Avainsana-arkisto: aikamatkat

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi



Jeesus bongattu Kiuruveellä!

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja (Teos 2005)

Ylä-Savon Seiska, selkäviikoilla vuonna 2068:

Lehtemme on saanut lisätietoja Kiuruveden Kopolanmäelle laskeutuneen amerikkalaisen sotilashelikopterin tapauksesta. Otto Koposen naapurina asuva kotiseutuneuvos Antti Heikkinen kertoo, että viime viikolla Koposen pellolle laskeutuneesta helikopterista oli tullut kymmenkunta sotilas- ja siviilihenkilöä. He olivat tutkineet Koposen talon ja kaikki rakennukset sekä ottaneet lukuisia valokuvia. Vieraat lähtivät helikopterin mukana paikalta vasta usean tunnin kuluttua.

Heikkinen kertoo lisäksi, että hän oli nähnyt Otto Koposen asioimassa Nykäsen Raudassa joulun alla. Koposen seurassa oli ollut Jeesuksen näköinen mieshenkilö. Saman miehen Heikkinen oli nähnyt aikaisemmin syksyllä myös Kopolanmäellä, mutta vuoden vaihteen jälkeen tätä ei ollut enää näkynyt. Helikopterin lähdön jälkeen Heikkinen oli kysynyt Otto Koposelta liittyikö amerikkalaisten käynti tähän mieheen. Koponen oli ollut hyvin vastahakoinen kertomaan asiasta. Hän oli sanonut pelkästään, että mies oli ollut Mihail Kaalev Karjalan tasavallasta ja hän auttanut maatilan töissä, mutta että mies oli jo lähtenyt pois.

Heikkinen oli kiinnittänyt huomiota, että kadonnut mies muistutti hämmästyttävästi Oton veljeä Antti Koposta. Nelisenkymmentä vuotta sitten Koposen veljekset lähtivät Amerikkaan. He molemmat työskentelivät NASAn palveluksessa, Otto fyysikkona ja Antti astronauttina. Sittemmin Otto palasi takaisin kotitilalleen. Antti (Andy Coppola) jatkoi avaruuslentoja katoamiseensa asti.

Andy Coppola ja koko Trinity-avaruusasema miehistöineen katosivat 2044, kun he olivat siirtolennolla aseman uudelle kiertoradalle lähemmäs aurinkoa. Raketeissa oli tuolloin alettu käyttää uusia fuusiomoottoreita, mutta ne toimivat ilmeisesti moiteettomasti eikä mitään onnettomuuteen viittaava havaittu silloin. Joidenkin arvioiden mukaan katoaminen johtui siitä, että alus ajautui ns. ”madonreikään” ja siirtyi toiseen ulottuvuuteen.

Eräät huhut liittivät avaruusaseman katoamisen kymmenen vuotta aikaisempaan tapahtumaan. Silloin Messinansalmesta löydettiin roomalainen kaleeri, jonka lastina oli Israelin kansan muinainen liitonarkku. Ikivanhassa liitonarkussa olisi huhujen mukaan ollut osia fuusiovoimaa käyttävästä laitteesta, joka olisi ollut peräti kehittyneempi kuin NASAn silloin kehittelemä laite. Arveltiin, että kadonnut Trinity olisi joutunut muinaiseen Israeliin ja se olisi lähettänyt tällä tavalla viestin tulevaisuuteen. Tarkempia tutkimuksia ei voitu tehdä, koska Israelin Valtion Kansallinen Armeija ryösti arkun Vatikaanista.

Olisiko siis samasta ”madonreiästä” myös todellinen Jeesus voinut siirtyä tulevaisuuteen eli nykyiselle Kopolanmäelle? Jos Trinity tosiaan olisi siirtynyt menneisyyteen ja olisi vieläpä selvinnyt laskeutumisesta, niin mitä sen miehistö puuhaili muinaisessa Palestiinassa? Miksi Jeesus näyttää Kopos-Antilta? Lehtemme seuraa edelleen tilannetta. Kotiseutuneuvos Heikkinen aikoo kirjoittaa aiheesta näytelmän kesäteatteriin Iisalmen Sankarniemelle. Sitä odotellessa annamme näytteen Anssi Asunnan samaa aihetta käsittelevästä kirjasta.

”Aamuhämärissä Jeff huomasi, että Ralf oli kuumeinen ja houreissaan. Hänet köytettiin mahalleen aasin selkään, ja kotimatkalle lähdettiin viivyttelemättä. Alemmas päästyä Jeff tutki potilaan ja havaitsi iholla vakavat sädesairauden oireet. Rinta ja olkapäät olivat laajalta alalta harmaanvalkoiset ja paikoin rakkuloilla. Jeff aavisti, että majakka oli tullut heille kalliimmaksi kuin he olivat kuvitelleet.
Viikon kuluttua Ralfin iho oli palautunut miltei ennalleen ja kuume oli asettunut. Voimat olivat kuitenkin menneet, eikä hän enää koskaan pystynyt mihinkään raskaampaan askareeseen.
Majakka oli kuitenkin Ralfille kaikki kaikessa hänen viimeisinä elinvuosinaan. Joka ilta hän nousi ja paarusti tammen alle tähyämään, että valo tuikki vuorella. Monesti hän viipyi tuntikausia. Lopulta Michael rakensi hänelle mukavan telttatuolin tammen alle.
Toisinaan majakka valaisi vuoren yllä leijuvat pilvet. Joskus keila näkyi vain heikkona viiruna, joskus se taas kohosi väkevänä kohti taivasta. Kaikki riippui säätilasta. Kun valoa jonain kirkkaana ja lämpimänä iltana ei voinut lainkaan nähdä, Ralf valvoi koko yön odottaen, että jostain nousisi pilvi, joka osoittaisi, että majakka yhä oli toiminnassa.
Ehkä Ralf tuollaisina öinä toivoi myös, että saisi nähdä sukkulan, joka saapuisi heitä noutamaan. Vasta silloin majakka olisi toteuttanut hänen unelmansa.”

Lehtemme kirjallisuuskriitikon mukaan Asunnan kirjan alku on ensilukemalla hieman hämärä eikä kertomus tunnu lähtevän oikein käyntiin. Jatkossa kirja imaisee todella mukaansa. Kirjaa voi suositella etenkin henkilöille, jotka pohtivat avaramielisesti eräitä Raamatun merkillisiltä vaikuttavia kohtauksia. Mitkä kolme henkilöä patriarkka Abraham kohtasikaan teltallaan? Miksi Sodoma ja Gomorra hävitettiin? Mitä Mooses koki Siinain vuorella, miksi pensas paloi? Mistä ovat lähtöisin Aaron-veljen pappien merkilliset asut? Tämä teos antaa niille kiinnostavan, vaihtoehtoisen tulkinnan.

Tommi

Gulliverit matkaavat aikakoneessa

Jyrki Vainonen : Swiftin ovella (Tammi, 2011)

Perinnönjakotilaisuudessa sisaruksia odotti epämiellyttävä yllätys. Asianajaja esitteli heille outoon virustautiin kuolleen veljen tutkijakollegan. Vainajan tahdon mukaan hän saisi kirjoittaa loppuun hänen keskeneräisen kirjan, joka käsitteli aikaa ja ajan olemusta. Hän saisi asua vainajan talossa. Lisäksi hänelle oli maksettava työstä.

”Sinä asut nyt siellä maalla, Leonan veljen talossa?”
”Niin. Hänen veljensä jätti minulle oudohkon tehtävän. Minun pitää kirjoittaa valmiiksi veljen aloittama kirja.”
”Millainen kirja?”
”Omituinen. Tai no, sellainen kaunokirjallinen ja historiallinen teos. Keksittyä ja tutkittua sekaisin. Se sijoittuu 1700-luvulle. Arvaa minne?”
”No minne?”
”Dubliniin. Ja muualle Irlantiin.”
”Niin kuin historiallinen romaani?”
”Sinne päin. Siinä on päähenkilönä Jonathan Swift.”

Jyrki Vainonen (s. 1963) liikkuu kirjoissaan toden ja fantasian välimaastossa. Hänet tunnetaan myös William Shakespearen ja Jonathan Swiftin suomentajana. Myös tässä kirjassa keksitty ja tutkittu, nykyhetki ja menneisyys on ajettu tehosekoittimen läpi. Ja smoothie… ei vaan shotti vie jalat alta.