä."
Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston.
Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta.
plaseerata
"Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua.
'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'
Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen:
'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'"
Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla:
humoreski
"Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin.
Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.'
Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä.
Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen."
Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi".
Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka.
Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille.
"Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita.
Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä.
Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa."
Tommi
PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.
Kaari Utrio : Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (Tammi, 2008)
”Napoleonin simppelin mielipiteen mukaan valta on sillä, jolla on enemmän tykkejä. Demokratiassa valta on sillä, jonka takana seisovat suuremmat joukot. Mutta mikä on paavin valta, jolla ei ole tykkejä eikä äänestäjiä? Paljon vaikeampaa on arvioida vaikutusvaltaa varsinkin pitkällä tähtäyksellä. 1800-luvun lopulla Suomen mahtavin mies oli kenraalikuvernööri Feodor Heiden. Hänellä oli joukkoja ja keisarin korva, sotilaallinen ja poliittinen valta. Kuka olisi voinut silloin arvioida, että kuopiolaisen, kiistanalaisia näytelmiä kirjoittelevan kauppiasmatamin nimi ja ajatukset säilyvät ja vaikuttavat kauan sen jälkeen, kun Heidenin nimen muistavat vain historiantutkijat?”
Kirjan kannessa on nainen parhaissa vuosissaan, ryhdikkään vahvatahtoinen. Hän hymyilee itsevarmasti ja katsoo lukijaa suoraan silmiin. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat niin provosoivia, että ne lähes automaattisesti sulkevat mahdollisesta lukijakunnasta puolet pois. Mutta teille, te maskuliiniutenne kanssa kipuilevat veljeni, voin vakuuttaa, että mitään pelättävää ei ole. Kiilusilmäisyys jää pelkästään otsikon tasolle. Kannattaa tarttua näihin Kaari Utrion koottuihin lehtikirjoituksiin ja perehtyä erään feministioletetun henkilön sielunmaisemaan. Kirjassa käsitellään monia tärkeitä ja ajattomia aiheita, muun muassa kalastusta:
”- Aikamoinen jytke, isäntä huomautti liioitellun tyynesti. – Taitaa olla iso. Verkosta nousi piskuinen kuhanrääpäle, kivikuollut ja liikkumaton. Soutaja tirskahti. Oli juuri päätetty nostaa verkot pois. Kala ei liiemmin liikuskellut Painion järvessä. Naapurien verkonpaikat ammottivat jo tyhjyyttään. Vesi kuohui veneen vieressä. Hylje! soutajan mielessä välähti. Hauki se oli, yli yksitoistakiloinen, toista metriä pitkä. Ei sitä saatu tapetuksi veneessä, kun ei sattunut pumppuhaulikkoa mukaan. … Olen tehnyt elämässäni suuria, jopa uraauurtavia töitä. Olen vastaanottanut palkintoja ja tunnustuksia. Olen ollut mukana tilaisuuksissa, joita yleisesti pidetään tärkeinä. Olen tavannut mielenkiintoisia ja jännittäviä henkilöitä, myös sellaisia, joilla on niin sanottu asema. Mutta voittaako mikään kahdeksan kilon kuhaa? Ei. Suurin tapahtuma elämässäni rakastumisen, lasten ja lastenlasten syntymisen jälkeen on iso kala. Se on terveellinen ajatus: selkäydin kertoo yhä, mikä on tärkeää.”
Kirjaston hyllyttäjänä olen oppinut tuntemaan Utrion laajojen (painavien) historiallisten romaanien tekijänä. Hän itsekin pitää itseään pitkän proosan puurtajana. Hän nauttii, kun edessä odottaa pitkäjännitteinen työrupeama. Omien sanojensa mukaan hän on ”ahkera, tunnollinen muurahainen, mahdollisimman kaukana herkästä lyyrikosta tai iskevästä intellektuellista”, kurinalainen työnarkomaani, joka vielä kiintyy surkuhupaisasti romaaniensa henkilöihin.
Vuoden 1984 jälkeen tilanne muuttui. Hän julkaisi kirjan Eevan tyttäret, joka sinkautti hänet kertaheitolla seminaarien ja esitelmätilaisuuksien halutuksi puhujaksi. Julkisuus ja aiheen aiheuttama kiistely johtivat siihen, että useat lehdet pyysivät häntä kolumnistiksi. Lehtien kirjo on kiinnostava: Insinööriuutisista iltapäivälehtiin, ET:stä Keskisuomalaiseen, muutamia mainitakseni.
On aihe mikä tahansa, sitä käsitellään rakentavasti ja asiallisesti, toki feministisessä valaistuksessa: ”Joulun alla kävelin Helsingin Aleksin päästä päähän. Suuri kauppakatu on yhtä vaatefirmaa. Aleksin kulmilla ymmärtää, mitä ruumis merkitsee nykyihmiselle. Lihan rinnalla sielu on pelkkä hiiri. Viisikymmentä rättiliikettä, yksi kirjakauppa.”
Näistä lehtikirjoituksista vuosilta 1984-2008 Kaari Utrio on valinnut runsaat sata sellaista, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Kahdesta ja puolestasadasta kolumnista hän jätti pois maailman tapahtumia, kotimaan politiikkaa sekä historiallisia aiheita käsitteleviä. Historia tulee kyllä kiinnostavasti ja luontevasti esille aika ajoin antamaan syvyyttä aiheen käsittelylle. Kirjaan kootut artikkelit eivät ole ilmestymisvuoden tai lehtien mukaisessa järjestyksessä. Ne on ryhmitelty väljästi seitsemään lukuun.
Niin, tuo aiheiden käsittely. Utrio itse sanoo, että 80-luvun tekstit ovat jäykkiä. Kirjoitustapa ja asioiden mieltäminen on noista ajoista muuttunut. Hän on kovin kriittinen omien teksiensä suhteen. Tarpeettoman kriittinen, sillä jos vaikka ei jakaisikaan kirjoittajan näkemyksiä asioista, niin näiden lukeminen palvelee myös toista tarkoitusta. Näistä valioaineista oppii, miten napakka ja puhutteleva lehtikirjoitus pitää rakentaa. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen. Kieli ja rakenne pitää hioa tarkkaan, sillä rajoitetulla määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tässä kokoelmassa tarkkuus on silmiinpistävää, ja siksi näiden tekstien lukeminen on nautinnollista.
Tekisi mieli lainata tähän kohtaan koko artikkeli Koivuklapin kauneus vuodelta 2003, joka on mielestäni kokoelman kruunu. Lyhyt juttu, joka pystyy yhdistämään johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi puupinojen estetiikan, koivuhalon olemuksen, suomalaisen lauserakenteen kauneuden, pönttöuunin ja sähköturbiinin vertailun, hiukkaspäästöt ja ikääntyneen rakennustekniikan on suvereeni suoritus. Ei, pakko ottaa siitä edes kolme lausetta, sen kulminaatio:
”Luonnonmukaisin menetelmin, eli raatamalla, tuotettu lämpö suo eri nautinnon kuin napilla painettu. Se tuoksuu ja tuntuu erilaiselta, ystävälliseltä. Ero on sama kuin saavutuksen ja itsestäänselvyyden.”
Aiheet ovat välillä rankkoja. Lasten asema, nuorten masennus, perheväkivalta, sota… Joitakin niistä Utrio käsitteli niin räväkästi, että lehti sanoi sopimuksen irti ja kolumnistin ura kyseisessä lehdessä katkesi kokonaan. Näin muutaman vuosikymmenen päästä katsottuna toimenpide oli liioiteltu, sillä nykyisin asioista sanotaan jyrkemmin. Surullista on, että monet kirjoitukset ovat edelleen sellaisia, että ne voisi hyvin julkaista tänäänkin. Eräät asiat muuttuvat niin kovin hitaasti.
”Viime vuoden aikana lasten hädästä ja nuorison mielenterveysongelmista on puhuttu ja kirjoitettu kilometrejä. Vain lukutaidoton tai sfääreissä elävä valtiovarainministeri voi sanoa, ettei maassa ole mitään vakavaa huolen aihetta. Jos Suomessa olisi suu- ja sorkkatautisia nautoja yhtä paljon kuin mielenterveysongelmaisia alaikäisiä, maahan olisi julistettu hätätila.”
Suljen kirjan. Jos joskus satun junassa tapaamaan tällaisen feministin, joka ei vielä ole lopettanut niillä matkustamista, niin hänen kanssaan voisi viritellä jatkokeskustelua kirjan keskeisistä aiheista. Osaan varautua siihenkin, että hän ei aina liene kovinkaan innostunut juttelemaan. Hänhän voi olla esimerkiksi Utrion tapaan matkalla esitelmätilaisuuteen ja kaipaa rauhaa, koska haluaa viimeistellä omaa osuuttaan. Enkä suinkaan halua, että myös hän hylkää rautateitä kanssamatkustajien jatkuvan häiriköinnin takia kuten Utriolle kävi. Toivotamme hänelle siis vain hyvää matkaa.
Ja loppukaneetiksi sinulle veli, joka urheasti jaksoit tänne asti, vielä yksi paljastus tästä inspiroivasta kirjasta. Millainen mahtaa olla feministin ihannemies?
”Jumppakeppi on kuin suomalainen mies parhaimmillaan: vaitelias, suoraselkäinen ja korvaamaton kumppani.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 