Tekojärveen hukkuvat kylät

Pato : romaani / Annikki Kariniemi (Otava, 1972)

”Tämä oli pohjoinen, tämä kaikki oli sitä, uusia voimalaitoksia, valtavia maansiirtokoneita oli kuljetettu teillä joita myöten he kumpainenkin taholtaan olivat matkanneet kohti tätä uutta työpaikkaansa tietämättä toisistaan vielä eilen mitään.
Tunturit Kemijärveltä katsottuna olivat olleet etäisiä autereeseen sulautuvia. Mutta rautatien varressa Rovaniemen ja Kemijärven välillä he olivat tavoittaneet malmijunia ja eräällä asemalla oli seisonut miehiä teräskypärät päässä, keltaiset iloiset teräskypärät tai valkoiset siniraitaiset mukavat teräskypärät, herranenaika, jos isä olisi tämän kaiken nähnyt, se olisi alkanut lausua runoa tai ruvennut suunnittelemaan isänmaallista puhetta seuraavaan maamiesseuran juhlaan: näin me rakennamme, näin rakentaa Suomi, kerran köyhäksi katsottu, nyt rikas, täynnä maanuumenista tulvivaa rikkautta, kultaa ja kunniaa. Herrajumala sitä isää, se oli patentti.”

Malmia, puuta, energiaa.
Annikki Kariniemi kuvaa kirjassa, miten etelä imee Lapin elinvoimaa. Sen luontoa tuhotaan peruuttamattomasti laskelmoidulla tehokkuudella sekä etelän insinöörin tarkkuudella. Alun lainauksessa nuori opettajatar ihmettelee uuden ajan esiinmarssia, mutta kaikki paikalliset eivät hänen innostustaan jaa. Muuttuvat olot pakottavat ihmiset lähtemään kotiseudultaan.

Tärkeimpänä pisteenä siinä suuressa rakennushankkeiden sarjassa, joka alkoi kohta sotien jälkeen on kirjassa Pohjolan Voima. Kirjan alussa Lokan patoallas alkoi olla valmis ja Porttipahta alkurakennusvaiheessa. Joukot, pääosin etelästä kootut rakentajaosastot olivat siirtymässä sinne.

Patoperkele.

Vanha kulkujätkä Paavo Moilanen, aitomoilaseksi kutsuttu, makasi Ison Pohjolan Rieston pirtin ovisuusängyssä. Hän oli palannut monipolvisilta retkiltään tuohon nuoruusvuosilta tuttuun taloon. Vanhimmasta päästä pitää panna maailmalle, isä oli silloin sanonut. Riestossa oli tarvittu tuollaista moniosaajaa, rakentajaa, maalaria, heinäkasakkaa, kun pojan oli pitänyt lähteä kotoaan. Siinä nyt mies makasi, kuumeella ja puolisokeudella lyötynä, sietämättömässä piinakirnussa ties miten kauan jo. Talon nuori piika Ruusa hoiti ja viihdytti häntä. Kuumehoureissa Paavolle ilmestyi välillä koskeen hukkunut nuoruuden ihastus Hylte sekä muistoja aikaisemmista elämänvaiheista kairassa. Niiden kautta Annikki Kariniemi kuvailee muuttunutta lappilaista elämäntapaa ja luontoa.

Luonto oli Annikki Kariniemelle tärkeä ja se näkyy hänen kirjoissaan. Jo 1950-luvulla hän kritisoi Kemijoen valjastamista. 1970-luvulla asenne oli jyrkentynyt entisestään. Kuusamolaisen kirjailijakollegansa Reino Rinteen ohella Kariniemestä tuli pohjoisen luonnon voimakas puolestapuhuja. Kariniemen luontosuhteeseen kuului myös myyttinen puoli. Kirjassa Paavo Moilanen on saanut havaintoja etiäisistä ja haltioista uittotyömailla. Neitikäinen saattoi joskus nousta nivasta kauniina kuin yökoskelo. Komojään alla makasi kruunupäinen Lumikuningatar. Se näyttäytyi unissa joillekin uittoporukassa ennen kuin sai jonkun siepattua mukaansa. Nuotiotulen loisteella kävi vanha jätkä Plommin Aaro norjistamassa kipeytyneitä jäseniään, sama mies joka oli kuollut sahoineen kaatuvan puun alle, kun ei uskonut haltioihin ja jätkän enkeliin.

Seuraavassa Paavo Moilanen käy kuuntelemassa jokea, joka saa vielä hetken verran virrata vapaana:

”Koski pärskyy, nauraa ja kuohuu, jymisee suurissa voimakivissä ja vastakkaiselta sivulta pistävissä kallionkielekkeessä.
Koski.
Ja soittaa siinä muukin kuin vain pelkkä koski.
Kuuntele nyt kun saat olla näin lähellä kuullaksesi paina vasiten korvasi kosken kiveä vasten ja kuuntele. Ja yritäpä katsoa, tarpeeksi olet lähellä nähdäksesi, jos näet.
Kylmä puistattaa niskaa. Ei, on parempi ettei näe, ei ennen kuin on aika.
Hän nousee kiveltä. Kuin arastellen lähtee takaisin samaa polkua mitä tuli, pysähtelee samoissa paikoissa kuin tullessa ja jatkaa matkaansa, nousee vaivalloisesti törmää ylös; aitat ovat heti siinä. Kala-aitta ja vilja-aitta ja ulompana jyväaitta ja liha-aitta. Mutta ennenkuin hän lopullisesti malttaa jättää kesätyvenen pihan, hän menee kuusen leveitten helmojen alle ja antaa päänsä levätä vanhan ikikuusen rosoista pihkalle tuoksuvaa runkoa vasten niin että otsa saa tuntea puun sydämen sykinnän, kihinän mikä syntyy kun muurahaiset vaeltavat edestakaisin puunrunkoa ja puun oksien hiljaa äännellessä.
Se on hyvä puu.
Se on oksillaan antanut satojen vuosien verran suojaa sitä hakeneille. Nyt se on tuomittu hukkumaan. Vesi tulee ja lainehtii sen juurilla paljon pitempään kuin tulvavesi joskus runsaiden tulvavuosien aikana – lainehtii siksi kunnes puu on lopullisesti kuollut, tapettu. Vesi nousee runkoa myöten ylös ja kaikki pienet ahkerat muurahaisasukkaat tulevat hukkumaan. Mutta ne eivät onneksi tiedä sitä.
Vai tietävätkö?”

(Kuusi oli koivun ohella arvoton puu tuolloin. Altaan alta hakattiin enimmäkseen mäntytukkeja. Lokkaan arvellaan jääneen puuta kaikkiaan 150 000 – 200 000 kuutiometriä. Kemijoki Oy:n mukaan Lokan perusteellisempi raivaus oli taloudellisesti kannattamatonta eikä valtio myöntänyt anottua hakkuutukea.)

Lukiessa palautui 70-lukulaisuus elävästi mieleen. Jako hyviin ja pahoihin on melko jyrkkä. Tosin Annikki Kariniemi ei esittele poliitikkoja ja yhtiön miehiä täysinä paholaisina. Eräillä heistä on epäilyksiä hankkeiden siunauksellisuudesta. He ovat kuitenkin vähemmistö ja joutuvat mukautumaan korkeammalla taholla tehtyihin päätöksiin. Kirjassa kuvataan esimerkiksi eräitä maanhankintaan liittyneitä väärinkäytöksiä. Hiukan epäilin niitä kirjailijan omiksi kehitelmiksi, mutta sitten löytyi netistä Lapin tutkimusseuran julkaisu Acta Lapponica Fenniae 23 (2011).
Siinä Leena Pyhäjärvi kirjoitti aiheesta: Lokka muutosten näyttämönä – allasalueen elinkeinojen muutos:

”Tilojen korvausperusteista ei haastatelluilla tänä päivänäkään ole täyttä selvyyttä. Huijatuksi tulemisen tunne on jäänyt monille päällimmäiseksi. Tilakauppoja tehtiin aikoinaan suuren hiljaisuuden vallitessa. ’Muistan, se Karppinenhan se oli, joka teki niitä
kauppoja. Sehän sano, että älkää vain sanoko kellekkään!’ Jokiyhtiön etu oli, etteivät allasalueen isännät pitäneet yhtä tuossa tilanteessa. Aikaisempi asioiden jakamisen ilmapiiri oli allasalueella muuttunut keskinäiseksi salailuksi, ja isännät tekivät päätöksensä tilansa myynnistä usein yksinään.
Kemijoki Oy:n vieläkin mainostama tilakauppojen vapaaehtoisuus oli vain nimellistä. Eräs
kyselyyn vastannut totesi: ’Kauppa oli painostettu lopputulos’. Pakkolunastusuhka oli koko ajan läsnä:
’…aina kun se oli menossa ovesta ulos, niin se sano, että semmonen juttu vielä, … että
jos ei joku myy vapaaehtosella hinnalla, niin tulee sitten kuiten myöhemmin pakkolunastus.
Ja sillon maksetaan huonompi hinta. Tämän se todisti aina.”

Valtio rusikoi systemaattisesti saamelaisten maisemaan ja luontoon sopivaa elämää. Kodit poltettiin altaiden tieltä. Tekoaltaiden alueella asui 640 ihmistä, joista 560 joutui jättämään kotinsa. Heistä suurin osa oli saamelaisia. Tokkaporopaimennus lakkautettiin ja kieli- ja kulttuuriverkostot repeytyivät ja tuhoutuivat. Saamelaisia koottiin tekoaltaiden rakentamisen jälkeen pääasiassa Vuotson kylään kuten Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat reservaatteihin. Jotkut käyttävät tapahtuneesta peräti termiä kulttuurinen kansanmurha.

Tämä Annikki Kariniemen ajankuvaa kiinnostavasti dokumentoiva kirja ilmestyi melko tarkalleen hänen pitkän kirjoittajauran puolivälissä. Kieli on tarkkaa ja lennokasta, välillä kepeää. Takautumien kautta Paavo Moilasen ja seudun historia keriytyy vähitellen näkyviin. 1970-luvun kiivaimpina vuosina Kariniemeltä saattoi ilmestyä kaksi, jopa kolme kirjaa vuodessa. Viihdekirjailijan maineesta oli hankala päästä eroon. Mutta tuotteliaisuuden ansiosta hän hankki elantonsa ja pystyi elättämään myös kolmannen aviomiehensä.

Naisten ääni -sivustolla on laaja henkilökuva Annikki Kariniemestä.

”Riesto oli talo, jossa ei puhuttu rumia, eikä sallittu rumia. Kumma talo. Kun Laestadius oli astunut postilloineen ovesta sisälle olivat rumat sanat lentäneet uuninluukusta ulos niin tulisella kärryllä että uuninluukut olivat irronneet.
Sitten oli kuin itse lempeys olisi sijoittunut rehtoon. Kaikkialle. Ja se on tosi.
Siksi Paavo oli kivunnut korkean tunturin päälle ettei paha sana kuuluisi Rieston pyhään pirttiin.
Patoperkele.
Pirtissä isäntä tälläkin hetkellä tutki postillaa ja haki selvitystä tälle luonnonmullistukselle. Ehkä sanoi: voi herratunaika. Siihen sitten pysähtyi.
Mutta emäntä sanoi:
On niinkuin Nooan päivinä, että turmio on tulossa ja ihmisten pahuus peittää kaiken MUTTA ME EMMÄ PÖLKÄÄ.”

Tommi