Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa 2023.
”Sairaus kehittyy hiipien, mutta niin nopeasti, että sen salaaminen on mahdotonta.” Sarjakuvateos Ei ois susta uskonu kuvaa päähenkilön, nuoren naisen, alkoholiriippuvuuden syntyä ja pahenemista sekä kuntoutusta ja uutta, raitista elämää.
Kirja perustuu tositarinaan. Päähenkilön nimi on Emilia.
Emilia Laatikainen (s. 1995) on Oulussa asuva sarjakuvataiteilija, kuvataiteen opettaja ja luokanopettaja. Hänen esikoisalbuminsa oli Kadonneet (Suuri Kurpitsa 2020). Hän on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ja pitänyt omia näyttelyitä.
Ei ois susta uskonu on tuhti sarjakuva-albumi, noin 175-sivuinen. Kerronnan ja kuvan intensiteetti kestää. Emilia käy läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Alkoholikokeilut ovat alkaneet kuin leikin varjolla kaverien kesken. Emilia on ollut porukan pelle, joka hauskuuttaa muita. Nuorena hän on myös pitänyt blogia, jossa hän romantisoi juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä.
Salakavalasti oluen nappailusta tulee tapa, josta ei oikein pysty luopumaan. Kun lopulta Emilia hakee apua ja pääsee kuntoutukseen, hän työskentelee tosissaan ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Miksi hänellä on hankalia tunteita, joihin hänen on ”pakko” juoda? Selitystä ei tunnu löytyvän. Lapsuus on ollut hyvä ja perhe on hänen tukenaan koko ajan.
Tosin hän ymmärtää vasta aikuisena, että harrastuspiireissä 11-vuotiaana koettu paha kiusaaminen ei ole unohtunutkaan. Hänelle selviää, että kiusaaminen jättää aivoihin samantapaisen jäljen kuin kidutus.
Hankalimpia ovat tunteet.
”Mitä teen kaikilla mun tunteilla? Voin puhua niistä ikuisuuden, mutta se ei vie mihinkään.”
Nuoruuteen kuuluu se, että suhteita solmiutuu ja purkautuu. Herkälle ihmiselle se voi olla järkyttävän raastavaa. Emilia kamppailee ihmissuhteissaan. Hänen on hankalaa olla yksin ja hankalaa olla muiden kanssa.
En ole varsinaisesti sarjakuvataiteen asiantuntija. Kuitenkin tunnistan, koskettaako teos vai ei, ja Ei ois susta uskonu koskettaa. Laatikainen käyttää tehokeinona Emilian puhuvaa päätä, joka toistuu kirjan mittaan varmaan satoja kertoja. Toinen tehokeino on musta tausta. Emilian herkät kasvot, silmistä valuvat kyynelvirrat, sekaiset hiukset kertovat, missä mennään. Alkoholi tekee hänestä klovnin, jolla on läiskät poskissa.
Kuntoutusvaiheen tekstit ja kuvat panevat miettimään. Päihdekuntoutuja tarvitsee suuren määrän rohkeutta, sillä ”parhaasta kaverista” luopuminen pelottaa. Mitä tilalle? Miten kestää tylsä, samanlaisena toistuvan arki? Emilia on hetkittäin jopa kauhuissaan. Kuitenkin hoitojakso auttaa myös kehoa ja hermoja elpymään, ja toivo uuden elämäntyylin mahdollisuudesta viriää.
Emilialla on ongelma, johon kirjan nimi Ei ois susta uskonu viittaa. Se on se, että hymyilevällä ja ystävällisellä nuorella naisella ei uskota olevan ongelmia. Hänen huoliaan ei oikein osata ottaa vakavasti. Emilia kokee, ettei tule nähdyksi omana itsenään.
Sydäntäraastava kirja jättää lopuksi toiveikkaan olon. Alkoholisti joutuu tekemään valtavasti töitä ymmärtääkseen itseään, tiedostaakseen tunteensa ja tajutakseen, miten on ”lääkinnyt” itseään väärin. Jatkossakin on oltava valppaana ja suojeltava itseään. Emilia pääsee vapaaksi, hän kokee riemunhetken joutuessaan päivänä muutamana puhallusratsiaan. ”Homma kunnossa. Mukavaa päivää!”
Emilia miettii: ”En oo koskaan ollut näin vapaa.”
Kirjan lopulla hän toteaa, että sairaus ei määrittele häntä, päihderiippuvuus ei ole hänen koko identiteettinsä. Häpeän aika on ohi.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 