Kissa joka suojeli kirjoja / Sōsuke Natsukawa ; suomentanut Raisa Porrasmaa (Tammi, 2021)
”Isoisä kohotti teekuppia ja liikutti sitä hitaasti kasvojensa edessä tuoksusta nauttien.
’Lukeminen ei aina ole hauskaa tai jännittävää. Joskus on tarkasteltava jokaista riviä kerrallaan, luettava sama lause yhä uudelleen ja uudelleen, edettävä hitaasti ja vaivattava tosissaan päätään. Tuskallisen puurtamisen seurauksena näkökulma kuitenkin yllättäen avartuu, samoin kuin loputtoman pitkän vuoripolulla tarpomisen jälkeen edessä avautuu äkkiä maisema.’
Vanhanaikaisten lamppujen alla verkkaisesti teetä siemaileva, aina hillitty isoisä oli kuin tietäjävanhus, jonka saattoi kohdata vanhassa fantasiaromaanissa.
’Joskus lukeminen on tuskallista.’ Pienet silmät hohtivat kirkkaina silmälasien takaa. ’Nautinnollinen lukeminen on hyvästä. Mutta jos vuoripolku on koko ajan kevyt kulkea, myös näkyviin ilmaantuvat maisemat jäävät rajallisiksi. Vaikka polku olisi jyrkkä, ei pidä syyttää vuorta. Vuorten yksi hauskuus on se, että joutuu vetämään henkeä joka askeleella.’
Vanhus silitti Rintarōn päätä luisevalla kädellään.
’Jos kerran kiipeät, niin valitse korkea vuori. Saat ihailla upeita näköaloja.'”
Isoisä tiesi kirjoista ja lukemisesta jokseenkin kaiken tietämisen arvoisen. Se oli ymmärrettävää, sillä hän oli omistanut vanhanaikaisen, laatukirjallisuuteen keskittyvän antikvariaatin. Nuoren Rintarōn vanhemmat erosivat, kun hän oli pieni ja äiti kuoli kohta eron jälkeen. Isoisä oli kasvattanut poikaa siitä lähtien. Rintarō oli kasvanut lukioikäiseksi, kun kirjan alussa isoisä kuoli. Tomera täti ilmestyi kuvaan ja alkoi puuhata antikvariaatin loppuunmyyntiä. Tarkoitus oli, että Rintarō muuttaa hänen luokseen toiselle paikkakunnalle.
Muuttopuuhat keskeytyivät, kun liikkeeseen ilmestyi ”kolmivärisenä hehkuva turkki, pörheä häntä, terävästi kimaltelevat silmät ja kaksi tasakylkisen kolmion mallista korvaa. Täysin moitteeton raitaturkki, niin sanottu tiikerikissa.” Puhuvalla kissalla oli asiaa kirjakaupan jatkajalle.
”’Tarvitsen apuasi’, se napautti.
’Apuani?’
’Kyllä vain, juuri sinun.’
’Missä asiassa?’
’Erääseen paikkaan on vangittu paljon kirjoja.’
’Kirjoja?’
’Et ole papukaija. Lakkaa toistamasta perässä kuin idiootti.’
Kissan sanat olivat kuin isku vasten kasvoja. Sitten se jatkoi vakaaseen sävyyn Rintarōn ällistyksestä piittaamatta: ’Kirjat on vapautettava. Auta minua.’
Syvän vihreät iirikset sädehtivät eloisina.”
Tämä kertomuksen Tiikerikissa on välillä melkoinen tylyttäjä. Myös nuoret kirjassa sanailevat terävästi, eivät lainkaan niin verhotun kohteliaasti kuin kuvittelin japanilaisten keskenään seurustelevan. Näpistän riemuissani muutaman aforistisen tokaisun kotivaraksi myöhempää käyttöä varten:
”Et ole mielestäni vastenmielinen ihminen, mutta en pidä tuosta asenteesta.”
”Mielesi on kovin kieroutunut. Mutta sinä olet sitäkin vahvempi.”
Kepeä, sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen kirja on laadittu perinteisen sankarikertomuksen kaavaan. Rintarō joutuu suorittamaan kolme kirjoihin liittyvää tehtävää sekä yhden lisätehtävän. Tarina käsittelee painavia aiheita. Mikä on kirjojen merkitys lukijalle? Mikä on lukijan motiivi lukea niitä? Onko parempi lukea mahdollisimman paljon vai keskittyä muutamaan kirjaan? Mikä on kustantajan vastuu? Mikä mahtaa olla kirjojen merkittävin opetus, jonka pitäisi säteillä omaan elämään?
Maailma vaikuttaa nykyään kovin tylyltä ja ahdistavalta paikalta. Japanissa ja muualla Aasiassa nuoret joutuvat käymään ankaraa kilpailua hyvistä jatko-opintopaikoista tulevaa ammattia silmällä pitäen. Epäonnistuminen loppututkinnossa voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Itsemurhaluvut japanilaisten nuorten keskuudessa ovat hälyttävän korkeat.
Individualistisissa kulttuureissa häpeä ja paha olo kohdistetaan helpommin toisiin ihmisiin. Se näkyy henkirikostilastoissa. Japanissa esimerkiksi murhat ovat hämmästyttävän harvinaisia, mikä johtuu kansanluonteesta. Japanilainen syyttää herkemmin itseään omasta epäonnesta ja ahdistuksesta kuin länsimaiset keskimäärin. Ryhmä on tärkeämpi kuin oma itse. Työtön voi ajatella, että on haitallinen tässä maailmassa, joten on parempi tappaa itsensä.
Hikikomori on japaninkielinen termi, joka kuvaa sosiaalisesta kanssakäymisestä vetäytynyttä henkilöä. Heillä ei ole juuri kontakteja muihin eivätkä he käy koulussa tai tee töitä. Yksinäisyys ja ahdistus sekä elämän merkityksellisyyden väheneminen voivat vaikuttaa eristäytymiseen, joka lisää itsemurhariskiä.
Myös noiden seikkojen vuoksi tämän kirjan viesti ja alkuasetelma tuntuu tärkeältä. Päähenkilö Rintarō on tuiki tavallinen lukiolainen: ”lyhyt, kalpea ja harvasanainen poika, jolla oli paksulinssiset silmälasit. Hän oli kömpelö eikä ollut erityisen hyvä missään kouluaineessa tai pitänyt erityisemmin mistään urheilulajista.” Isoisän kuoleman jälkeen hän alkaa lintsata koulusta. Luokan puheenjohtaja Sayo huolestuu.
Kertomuksen kuluessa Rintarō on täysin pihalla useita kertoja, jolloin häntä on tökiteltävä eteenpäin, välillä päättäväisestikin. Ei suorastaan vastentahtoinen mutta ainakin epätodennäköinen sankari tämä. Kirjailija Sōsuke Natsukawa jättää kirjan lopun avoimeksi. Rintarō tekee päätöksen, joka voi osoittautua täydeksi katastrofiksi. Tärkeintä on kuitenkin, että hän on matkan varrella kypsynyt sellaisen tekemään. Se on hänen oma ratkaisunsa. On tosiaan aiheellista pohtia, kenen asettamien menestyksen mittarien mukaan kukin omaa elämäänsä arvioi. Eikä kaikkea ainakaan pidä ottaa niin hirveän vakavasti, vaikka me vanhat usein sorrumme sellaista saarnaamaan:
”Tuskaa täynnä olevassa maailmassa on valtavasti epäloogisuuksia ja järjettömyyksiä. Silloin paras mahdollinen ase ei ole logiikka tai fyysinen voima vaan huumori.”
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 