Eläinsatujen menestyneitä startup-yrittäjiä: Morris-kissa

Terry Pratchett : Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät (suomentanut Leena Peltonen. Karisto Oy, 2002)

”Vaarallinen Papu sanoo, että se on…” Poika keskittyi, ja hänen huulensa liikkuivat ennen kuin hän sanoi sanan, ikään kuin hän olisi kokeillut itsekseen sen ääntämistä: ”… Se on epä-eet-teistä.”
”Aivan niin, Morris”, sanoi vikisevä ääni. ”Vaarallinen Papu sanoo, että meidän ei pitäisi elää huijaamalla.”
”Kuule nyt, Persikkasäilyke, juuri huijaaminen on se, mitä ihmiset tekevät”, sanoi Morrisin ääni. ”He ovat niin innokkaita huijaamaan kaiken aikaa toinen toisiaan, että he valitsevat hallituksia tekemään sitä puolestaan. Me annamme heille jotakin sen rahan edestä. He saavat hirveän rottavitsauksen, he maksavat pillipiiparille, kaikki rotat seuraavat hyppyjalkaa sitä nulikkaa ulos kaupungista, vitsaus päättyy, kaikki ovat onnellisia, kun kukaan ei enää pispanoi jauhoihin. Kiitollinen väestö valitsee hallituksen uudelleen, joka puolella juhlitaan. Ne rahat on käytetty hyvin, se on minun mielipiteeni.”

Jos pitäisi arvata, niin sanoisin, että Terry Pratchett on ehdottomasti kissaihmisiä. Tässä hykerryttävän hauskassa nuorten kirjassa lukija tapaa Morris-kissan…
Minkä?!
Anteeksi, Mahtavan Morriksen…
Saat jatkaa.
Se oli skarppi kissa. Neljä vuotta kujilla, joilla hääräsivät koirajengit ja turkkurit päätymättä lounaaksi tai hansikkaiksi, osoitti, että se oli fiksu. Mukana seikkailussa ovat Mahtavan Morriksen seuralaiset, rottalauma…
MIKÄ!!?
Anteeksi Tummapaahto, Sardiini, Sulettu ja Säästöpakkaus. Piti sanoa rottien Klaani, jota johti monessa tappelussa marinoitu ylirotta Nötkötti.

Rottien hieman erikoisilla nimillä on looginen syntyhistoria. Mor… Mahtava Morris ja rotat elelivät erään velhoyliopiston lähistöllä ja vierailivat ahkerasti sen tunkiolla. Sinne toimitettiin kaikenlaisia aineita onnistuneiden ja vähemmän onnistuneiden kokeiden jälkeen. Kerran rotat söivät jotakin erikoista (Magiamömmöjä!). Ne huomasivat kykenevänsä ajattelemaan sekä puhumaan. Sitten rotat poimivat kiehtovia sanoja nimikseen mainoksista ja ruostuneiden säilyketölkkien etiketeistä. Morriksen kykyjen alkuperä liittyi myös asiaan, mutta tapahtuma oli ollut sille jokseenkin traumaattinen. Ei suinkaan heti aluksi, vaan myöhemmin, kun eläimet olivat oppineet ajattelemaan ja keskustelemaan asioista (sivu 149). Eräät alkoivat jopa pohtia eettisiä ja omantunnon kysymyksiä kuten tämän esittelyn alussa kävi ilmi.

Morris alkoi viihtyä yhä paremmin rottien parissa ja molemminpuolinen luottamus syveni vähitellen. Morris piti tarkoin huolta siitä, että ei syönyt puhuvia saaliseläimiä. Ja sitten eräänä päivänä se sattui näkemään tyhmännäköisen pojan soittamassa huilua penninkilakki edessään ja sai mahtavan ajatuksen.

Nyt heillä oli edessä se kuuluisa viimeinen keikka, kohteena Duscheldorf. Rottien mitta oli tullut täyteen. He olivat elätelleet toivetta omasta saaresta jonne perustaa rottien yhteisö. Rahaa alkoi olla riittävästi ja nyt oli tarkoitus tasata tilit. Tämä kaupunki näyttikin vauraalta, mutta harmi kyllä siellä oli jo oma rottaongelma. Niin ainakin kaupungin asukkaille väitettiin. Kuitenkin kirjan sankarit huomasivat nopeasti, että kaupungin kellareissa ja maanalaisissa kanavissa ei ollut lainkaan rottia. Tämä ongelma piti ratkaista ennen kuin oma show saattoi alkaa. Kaupungissa joukkoon liittyi myös kaikkien kunnon satujen näsäviisas kiintiötyttö. Tällä kertaa hän oli Malicia, pormestarin tytär. Pratchett nyökkää kuuluisalle edeltäjälleen, kun hän kirjoittaa, että tällaiset arvoitukset vaatisivat ratkaisijoiksi oikestaan neljä lasta ja koiran, mutta mennään nyt näillä.

Oikeaan sävellajiin virittynyt aikuislukija löytää kirjasta paljon kiinnostavaa. Jo sen lähtökohta, keksitty ongelma ja siihen tarjottava kaupallinen ratkaisu, on hämmentävän nykyaikainen. Riemukkaan sanailun vastapainona on syvästi koskettavia kohtia. Nötkötin kuolemaa ei pitkään herkistellä, kun rotat alkavat pohtia pitäisikö raato syödä entiseen tapaan. Mutta se, miten Pratchett kuvaa hartaasti vaalitun haavekuvan hajoamisen, on kyllä riipaisevaa. Morris aavisti, että jotain kohtalokasta oli tapahtunut, kun se onki viemäristä Persikkasäilykkeen mukana kantaman kirja-aarteen Jussi Pupusen seikkailun, jonka halvalle paperille painetut sivut irtoilivat ja punainen muste Roope Rottalan liivistä värjäsi vettä.

Terry Pratchett ei saarnaa eläinten oikeuksista. Kuitenkin puhuvat eläimet antavat mahdollisuuden tarkastella ihmisten suhtautumista eläimiin. Kirjakaupasta löytynyt Jussi Pupusen seikkailu ihmetytti Muutoksen kokeneita. Oliko se visio tulevaisuudesta, jossa eläimet ja ihmiset tosiaan puhuivat keskenään? Kirjassa ei ollut myrkkyjä tai loukkuja. Miksi ihmiset sitten tekisivät kirjan Roope Rottalasta ja myrkyttävät samaan aikaan rottia kellareissa? ”Kuinka hulluja ihmiset siinä tapauksessa olivat?” Tuo kirja oli herättänyt paljon keskustelua ja siitä oli tullut eräänlainen johtotähti rotille. Sen seurauksena oli syntynyt ajatuksia, joista keskeisimpiä Persikkasäilyke oli alkanut kerätä pienelle muistilapulle. Muistiin kirjattuina ajatukset jatkaisivat olemassaoloaan rotan kuoltuakin.

Kauhein kohtaus on ihmisten järjestämä rottatappelu. Latoon rakennetun pyöreän lauta-areenan sisään kaadettiin pari säkillistä rottia. Paikalliset rotanmetsästäjät kasvattivat ja toimittivat niitä tähän tarkoitukseen. Sitten areenalle päästettiin terrieri tappamaan niitä. Kun Nötkötti joutui areenalle, oli rottien lähdettävä pelastusretkelle. Loppuvaiheessa lukija on täysin rottien puolella: Kostakaa noille tyypeille! Tummapaahto pitelee palavaa tulitikkua käpälissään parvella. Ladon ovet ovat säpissä ja miesjoukko tungeksii areenan ympärillä. Pudottaako rotta tikun heinäpaaleihin? Rotat tiesivät, että ihmisten ystäviä he eivät ole. Mutta vihasivatko ne ihmisiä tarpeeksi tehdäkseen sellaista?

Pratchettin kirja ei ole mikään idyllinen satu. Siinä on karmivia tapahtumapaikkoja, siinä on väkivaltaista kuolemaa sankaruuden ohella sekä rationaalista kylmyyttä rottien heräävän myötätunnon rinnalla. Ja siinä on muutamia todella raivoisia taistelukohtauksia. Näin mestarillisesti suomentaja Leena Peltonen vyöryttää yhtä niistä:

”Jokin pikkuinen osa piiloutui jonkin aivosolun taakse ja kyyristeli siellä, kun kaikki muu Morrisista räjähti pois. Ajatukset repesivät irti ja katosivat myrskynpuuskaan. Ei enää puhumista, ei enää miettimistä, ei enää maailman näkemistä jonakin ulkopuolisena… Morrisin mielen kerrostumat virtasivat pois, kun tuo räjähdys riisui siitä kaiken, mitä se oli ajatellut minuutenaan, ja jätti vain kissan aivot. Älykkään kissan, mutta sittenkin… pelkän kissan.
Ei muuta kuin kissan. Takaisin metsiin ja luoliin, torahampaisiin ja kynsiin…
Pelkän kissan.
Ja kissan voi aina luottaa olevan kissa.
Kissa räpyttii silmiään. Se oli ymmällään ja vihainen. Sen korvat luimistuivat. Sen silmät välkähtivät vihreinä.
Se ei osanut ajatella. Se ei ajatellut. Sitä liikutti nyt vaisto, jokin, mikä toimi syvällä sen kohisevan veren tasolla.
Se oli kissa, ja siinä oli nytkähtelevä, vikisevä otus, ja se, mitä kissat tekevät nytkähteleville, vikiseville otuksille, on tämä: ne loikkaavat…
Rottakuningas taisteli vastaan. Hampaat napsahtelivat kissaan, joka oli sotkeutunut tappeleviin rottiin ja ulisi kieriessään lattian poikki. Sisään vyöryi lisää rottia, rottia, jotka olivat täysin kykeneviä tappamaan koiran… mutta nyt, vain muutaman sekunnin ajan, tämä kissa olisi kyennyt surmaamaan suden.”

Englantilaiset palkitsivat kirjan arvostetulla Carnegie Medal -kirjallisuuspalkinnolla.

Tommi

PS. Kiitokset ja terveiset Kaavin kunnankirjastolle. Uuden kirjastolain mukaiseen alueelliseen kehittämistehtävään nimetty kapunginkirjastomme oli onnistunut hävittämään kaikki kappaleet kokoelmastaan. Onneksi teidän varastonne pystyi paikkaamaan puutteen.