Huutavan ääni kivierämaassa

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022.

Raastava tilinteko pappiskutsumuksesta ja kirkon vallankäytöstä. Helsingin Kallion kirkon pappi Kai Sadinmaa joutui vuosia sitten Helsingin piispan Teemu Laajasalon kanssa törmäyskurssille vaadittuaan piispoja hyväksymään samansukupuolisten avioliitot. Sadinmaa oli ensimmäinen pappi, joka vihki avioliittoon samansukupuolisen pariskunnan vuonna 2017. Lutherin tavoin Sadinmaa vaati kirkkoa myös luopumaan pseudopuheista ja julistamaan väkevää sanaa. Hänet erotettiin kirkon pappisvirasta reilu vuosi sitten.

Tässä kirjassa Sadinmaa kulkee kolmen henkilön jalanjäljissä pohtien siinä samalla omaa kohtaloaan. Hän tutkii 1930-lukulaisen pasifistin Arndt Pekurisen vaiheita sekä talvisodassa kaatuneen oman isoisänsä Feliksin kohtaloa ja ottaa luupin alle myös Otto Asiaisen, joka ylempänsä määräyksestä ampui Pekurisen Vienan Karjalassa. Kirja on hybridi, dokumentaarisen ja omaelämäkerrallisen yhdistelmä. Mukana ovat loppukesän 2021 potkut sekä tältä vuodelta kommentti Ukrainan tapahtumiin.

Sadinmaassa on profeettaa ja mystikkoa, joka tietoisena kollektiivisesta alitajunnasta pyrkii tekemään menneisyyden kanssa sovintoa, jotta väkivaltaisesti kuolleet ja yhteisönsä kieltämät sielut pääsevät rauhaan. Hän kulkee suuren osan matkoista kävellen pyhiinvaeltajan tavoin, havainnoiden tarkasti kaupunkia, luontoa, eläimiä, valoja, ääniä ja tuoksuja. Kirjan kieli on kaunista ja voimakasta, tyylitajuisen kirjoittajan vahvaa kynänjälkeä.

Teoksesta kasvaa pasifistinen monumentti, joka ulottuu Helsingin kivierämaasta Pohjanmaan lakeuksille ja Karjalan mäntymetsiin. En tiedä, kumpi liikutti enemmän, perehtyminen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vainoon ja häpäisyyn, joka muuten muistuttaa paikoin ihmeesti Jeesuksen kiusaamista, vaiko Sadinmaan oman elämänsä äärellä käymänsä tuskallinen paini epäilysten, toivon ja pakottavan vakaumuksen myrskyissä.

Kai Sadinmaa on syntynyt vuonna 1964 eli hän kuuluu meihin sodankokeneiden traumatisoituneiden vanhempien lapsiin, joiden kohtaloksi tuli menneisyyden tilinteko muodossa tai toisessa. Kain lapsuus ja nuoruus Torniossa oli ankaraa aikaa. Isä oli poliisi, äiti alkoholisti ja veli nuorisorikollinen. Syyllisyys ja häpeä painuivat pieneen poikaan kuin poltinmerkki. Jos jotakin ikävää tapahtui, Kaita pidettiin syyllisenä. Noiden vuosikymmenien syviä haavoja Kai parantelee terapiassa.

Ennen kuin Sadinmaa erotettiin pappisvirasta elokuussa 2021 kirkon tunnustuksen vastaisesta opetuksesta, hänelle oli ehtinyt kertyä kirkon näkökulmasta melkoinen syntilista. Räväkkä stand up -esitys Papiston päivien pääjuhlassa vuonna 2004, varjelkoon. Vuonna 2012 hän piti huomiotaherättäviä puheita radiossa. Ne olivat Radio Ykkösen hartauksia, mutta niissä kuultiin epätavallista asiaa.

Kai Sadinmaa. (Kuva: Bazar / Jetro Stavén)

”Nimitin pankkiireja bankstereiksi, koska heitä ei erota gangstereista kuin hieno liivipuku. Paasasin, kuinka hyvinvointivaltiota ei enää ole, hyysäys on loppu ja jokainen kansalainen on yhden hengen yritys, jonka on kannettava vastuu itsestään. Jos siihen ei pysty, niin se on oma vika. Vertasin nykyistä talousjärjestelmää natsi-Saksaan ja totesin, kuinka taloudellinen diktatuuri suistaa koko maailman raiteiltaan ja jokainen elämänalue alistetaan kilpailulle, voittojen maksimointiin, niin terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, koulut, päiväkodit, vanhustenhoito, junaliikenne, vankeinhoito kuin lasten huostaanotto.”

Ymmärrettävästi hartauksista tuli paljon palautetta ja klassista mummokorttiakin pelattiin. Mummokortti on se, että jos kirkon työntekijät kieltäytyvät puhumasta latteuksia, niin joku vetoaa, että moinen varmasti loukkaa hänen naapurissaan asuvaa 90-vuotiasta mummoa. Sadinmaan mielestä tuo mystinen, haudan partaalla keikkuva kuvitteellinen 90-vuotias on pelkkä veruke pappien pelkuruudelle ja henkiselle laiskuudelle. Hauska detalji on, että muuan 90-vuotias nainen kiitti Sadinmaata radiopuheesta; mummo oli itsekseen ajatellut aivan samoin kuin puhuja, ja hänestä tuntui hyvältä kuulla asia ääneen lausuttuna.

”Silloin ymmärsin, että sanoilla on merkitystä. Vaikka mikään ei muuttuisi, on tärkeää, että joku sanoittaa asioita. Ne luovat tilaa, murtavat hengitysaukkoja ajan tukahduttavaan kudokseen ja synnyttävät näköaloja vallitsevalle ’ei ole vaihtoehtoja’-politiikalle.”

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Sadinmaa oli ehdolla sitoutumattomana ja järjesti Kallion kirkossa arveluttavan vaalitilaisuus-performanssin. Hän kiipesi tikkaille ja kiinnitti perinteisen Mannerheimin päiväkäskyn päälle tämän ajan päiväkäskyn. Siinä ironisesti kiitettiin äitejä, jotka ovat kasvattaneet 1990-luvun ja sen jälkeiset sukupolvet mahdollistamaan rikkaiden riistoeliitin mukavat oltavat.

Homoparien vihkimistä 2017 seurasi kirkon taholta huomautus, johon Sadinmaa reagoi istumalla provosoivasti jalkapuussa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin edustalla.

Lisäksi Sadinmaa ärsytti provosoivilla paidoilla, joiden tekstinä saattoi olla Arndt elää tai Sovinto. Esitellessään hautausmaata yllään Into-kustantamon paita, jossa lukee Huorasatu, hän järkytti jotakuta seurakuntalaista niin, että valitus napsahti ja huomautus seksuaalisesta ahdistelusta. Laura Gustafssonin romaaniin viittaava sana tosin Sadinmaan mukaan oli koukeroinen ja hyvin vaikeasti luettavissa, mutta silti. Ja kuten tästä nyt puheena olevasta kirjasta selviää, pitäähän Sadinmaa itsekin pohjanmaalaisten vihtoripaitoja kannanottona, jota hän lähtee vasiten selvittämään.

Papista alkoi tulla valituksia tuomiokapituliin. Helsingin aiempi piispa Irja Askola otti aina yhteyttä, keskusteli ja antoi ajan parannella haavoja. Uusi piispa Teemu Laajasalo taas vaati selvityksiä ja katumusta. Laajasalon oman yrityksen kuittisotkut ja epäselvyydet painettiin villaisella. Kuten teoksessa todetaan, piispa on aina oikeassa, vaikka hän olisi väärässä. Kirkon valtarakenne vaatii niin.

Vuoden 2021 alkupuolella tuomiokapituli antoi Sadinmaalle puoli vuotta aikaa perua puheitaan ja ilmaista olevansa kirkon tunnustuksen kanssa samoilla linjoilla. Vastaukseksi kirkon kauhukakara tallensi pohjoisen saunassa videon, jossa istui pannumyssy päässään ”Kemijoen piispana”. Eikä video jäänyt ainoaksi. Kun katsoo piispa ”Laajasaldoa” pilkkaavan videon Laajasalon hovi muuttaa Venäjälle, niin ymmärtää, että potkut olivat väistämättömät. Laajasalo ja Sadinmaa eivät mitenkään mahdu samaan hiippakuntaan.

En ole milloinkaan levännyt pappeudessa, kirjailija toteaa. Hän ehti toimia pappina 26 vuotta. Kyllä siinä ajassa jo kontaktit solmiutuvat ja työhön tottuu ja kiintyy, vaikka ristiriitaisissakin oloissa. Pitkän työuran tehneelle lähtö ei koskaan ole helppo (itsekin tiedän aiheesta yhtä ja toista). Jos jotakin tässä kirjassa ihailen, niin sitä, että Sadinmaa uskaltaa kertoa tunteistaan. Hän haluaa jatkaa pappina eikä halua jatkaa. Hän haluaa tulla erotetuksi eikä halua tulla erotetuksi. Varsin ahdistavaa pitkän päälle. Potkut olivatkin tavallaan helpotus. Ammatti-identiteetiltään Sadinmaa on jo kauan ollut kirjailija, ja hänellä on yhteyksiä taidekenttään, hänen tekstejään on esitetty näyttämöllä. Kirjoja varmasti tulee lisää, ja odotan myös tv-dokumenttia hänen pappeuspainistaan; kirjassa mainitaan, että sellainen on tekeillä.

Aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vaiheita käydään siis teoksessa läpi aktivistin pidätyksestä aina traagiseen loppuun asti. Pekurista ja Sadinmaata yhdistää ainakin se, että molempia neuvottiin luopumaan vakaumuksestaan. Eivätkö he voisi sopeutua, jo perheidensä takia? Lastensa vuoksi? Eivät. ”Vastarinnan merkitys ei tyhjene siihen, että saavutetaan jotain, vaan tärkeää on itse kapinan akti. Kapina, kieltäytyminen ja uhma ovat pyhiä tekoja, suoria ja välittömiä ilmauksia ihmisolennon vapauden kaipuusta.” Pekurinen voitti taistelunsa: Suomeen säädettiin aseistakieltäytyjille uusi laki, Lex Pekurinen, vuonna 1931.

Pekurinen mainitaan myös Sadinmaan edellisessä kirjassa Kuolleiden kirja – eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into 2019). Kirja syntyi työperiodista Malmin hautausmaan pappina kesällä 2018, kun Sadinmaa oli joutunut omilla huudeillaan epäsuosioon. Tommi on esitellyt kyseisen kirjan Aarrearkussa; lue artikkeli tästä.

Tinkimätön kuolemaan saakka -teokseen punoutuu koko raskas mentaalinen maisemamme kansalaissodan jättämine jakolinjoineen ja myöhempien sotien murtamine mielineen. 1920–1930-luvuilla miesihanne ja militarismi olivat niin sidoksissa toisiinsa, että rauhanaktivistien mielenterveyttä epäiltiin ja heille laadittiin diagnooseja. Myös Arndt Pekurinen sai diagnoosin constitutio psychopatica gravis eli vakava rakenteellinen psykopatia. Saman diagnoosin saivat monet muutkin ajan ihanteisiin sopeutumattomat miehet, kuten epäsosiaaliset ja homoseksuaalit, ja meno jatkui sota-aikana. (Lue tästä Aarrearkku-artikkelini kirjasta Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, WSOY 2013.)

Jos haluaa perehtyä Sadinmaan teologiseen ajatteluun, on hänen teoksensa Ilmestyskirja (Into 2017) ohittamaton. Myös sen on Tommi esitellyt Aarrearkussamme otsikolla Älä anna tätä rippilahjaksi. Lue Ilmestyskirja-artikkeli tästä.

Tinkimätön kuolemaan saakka -kirjan kansi on kuin 1970-lukulainen juliste. Se lienee tarkoituksellista. Sadinmaa pahoittelee, että seitkytlukulaiset selkeät jakolinjat ovat häipyneet ja kaikesta on tullut ”kaupallista, pinnallista ja hengetöntä paskaa” ja että maailman ovat vallanneet ”moukkamaiset omistajat”.

Mitä Sadinmaan toimintaan tulee, niin tämä ei todellakaan ollut tässä. Vaikka kohupappi kieltää perustavansa uutta kirkkoa, niin kyllä vain hän on jo laatinut protestanttisen reformaation uudet teesit. Tinkimätön on läpeensä poliittinen ja Sadinmaa on jo kerran pyrkinyt eduskuntaan, joten en hämmästyisi, vaikka hän nyt kirkosta vapauduttuaan ryhtyisi aktiiviseksi poliitikoksi.

Laitan tähän loppuun ajatushelmen, jonka löysin teoksen sivuilta 14–15 eli tärkeä syy siihen, miksi meillä kivierämaassa on tukala olla ja miksi some on mitä on.

”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoista, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismiin ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.

Vielä totaalisempi tilan menettäminen liittyy digitalisaatioon ja sosiaaliseen mediaan. Internet on tuonut maailman lähemmäs mutta samalla tuhonnut etäisyydet. Digitalisaation myötä olemme kadottaneet elämän ja ihmisen salaisuus- ja mysteeriluonteen ja sitä myöten arvokkuuden. Kollektiivinen alitajuntamme ja vapautta janoava mieli iskee väistämättä takaisin ja vaatii tilan takaisin itselleen, vaikka väkivalloin.”

Taina

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina