Ikivanhan viisauden viestejä

Tähtinen, Tero: Yö Kitkitdizzessä : esseitä kirjallisuudesta. Enostone kustannus 2019.

Kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan, kirjailijan ja esseistin Tero Tähtisen (s. 1978)  esseekokoelmaa Yö Kitkitdizzessä voi luonnehtia sanalla kaunis. Kauniisti kirjoitettu, rakkaudesta kielen kauneuden moniin mahdollisuuksiin.

Kirja alkaa eräänlaisella pyhiinvaelluskuvauksella Sierra Nevadaan, persoonalliseen taloon nimeltä Kitkitdizze, Tähtiselle tärkeän luontokirjailijan Gary Snyderin luokse. (Sana kitkitdizze on miwok-intiaanien kieltä ja tarkoittaa erästä paikallista lääkeyrttiä.) Olosuhteet ovat askeettiset, mutta se on sivuseikka, kun Tähtinen pääsee tapaamaan idoliaan. Tähtinen on mm. suomentanut Snyderilta teoksen Erämaan opetus (2010).

Kirjailijoiden kohtaamisesta kuontuu dialogi, joka käsittelee paitsi ekologisia kysymyksiä myös Snyderin henkistä ja hengellistä kehitystä, luontosuhdetta ja ajatuksia tulevaisuudesta. Snyder on julkaissut paljon runoteoksia ja puolentusinaa esseekokoelmaa. Ekologisuus on hänen suuri teemansa, mutta käytännönläheisellä tavalla.

”Luonnon ihastelemisen ja mystifioimisen sijaan hän kertoo haluavansa kirjoittaa konkreettisista asioista ja kokemuksista, normaaleista ihmisistä ja tavallisista arjesta.” (s. 24)

Eläväiset kirjailijahaastattelut jatkuvat keskustelukumppaneina Jaan Kaplinski, Pertti Nieminen ja Bill Porter. Kaplinskin kanssa puhutaan virolaisesta kirjallisuudesta ja ruoditaan mestarin runoutta, ja ekologiateema nousee jälleen esiin. Kaplinski on myös virontanut kiinalaista kirjallisuutta.

Bill Porterin Tähtinen tapaa Pekingissä. Porter on temppeleissä asustellut ja meditoinut kääntäjäveteraani, joka myös matkakirjoin on tehnyt kiinalaista kulttuuria tutuksi. Kaikkiaan Tähtinen kirjoittaa  Kiina-ilmiöistä niin hauskan vangitsevasti, että mielenkiinto väkisinkin viriää. Bill Porter toteaa kiinalaisesta kirjallisuudesta:

” ’Oikeastaan kommentaarit ja selitykset ovat oma, erityinen kiinalainen kirjallisuudenlajinsa, jonka vastaavaa ei meillä Lännessä ole. Jos jollakulla on esimerkiksi syvällinen ymmärrys, mitä daolainen filosofi Laozi teksteillään yritti sanoa, hän voisi periaatteessa kirjoittaa aiheesta esseen. Se olisi kuitenkin kiinalaisessa kulttuurissa aivan liian julkeaa ja itseään korostavaa, joten esseen sijaan hän ilmaiseekin ymmärryksensä kirjoittamalla Laozin teksteihin kommentaarin ja siten ikään kuin piiloutuu tämän selän taakse.’ ” (s. 175-176)

Edesmennyt Pertti Nieminen profiloitui kiinalaisen runouden suomentajana niin voimakkaasti, että hänen oma radikaali runoutensa jäi hieman näiden kulttuuritekojen varjoon.

”Se, että joku on kyennyt opiskelemaan klassisen kiinan omin päin 1950-luvun Suomessa, on heraklesmainen urotyö”, Tähtinen kirjoittaa. Sitten kun kieli oli hallussa, Nieminen ei halunnut enää lukea käännöksiä, ”ne kun saavat hänet usein huonolle tuulelle” (s. 144). Kääntäjät näet lisäilivät runoihin ylimääräisyyksiä.

Niemisen suurkäännös Veden hohde, vuorten värit ilmestyi vuonna 1987, ja Tero Tähtinen tunnustaa pitäneensä kirjaa esillä jonkinlaisena voimatalismaanina painiskellessaan itse kiinalaisen runouden kääntämisen parissa. Tähän kirjaan tallennettu haastattelu vuodelta 2015 jäi Pertti Niemisen viimeiseksi haastatteluksi.

Lisää kiinalaista ihanuutta: luontorunoja Tero Tähtisen suomentamina. Tässä maistiaisena Cheng Haon Satunnainen runo kevätpäivänä:

”Pilvet ovat ohuita, tuuli hempeä, päivä pian puolivälissä,

kuljen kukkien ja pajujen vieritse virran partaalle.

Ihmiset eivät ymmärrä sydämessä piilevää iloa;

he luulevat, että tuhlaan aikaani kuin mikäkin nulikka.” (s.169)

Runous kuuluu kiinalaiseen kulttuuriin niin kiinteästi, että aikoinaan keisarillisten virkamiesten tuli osata kirjoittaa runoja. Lyriikan luominen oli osa virkamieskoetta. Takana oli syvällinen ajatus siitä, että ihminen on ”maailmankaikkeuden mieli”, ihmisen ja maailman on peilattava toinen toistaan, ja maailmallisten tehtävien hallintaa edistää, että ihminen osaa luoda.  

Kirjailija käy myös Japanissa, ja nämä Kioton-päiväkirjat (”Ihmispilvet”) ovat aivan riemastuttavaa luettavaa. Jokainen, joka on kokenut Japanin kireän yliesteettisen puolen, löytää näiltä sivuilta iloa.

”Kaikki on niin sujuvaa, suunnitelmallista ja harmonista, että se alkaa tuntua jo epäluonnolliselta ja häiritsevältä, epämiellyttävän miellyttävältä. En tiennyt sellaista tunnetta olevankaan.” (s. 137)

Japani tarjoaa toki kulttuurisia kicksejä, kulkeehan Tähtinen kuulun runoilijan Akikon (1878-1942) jalanjäljissä.

Vaikka esseekokoelma painottuu Kiinaan ja vähän Japaniinkin, muitakin ilmiöitä Tähtinen ottaa luupin alle. Itselleni ehkä vähiten antoisa oli sinänsä hienon analyyttinen sekä värikäs jääkiekkofanitus-essee, mutta mielipiteeni nyt johtuu vain siitä, että itse olen kallellani jalkapalloon.

Esseessä ”Eksyksissä kotonaan” Tähtinen antaa kyytiä tiedeuskolle, skientismille. Etenkin hän  kammoaa sitä, että yksinkertaistava ”minä olen aivot”-muoti sysää marginaaliin kysymykset moraalista ja etiikasta.

”—  se, mitä vastustan, on tieteellisyyden kaapuun puetut uskomukset, mielipiteet, typeryydet ja silkka hölynpöly, jollaisiin nykyään törmää kaikkialla. Nykymaailman keskeinen ongelma on, että tieteen ja tiedeuskon välinen rajaviiva on hämärtynyt ja hämärretty, mikä aiheuttaa loputtomia sekaannuksia ja väärinkäsityksiä aiheen ympärillä pyörivissä kiistoissa. Jos tiedemies X sanoo, että aivot koostuvat neuroneista ja neuroneitten välisistä synapseista, tämä on tieteellisen nykytietämyksen mukainen tosiasia, eikä kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen yritä sitä kiistää. Mutta kun tiedemies X samaan hengenvetoon julistaa, että kyseinen neuroniverkko selittää tietoisuuden, ajatukset, tunteet, persoonan, inhimillisen kulttuurin, tieteet, taiteet, uskonnon, jumalan ja niin edelleen, hän on huomaamattaan astunut tieteen rajan ylitse omien uskomuksiensa sekamelskaiseen todellisuuteen, jonka näkemyksille ei ole minkäänlaista luonnontieteellistä perustetta.” (s. 31)

Olavi Paavolaiselle on omistettu yksi essee, ihastuttava kirjoitus tuosta suomalaisen taiteilijaskenen omintakeisesta hahmosta. Tähtinen kertoo hellyttävästi omista opiskelija-aikaisista tulenkantajaimitaatioistaan viininpunaisine samettiverhoineen, vanhanaikaisine juomakarahveineen ja tupakkatakkeineen. Hahmon fanittaminen toi voimaa. Paavolais-analyysin keskiössä ovat Paavolaisen tekstit natsi-Saksasta ja Etelä-Amerikasta. Niiden sisällöstä voi olla monta mieltä, mutta esteettisesti ne kestävät aikaa. Kuten Tähtinen toteaa, ”ne ilmaisevat edelleen kirjallisuuden ikuisia arvoja, uteliasta ja levotonta mieltä, halua kurkistaa vallitsevien ajatusrakennelmien ulkopuolelle, aikalais- ja itsekritiikkiä sekä ennen kaikkea kaunista ja vetoavaa kielentajua.” (s. 93)

Kirja alkoi kauniisti ja kauniisti se myös päättyy, Kiinassa asuvan kirjailijan kirjeeseen edesmenneelle äidilleen. Urheasti kirjoittajaminä löytää surullisesta ja järkyttävästä asiasta hyviäkin puolia: kuolema panee koko elämän todellisempaan mittakaavaan; kaikki on häviävää. Ja elämän kolhut ja vastoinkäymiset saavat uuden perspektiivin, esimerkiksi tärkeän ihmissuhteen päättymis-pettymyksenkin kestää.

”Kuolemallasi on vielä kolmaskin hyvä puoli, mutta sitä on hieman vaikea selittää sanoilla. Se on tietynlainen vapaudettoman vapauden tunne. Tarkoitan sitä, että nyt kun olen tavallaan menettänyt kaiken, minulla ei ole enää mitään hävittävää, mutta tuo lopullisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokeminen onkin tuonut elämääni kokonaan uudenlaisen riippumattomuuden tunteen. Minä vaellan maailman turuilla ja toreilla murehtimatta tulevaa, sillä tuleva on jo mennyt. Kaikki on tässä. Mitään muuta ei ole. Ikuinen nyt.” (s. 225)

Ajatuksia herättävä, ikivanhan viisauden äärellä oleva jotenkin rauhoittava kirja.

(Taina)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s