Miltonin tytöt ovat jossakin vaiheessa hakanneet Reen tajuttomaksi ja ravistelevat häntä hereille:
Megan kyyristyi ja läiski Reetä kasvoille: ”Mitäs me tehdään sun kanssa, tyttö? Häh?”
”Varmaan tapatte minut.”
”Joku ehdotti jo sitä. Onko sulla muita ajatuksia?”
”Jos autatte minua? Ei kukaan sitä ole vielä ehdottanut?”
Reen hahmo on kiehtova. Hänet paiskataan kuin kivi keskelle tapahtumien virtaa. Normaalien teini-ikäisten tavoin hän ei vaivu katkeruuteen tai itsesääliin. Ne olisivat ylellisyyttä hänelle. Hän selvittää ongelmia neuvokkuudellaan, sitkeydellään ja tinkimättömällä asenteella. Vähitellen hän hankkii sinnikkyydellään yhteisön vastahakoisen kunnioituksen. Hän alkaa saada apua yllättävistä suunnista; kivi virrassa pakottaa tapahtumat ympärillä muuttamaan kulkua.
Daniel Woodrell (synt. 1953) tuntee kuvatun seudun ja sen mentaliteetin hyvin sillä hän asuu itsekin siellä. Kun siirtolaiset tulivat noille seuduille, he toivat mukanaan lähisukulaisten väliset avioliitot, naisvihamielisyyden, viinanpolton ja rajaseuduille ominaisen väkivallan. Jokainen muukalainen oli välitön uhka omalle turvallisuudelle. Lähes olematon mutta silti halveksittava lain valvonta rajoitti yksilönvapautta. Vaihdetaan tuosta viina huumeisiin, niin tämän kirjan ulkoiset rakennuspalikat ovatkin kasassa.
”Haslam syntyi kun jumalalta roiskui vettä tattarinsiemenien päälle ja siitä syntyi mies jolla oli kuolevaisen usko ja joka lähetettiin vaeltajakansan joukkoon kokoamaan heidät yhteen ja muut romanit, joista piti luoda uusi kansa ja viedä heidät puutarhapaikkaan, siihen jonka Käsi osoitti ja joka oli kuvattu kiiltävän kalan sisuksiin. Siellä he voisivat lepuuttaa väsyneitä jalkojaan kun olivat vaeltaneet kuusituhatta vuotta ja jäädä sinne aloilleen.
Paratiisiin oli ollut kartta mutta jotakin tapahtui kun vaeltajat asettuivat asumaan ja tulivat pysyvät jumalat, ja niinpä kolmenkymmenen vuoden jälkeen katto romahti uusien tapojen päälle, seinät sortuivat ja kivet muurista levisivät ympäriinsä ja vanhat tavat tulivat takaisin, nälkäisinä vuosikymmenien laiminlyöntien jäljiltä niin että Jumalien Käsi nousi istuimelleen pilvien sekaan miettimään ja arvioimaan asiaa uudelleen. Ree ei tiennyt paljoa tuosta uskonnosta ja tuhosta. Haslam Uskovaisen ennustukset olivat kulkeneet sukupolvien ajan ja hän kuuli ne enää käheänä hurskaana muminana, loputtomana mahtailevana pötynä mieltä vailla. Tuhoisan riidan syyt olivat jääneet pimentoon, vaikka yksi tai toinen Dolly niistä ehkä tiesikin mutta Reen läsnäollessa niistä ei ikinä puhuttu. Sen hän oli kuullut, että oli ollut kyse jostakin naisesta.
Juuri nuo julmat ikivanhat tavat, jotka valtasivat hänen maailmansa joka aamu auringon noustessa, olivat saaneet Dollylaiset tyhjentämään isän sydämen kokonaan verestä ja hävittäneet hänen ruumiinsa piiloon polulta ja pilvistä näkymättömiin.”
Tämä on Woodrellin kahdeksas kirja, joten tyyli on ehtinyt hioutua. Eräiden arvioijien mielestä luonnon kuvaus on paikoin liian siloista ja katkoo juonen kulkua. Sitten on heitäkin, kuten dekkarikirjailija William Boyle, joka sanoo: ”this Woodrell guy’s got double of everything. Language, plot, dialogue, sense of place, energy, tension…He’s interested in the whole of humanity through the lens of his place.” Kotiseutu ja nimenomaan luonto ovat tekijöitä, joista Ree ammentaa voimia kestää arjen näköalattomuutta.
Kirjan alussa Ree haaveilee pääsevänsä kurjuudesta lähtemällä armeijaan. Seksuaalisesti hyväksikäytettynä ja karuilla kokemuksilla varustettuna hänellä voisi olla hyvät edellytykset palkkasoturina merijalkaväessä. Virallisten määräysten noudattamisessa hänellä sitten olisikin vaikuksia, sillä nämä ozarkilaiset tuntuvat elävän oman ehdottoman kunniakäsityksensä mukaan. Suvun päämiehen sana on laki. Suku ja etenkin perhe ovat tärkeitä. Kun Reen pikkuveljet kuulevat siskonsa pahoinpitelystä, he tarjoutuvat mukiloimaan koulussa hakkaajien lapsia. Kirjan loppu antaa ymmärtää, että koston kierre tulee ilmeisesti jatkumaan edelleen, joten myös ulkopuolisilla riittää ongelmia.
Apulaissheriffi Baskin:
”Joskus minä vaan olen niin pirun väsynyt teihin kaikkiin.”
Daniel Woodrellin tuotannosta ei ole vielä suomennettu mitään. Tästä kirjasta on tehty elokuva. En ole sitä nähnyt, joten en voi arvioida miten hyvin päähenkilön sisäistä maailmaa siinä on kuvattu.
Tommi
Tainan ja Tommin aarrearkku 