Andrei Kurkov : Harmaat mehiläiset (suomentanut Arja Pikkupeura. Otava, 2023)
”Paistinpannun sijaan teekannu oli nyt vallannut kamiinan valurautakannen. Ulkona oli pimeää. Herätyskellon tikitys korvissa tuntui rauhoittavalta.
Aika se siinä tikittää. Pian on maaliskuu, pian talvi alkaa perääntyä. Sulaneen lumen jättämät lätäköt välkkyvät auringossa. Ensimmäiset mehiläiset lähtevät tiedustelulennolle, vaikka vihreys on vasta tuskin puhkeamassa roudasta heräilevän mustan maan peitoksi, sen lämmikkeeksi ja kaunistukseksi. Talven jälkeen mehiläiset eivät lennä pitkälle, ne treenaavat ja kertaavat suunnistustaitojaan. Pesät on kuitenkin jo siirretty aurinkoon, ne alkavat lämmetä ja talven kosteus kaikkoaa niiden sisältä.
Ilman täyttää suloinen, tuttu ja tyyni surina, joka tekee mehiläisiä rakastavan ihmisen maailmasta leppoisan ja kotoisan. Silloin ei enää niin haittaa, että jossain ammutaan – kaikkeen tottuu! Tärkeää on se, että luonnon täyttää elämä, sen äänet ja tuoksut, sen siipien suhina ja surina.”
Andrei Kurkovin kirja kuvaa tilannetta Ukrainassa vuonna 2017. Venäjä on vallannut Krimin ja Itä-Ukrainassa on menossa jäätynyt konflikti venäläismielisten separatistien ja ukrainalaisten välillä. Donbasissa rintamalinjojen välissä on harmaa vyöhyke, ei-kenenkään maa, jossa kuitenkin on kyliä, joissa vielä asutaan. Pikku Starhorodivkan kylässä asukkaita on tasan kaksi. Kirjan päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt entinen kaivosten turvallisuustarkastaja Sergei Sergeitš, 49 vuotta. Toinen asukas on Paška H’melenko, Sergein nuoruudenaikainen riitapukari, josta olosuhteiden pakosta on tullut ”frenemy” (vihystävä?).
Muut asukkaat pakenivat, kun kirkko räjähti konfliktin alettua ja muuan perhe kuoli ammuksen osuttua heidän autoonsa. Sergei kokee, että jos kaikki asukkaat lähtevät, niin kylä kuolee lopullisesti, eikä kukaan palaa sinne. Kirjassa rintamatilanne on vakiintunut, eikä kylää enää pommiteta. Kranaatteja lentää joskus yli ja siellä käy välillä molempien taistelevien osapuolten sotilaita. Paška on ystävystynyt venäläisten kanssa ja saa heiltä peräti elintarvikkeita. Sergein luona käy eräs ukrainalainen. Tekijän luoma kylä onkin oikea vedenjakaja. Siellä on kaksi pitempää katua, toinen on nimetty Leninin ja toinen Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Ševtšenkon mukaan.
Sergein vaimo lähti useita vuosia aikaisemmin ja vei heidän tyttärensä lännemmäksi kotiseudulleen Vinnytsjaan. Sergein elämä on keskittynyt täysin mehiläisten hoitoon ja arjen pyörittämiseen. Kuusi pesää ei vaadi talvella huomiota, mutta elintarvikkeet ja lämpö aiheuttavat huolta, kun sähköä ei tule, kauppaa ei enää ole ja postin lopetettua toimintansa jää eläke saamatta. Lähikylästä Sergei sai hunajalla vaihdettua kananmunia: jos hän syö yhden joka toinen päivä, niin Nastja-mummolta saadut 20 kananmunaa riittävät melkein puolitoista kuukautta.
Andrei Kurkov kirjoitti kirjan 2018. Hän sanoo esipuheessa tehneensä vuoden 2015 jälkeen kolme matkaa Itä-Ukrainaan. Hän pääsi todistamaan, kuinka väestön sodan- ja kuolemanpelko vähä vähältä muuttui apatiaksi. Tuo tunnelma välittyy kirjasta hyvin.
Myös Sergein elämä käpristyy aivan muutaman hallittavissa olevan asian ympärille. Hän on opetellut elämään sodan kanssa kuin se olisi hankala juoppo naapuri. On parasta pysytellä huomaamattomana ja toivoa, että sota ei havaitse häntä.
Kevään mittaan rintamatilanne kiristyi. Viimeinen pisara Sergeille oli, kun hän joutui Paškan kanssa kokoamaan muovisäkkeihin miinaräjähdyksessä kuolleen venäläisen tarkka-ampujan jäännöksiä. Sotilas oli pitänyt erästä kylän taloa tukikohtanaan. Sergei oli vihjannut asiasta ukrainalaiselle Petrolle, joka aikaisemmin oli hoitanut hänen kännykkänsä latauksen. Sergei päätti viedä mehiläisensä kesän ajaksi pois sota-alueelta.
Kurkovin luoma kuva Sergeistä on hiukan hämmentävä. Hän on sangen itsetietoinen änkyrä. Aikaisemmin monet länsiukrainalaiset pitivät donbasilaisia maanmiehiään Venäjän aivopeseminä zombeina. Silloin harvoin kun Sergei pääsi kirjassa katselemaan televisiota, niin hänkin tuntui pitävän venäläisistä kanavista enemmän. Mieluummin viihdettä kuin poliitikkojen ainaista riitelyä Kiovasta. Matkalla hän herätti kiusallista huomiota, kun ei oma-aloitteisesti ja riittävän ripeästi polvistunut tien viereen kunnioittamaan kaatuneen sotilaan hautajaissaattoa. Kukaan ei nöyrrytä oikeaa donbasilaista, hän ajattelee. Ei ainakaan tuntematon vainaja. Erään kerran surutalossa hän kysyi leskeltä votkaa voidakseen kunnioittaa vainajaa ryypyllä. Oikeauskoisessa muslimikodissa. Tällä miehellä tuntuu olevan selviä puutteita toisten ihmisten huomioimisessa. Silti hänestä paljastuu empaattisempikin kerros varautuneisuuden pinnan alta.
Matka länteen osoitti Sergeille konkreettisesti, miten epäluuloisesti tällaiseen puolueettomuutta julistavaan henkilöön suhtauduttiin. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna tuohon aikaan elettiin melkein idyllisissä oloissa. Muodollisuudet rajoilla olivat jäykät, mutta niistä päästiin sentään jotenkin läpi. Sergein ensimmäinen leiripaikka oli Vesele. Sieltä hänelle tuli nopeasti lähtö. Eräs sotatraumasta kärsinyt ja paikkakuntalaisia terrorisoinut ukrainalaisveteraani otti Sergein silmätikukseen ja rusikoi hänen vanhan autonsa kirveellä muotopuoleksi.
Sergei muisti eräässä mehiläiskongressissa tapaamansa Krimin tataarin Ahtem Mustafayevin. He eivät vuosikymmeniin olleet pitäneet yhteyttä. Silti Sergei uskoi Ahtemin voivan ottaa hänenkin mehiläiset tarhaansa väliaikaisesti. Andrei Kurkov välttää kovin jyrkästi ottamasta kantaa Ukrainan ja Venäjän väliseen konfliktiin. Sellainen ei Sergein luonteeseen sopisikaan. Silti miehittäjien luoma uhka väreilee koko Sergein Krimillä oleskelun ajan ja konkretisoituu muutamaan otteeseen. Venäläisen viranomaistoiminnan tolkuttomuuksista Kurkov antaa muutaman oivan näytteen. Missä muualla poika voi joutua selliin ajettuaan kaksi vuotta sitten kuolleen isänsä autoa; autoa, jonka ajamisesta vainaja ei ollut tehnyt asianmukaista valtakirjaa? Lukija kohtaa täällä myös muista kirjoista tutun nykyvenäläisen pullistelevan panrussistin.
Sergei keskustelee krimiläisen kauppiaan kanssa:
” – Ne teidän tataarit karkotetaan, nainen vaihtoi ykskaks puheenaihetta. – Eivät tykkää meistä.
– Miten niin eivät tykkää? Minua kyllä auttavat.
– Tepä ette olekaan me. Meidän valtaa, venäläisvaltaa, ne eivät kunnioita. Ne passitetaan varmaan takaisin sinne uzbekistaneihinsa. Olisivat pysyneet kiltisti siellä, mitä ne tänne tuppasivat…
– No tämähän on heidän maataan, mehiläishoitaja lausui arkaillen.
– Miten niin heidän! nainen kiihtyi hyvänsuovasti. – Ikiaikaista venäläistä oikeauskoisten maata! Jo ennen tataareja venäläiset toivat tänne Turkista ortodoksisen uskonnon, Khersonesokseen. Silloin ei ollut vielä mitään muslimejakaan. Turkkilaiset ne sitten tänne lähettivät samalla islaminuskon kanssa. Putin itse kertoi täällä käydessään, tämä on pyhää venäläistä maata!
– Minä kun en tunne historiaa, Sergeitš sanoi olkapäitään kohauttaen. – Kaikenlaista on voinut käydä.
– Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. – Putin ei valehtele!”
Sergei sai oleskella Krimillä 90 vuorokautta. Kun määräaika umpeutui, oli leiri purettava ja mehiläispesät pakattava taas auton peräkärryyn. Pesistä lingotun hunajan Sergei lahjoitti Aysılulle, Ahtemin vaimolle, jotta tämä voisi yrittää lahjoa poikansa ulos sellistä. Muuten edessä olisi joko armeija tai vankila. Turvallisuusjoukkojen viemän Ahtemin ruumis oli vihdoin löytynyt vuosien jälkeen ja hänet oli haudattu. Aysılu halusi lähettää tyttärensä Ukrainaan Sergein mukana pois tästä kauheudesta.
Rajan takana Ukrainassa Sergein oli tehtävä päätös tulevaisuuden suhteen. Minne auton keula on käännettävä? Yhteys entiseen vaimoon oli jälleen syntynyt, tosin vain muutamien lyhyiden puhelinsoittojen välityksellä, mutta Sergei arveli jonkinlaista pehmenemistä olevan ilmassa. Uusi naistuttavuus Veselestä kertoi, että paikallinen häirikkö oli räjäyttänyt itsensä, joten sielläkin olisi taas turvallista. Paška kotikylästä tiedotti, että baptistit ovat luvanneet tuoda talveksi hiiliä. Mutta he antavat hiiliä vain heille, jotka ovat silloin henkilökohtaisesti paikalla. Painaisiko tuo konkreettinen tarjous lopulta Sergein, vanhan kaivosmiehen, vaa’assa eniten?
Andrei Kurkov esipuheessa vuodelta 2020:
”Krimillä vierailin perheineni viimeksi tammikuussa 2014. Jo ennen niemimaan liittämistä Venäjään kaikkialla Sevastopolissa liehui Venäjän lippuja. Tämän romaanin loppupuoli on eräällä tapaa henkilökohtainen hyvästijättöni Krimille, jota ei enää kenties koskaan ole olemassa.
En myöskään tiedä, koska palaan seuraavan kerran Itä-Ukrainaan tai koska konflikti päättyy. Toivon silti vilpittömästi, että sota jättää harmaan vyöhykkeen asukkaat rauhaan, että se kaikkoaa ja että Donbasin mehiläisten tuottamasta hunajasta katoaa ruudin kitkerä jälkimaku.”
Toive ei kai voi mennä pahemmin pieleen. Sota pyyhkii yhä yli koko alueen ja on tuhonnut talot viimeisine asukkaineen. Uutiskuvien perusteella näkymä on sellainen, että tuskin siellä on mehiläisiäkään jäljellä tuottamaan minkäänlaista hunajaa.
Tommi
Kaksi Andrei Kurkovin englanninkielistä haastattelua The Guardian -lehden verkkosivuilta. Romaaneja venäjäksi kirjoittava Kurkov kertoo niissä venäjän kielen asemasta ja merkityksestä, sota-ajan todellisuuden vaikutuksesta luovaan työhön, toiminnastaan Ukrainan asian esille tuomisessa, sodan jatkumisen näkymistä ym. Murheellista että hän perheineen joutuu nyt kokemaan samaa, mitä hänen romaanihenkilönsä vuosia aiemmin.
10.2.2024 : Ukrainian writer Andrey Kurkov: ”I felt guilty writing fiction in a time of war” / Nicholas Wroe
5.4.2022 : ”I’m not scared of war any more”: Death and the Penguin author Andrey Kurkov on life in Kyiv / Viv Groskop
Tainan ja Tommin aarrearkku 