Astrid, sota ja saltrulle

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939‒1945. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2016.

”1. syyskuuta 1939 Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään! Saksalaiset pommittivat aikaisin aamulla useita Puolan kaupunkeja ja tunkeutuivat maahan joka suunnalta. Olen mahdollisimman pitkään yrittänyt välttää kaikenlaista hamstrausta, mutta tänään ostin pikkuisen kaakaota, vähän teetä ja jotain muutakin.” (s. 23)

Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti ja Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa työskentelevä virkanainen. Lindgrenien esikoispoika Lars oli jo iso koululainen, kuopus Karin aloittelemassa koulunkäyntiä.  Perheen isä Sture yleni Motormännen Riksförbundin johtajaksi.

Astrid Lindgren alkaa pitää sotapäiväkirjaa, kun Saksa tunkeutuu Puolaan syyskuussa 1939. Tuleva menestyskirjailija kirjoittaa ytimekkäästi ja silti värikkäästi, kirjaa on ilo lukea, vaikka sodan varjo tuntuu kaikessa.

Päiväkirjat kertovat sota-ajan arjesta ylemmän keskiluokan tukholmalaisperheessä, mutta samalla merkinnöistä kasvaa kauas perhe-elämän ulkopuolelle ulottuva suurhanke. Kirjailijan tutussa kotiosoitteessa, Dalagatan 46, oli 17 nahkakantista päiväkirjaa, joita säilytettiin pärekorissa vuoteen 2013 saakka. Lindgren itse kutsui niitä Sotapäiväkirjoiksi. Lukija kiittää, että ne toimitettiin kirjaksi.

Ruotsalaiset kai kantoivat pikkuisen huonoa omatuntoa seuratessaan naapurikansojen kärsimyksiä (Suomi, Norja, Tanska) ja päästessään itse sodasta niinkin vähällä. Lindgrenkin kirjoittaa kuin puolustellen, miten Ruotsi sentään on avustanut naapureitaan monin tavoin. Hän on myös tuskaisan tietoinen siitä, mitä muissa pohjoismaissa tapahtuu.

Hänen työnsä kirjesensuurissa toi hänelle ensikäden tietoa sodan todellisuudesta, niistä raakuuksista, joiden kohteiksi moni joutui. Vaikka Lindgren ei saanut kertoa työasioista kenellekään, hän liitti yksityisiin päiväkirjoihinsa kopioita näkemistään kirjeistä, ja ne ovat rankkaa luettavaa. Hän näki paljon vaivaa päiväkirjojen kanssa, kävi läpi lehtiä ja liimasi lehtileikkeitä iltaisin joskus tuntikausia.

Lindgren oli fiksu ja tarkkanäköinen nainen. Hän kirjasi päiväkirjoihinsa sotatoimien etenemistä eri rintamilla, otti kantaa maailmanpolitiikkaan. Hän kommentoi Göringin puhetta tammikuussa 1943:

”Ajatella että jollakulla on otsaa mennä sanomaan Saksan onnettomalle, kärsineelle kansalle jotain sellaista, että ’kuluneet kymmenen vuotta ovat osoittaneet, millainen voima maailmankatsomukseemme sisältyy ja millaisia siunauksia se pystyy tarjoamaan’. Mietinpähän vain, mitä Saksan kansa oikeastaan ajattelee ja tuntee näiden kansallissosialismin ’siunausten’ äärellä. On tuhoisa sota, joka tappaa nuorison parhaimmiston, lähes kaikkien kansojen vihaa ja halveksuntaa, hätää ja kurjuutta, hirvittäviä hyökkäyksiä puolustuskyvyttömien ihmisten kimppuun, kansan, eritoten nuorison, määrätietoista tyhmistämistä ja raaistamista, miehitettyjen maiden asukkaiden sekä ruumiillista että henkistä kiduttamista, ilmiantojärjestelmiä, perhe-elämän hajottamista, uskonnon hävittämistä, ’kuolinapua’ parantumattomasti sairaille ja vajaamielisille, rakkauden alentamista silkaksi siittämiseksi, kaikkien muualta maailmasta tulevien uutisten pimittämistä ja – elleivät kaikki merkit petä – koko Saksan kansaa odottava täydellinen romahdus, eikä edes kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa.” (s. 145-146)

Rinnakkain maailmanpalon kauheuksien kanssa kulkevat Astridin omat asiat: aviokriisi, josta hän kirjoittaa verhotusti, lasten tuomat ilot ja surut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, perheenemännän arkiset askareet. Lindgrenin perhe ei missään vaiheessa kärsinyt puutetta. Toki jonkin tuotteen saatavuutta joskus rajoitettiin, mutta toisaalta lapsuudenkodista, Smoolannin Näsistä, tuli ruokaa ja rahaa. Etenkin joulukuvaukset ovat kuin toiselta planeetalta, kun miettii sodan kurittamien kansojen oloja samaan aikaan:

”Tämä on viides sotajoulu [1943] – ja meillä on enemmän ruokaa kuin koskaan. Minulla on jääkaapissa 2 isoa kinkkua, sylttyä, maksapasteijaa ja paahtokylkeä, sillisalaattia, 2 isoa juustonpalasta ja yksi saltrulle. Lisäksi kaikki purkit täynnä pikkuleipiä: piparkakkuja, kauralastuja, konjakkikransseja, suomalaista joululimppua, pehmeitä piparkakkuja ja marenkeja.” (s. 185)

Upeana juonteena päiväkirjoissa kulkee kirjailijanuran urkeneminen. Kun sota alkoi, Astrid Lindgren ei ollut julkaissut vielä kirjoja. Hän toimi konttoristina ja huolehti tunnontarkasti perheenäidin velvollisuuksistaan kirjoittaen siinä ohessa kaiken aikaa, julkaissen pakinoita ja draamaa.

Peppi Pitkätossu sai alkunsa pakollisesta levosta, kun Lindgren joutui parantelemaan nyrjähtänyttä nilkkaa. Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Bonnier hylkäsi käsikirjoituksen syksyllä 1944, mutta jo vuotta myöhemmin Peppi painettiin, ja sitä ennen Lindgren tuli kakkoseksi tyttökirjakilpailussa ja sai julkisuuteen hopeasijan kirjankin, Riitta-Maija keventää sydäntään. Myös Kerstin ja minä julkaistiin, ja kun näiden oikeudet myytiin saman tien Norjaankin, kirjailija saattoi olla tyytyväinen. Kurinalaiseen tyyliinsä hän ei kuitenkaan juhli hillittömillä huudahduksilla tai huutomerkeillä – varmaan sota-ajan ahdistavuus on osasyynä lakonisuuteen. Muutenkin kirjasta välittyy kuva naisesta, joka on erikoinen yhdistelmä mielikuvituksen lentoa ja vastuullista itsekuria; satumaailmoja ja realismia.

”Peppi on hieno pikku lapsi, josta näyttää tulevan menestys. Hänet on myyty myös Norjaan. Samoin Riitta-Maija ja Kerstin ja minä.” (s. 256)

Kirjailija jatkoi myös ansiotyössä käymistä sodan jälkeen. Työ kirjesensuurivirastossa päättyi, ja Lindgren jäi kaipaamaan hyviä työkavereita. Hän siirtyi pikakirjoittajaksi työvirastoon.

Kirjaa kuvittavat valokuvat Lindgrenien perhealbumista sekä kuvat päiväkirjojen sivuista, jotka sisältävät lehtileikkeitä. Teoksen graafinen asu on tasokas ja miellyttävän vaihteleva. Suomenkielisestä laitoksesta karsittiin reippaalla kädellä valokuvia; niitä on silti edelleen aivan riittävästi.

Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s